Entiset. LIONARDO.
PAOLA. Lionardo! Uskallatko?
LlONARDO. Anna anteeksi, armas Paolani! Minusta kävi ikäväksi maata
joutilaana sairasvuoteella; kuuma veri suonissani kiihtyi, halaten
raitista ilmaa.
PAOLA. Mutta haavasi?
LlONARDO. Sinun luonasi se paranee.
GIORDANO. Terve, rakas Lionardoni! Vielä kerran terve, voittajan
kalliissa koristeissa! Punatimantteja kauniimmat ovat haavasi; koko
elämäni kiitollisuus ja rakkaus ei riitä maksamaan niiden kalleutta.
LlONARDO. Rakas isäni!
GIORDANO. Huolteni talven ensimmäinen kevätsäde! Ole siunattu,
poikani!
LlONARDO. Rakas, pyhä nimi! Ja sinä, Paola?
PAOLA. Siunattu, veljeni!
LlONARDO. Veljesi! (Surullisesti.) Veljesikö vain?
PAOLA. Mitä tahdot enempää?
LlONARDO. Paola! Kun vuosi takaperin pyysin rakkauttasi, mitätön
nuorukainen jalon Paolan rakkautta, niin sanoi ylpeä hymysi: mitä
olet? hanki ensin sodan urhotöillä sankarin seppele, ja puhu sitten
lemmestä! Ja nyt, Paola, olkoot omat haavani, olkoot miekkani
kaatamat viholliset puhemiehinäni. Paola, Paola! Rakastan sinua yhtä
hartaasti kuin ennenkin.
PAOLA (kuin uneksien). Vuosi takaperin -- kenties silloin -- mutta
nyt! --
LlONARDO. Ja mikä on muuttunut?
PAOLA (on vaiti).
LlONARDO (innollisesti). Paola! Paola!
PAOLA (lempeästi). Katso, Lionardo! Hae itsellesi suloinen,
kukoistava morsian, jota kositaan ruusujen tuoksussa ja valon
kirkkaudessa, ilossa ja lemmessä! Muihin ajatuksiin on kohtaloni minua
totuttanut.
GIORDANO. Niin tosiaankin! Anna hänelle aikaa. Aika kenties
saattaa sinut toiveittesi perille. Nyt levolle! Ensin kuitenkin
iltarukouksemme! (Juhlallisesti.) Poikieni hahmot! Uberto, Hugo,
Giordano, ja sinä, suloinen Tisolinoni, -- muistamme teitä!
Kaikkivaltias Jumala, suo heille rauha ja meille kosto!
(GIORDANO, LIONARDO ja GORELLO menevät.)
GORELLO (mennessään, Nooralle.) Vaimon kieli käärmeen kieli!
NOORA (säikähtyy).
PAOLA. Minulleko lemmen iloa? Kuinka kummalliselta se soi!
Lionardo-parka!
NOORA (viivyskellen). Miksi Lionardon hyljäät? Hän kuitenkin rakastaa
sinua hellästi. Pian isäsi valkoinen pää vaipuu hautaan, sinä jäät
orvoksi, mutta Lionardon morsiamena...
PAOLA. Isäni kuoltua olen Jumalan morsian.
NOORA. Menisitkö luostariin? Ja miksi?
PAOLA. Sieluni on kätkettynä hautaan; miksei ruumistani voisi
luostariin kätkeä?
NOORA. Olet vielä nuori. Kyllä sinulle vielä onnen kukka kasvaa.
PAOLA. Kuulehan, äitikulta, sanon sulle, mitä en ole ilmaissut
kellekään, tuskin itselleni; kuule, mutta älä kummastele, älä kysy!
Muistatko että puoli vuotta sitten jouduin vihollisten käsiin?
NOORA. Silloin kuin Lionardo urhoollisesti pelasti sinut ja tappoi
heidän päällikkönsä?
PAOLA. Tuo päällikkö oli pelastanut minut kuolemasta ja, vielä
lisäksi -- häpeästä. Siitä hetkestä...
NOORA. Siitä hetkestä...?
PAOLA. On sieluni kuollut.
NOORA. Mitä kuulen? Vihollinen! Mutta kuka?
PAOLA. En tiedä hänen nimeänsä; en tunne hänen isänmaatansa; hänen
jälkensä sydämmessäni vain tunnen.
NOORA. Mutta vihasi?
PAOLA. Pakahtua oli rintani nähdessäni hänen kaatuvan, ja kuitenkin
riemuitsin, kiitin Jumalaa: nyt hän, näet, on enkeli, ja enkeliä
Paola saa rakastaa.
NOORA. Mutta selitä...
PAOLA. En nyt, en nyt -- taivaan nimessä, en nyt! Olen jo sanonut
liikaa. Sanojani punastun. Hyvästi, hyvästi!
NOORA. Vielä sananen!
PAOLA. Mitä tahdot?
NOORA. Paola, jos tohtisin sanoa, -- jos tohtisin tunnustaa...
PAOLA. Kummallinen kysymys!
NOORA. Vanno, ett'et petä minua!
PAOLA. Vannon; puhu!
NOORA. Tuossa kamarissa... (Ei jaksa enempää).
PAOLA. Tuossa kamarissa?
NOORA. On vihollinen, on Ghibellini piilossa!
PAOLA. Hengissäkö?
NOORA. Hengissä, vaikka tainnoksissa. Hirmuinen Gorello syöksi
koston uhriksi vihollis-raukkoja Brentan kylmään hautaan... Tämä
nuorukainen... En tiennyt mitä tein, -- hän oli aivan poikani,
Lanfranconin, näköinen, -- hänen katseensa oli niin viaton...
Sisällinen ääni minussa huusi: pelasta! Kätkin hänet ensin kappeliin
-- sitten tänne.
PAOLA. Ghibellini, veljeni murhaaja elävänä täällä! Haa!
(Aikoo mennä.)
NOORA (heittäytyy hänen eteensä). Tahdotko tappaa minut!
(Säikähtyen.) Ihmisiä tulee; minä olen hukassa! (PAOLA seisoo
epäilevänä.)