Edelliset. JOSÉ.
JOSÉ (hämmästyen, nähdessään heidät). Sanottiin, että markiisi oli
lähtenyt tänne.
ELVAS (Beatricelle). Onko isäsi ottanut tuon takaisin palvelukseensa?
BEATRICE. On.
ELVAS. Haa! Kamala valo alkaa silmissäni koittaa. (Josélle.)
Kunniaton konna!
JOSÉ. Olen liian ylevä loukkaantuakseni isänmaan-petturin
solvauksesta, -- olen päinvastoin ylpeä siitä.
BEATRICE (Elvasille). Mikä johtuukaan mieleesi? Isäni suuresti luottaa
tähän mieheen. (Josélle.) José, olimmehan ennen ystäviä. Koeta sinäkin
puolestasi saada isääni uskomaan, että puolisoni on viaton siihen
rikokseen, josta häntä on syytetty. Koetamme yhdessä käyttää
vaikutusvoimaamme hänen pelastuksekseen.
JOSÉ (kuivasti). En ole vielä koskaan puoltanut herrani vihamiehiä.
Muuten tekin, herttuatar, suvaitkaa pitää kiirettä, jos aiotte
pelastaa puolisonne, sillä --
BEATRICE. Miksi ette jatka? Tuossa piilee jotakin hirvittävää. José,
puhu! Oi, rukoilen sinua, puhu!
ELVAS. Haa! Tuo pidätetty lause sisältää minun tuomioni.
JOSÉ. Itse sen sanoitte. Aioin säästää teitä, mutta nyt, kun näytätte
sen tietävän, ei minun ole tarvis pitää sitä salassa.
ELVAS ja BEATRICE. Ja mitä säätää se tuomio?
JOSÉ. Kuoleman.
ELVAS (säpsähtää). Kuoleman! (Hiljemmin) Kuoleman! (Soinnuttomasti)
Kuoleman!
BEATRICE. Ette puhu totta, -- tahdotte vain pelottaa minua.
JOSÉ. Niin oikein, erehdyin tosiaankin. Tuomio ei säädä sitä.
BEATRICE. O, tiesinhän sen! Se ei olisi ollut mahdollista.
JOSÉ (hitaasti). Tuomio ei mainitse kuolemaa -- vaan ruhjontaa.
ELVAS (tointuen). Kuolema! En voi sitä käsittää. Kamala uni, joka
kouristaa kokoon voimani ja tahtoo minussa turruttaa elon tunnon!
O, en tahdo, en tahdo kuolla! Kuuletteko, armoa, armoa! (Josélle) Oi,
rukoilkaa tekin! Olen epäillyt teitä, -- kerjään, -- matelen maassa
edessänne, -- henkipahanen vain! Kun tuskista hiutunut ihminen
tautivuoteellaan näkee kuoleman verkkaan lähestyvän, o, kuinka hän
kierii tomussa sen edessä -- kuinka hän riippuu kiinni siinä tuskan
sijassa, jota äsken kiroili! -- ja minun -- minun täytyy kuolla
silloin, kuin elämä alkaa minulle kukoistaa, -- kuolla pois keväästä,
lemmestä, -- ei! ei! (Likistyy kiinni Beatriceen.)
BEATRICE. Eikö näissä muureissa ole rahtuakaan sääliä?!
ELVAS. O! olen pelkuri. Tiedän sen. Myönnän sen. Mitä huolinkaan
teeskennellä! -- Henki vain, sehän on niin vähän! Hirvittävin
vankeus, maanpako, kaikki, kaikki, kun vain saan pitää henkeni!
JOSÉ. Alennutte minun edessäni, ikäänkuin tuomionne riippuisi
minusta. Kääntykää markiisin puoleen. (Syrjään.) Tuotako siis
tavottelin? Tuota, josta niin kauan ajatuksissani nautin, tuotako
en nyt, kun se on toteutunut, voikaan kestää? (Menee.)
ELVAS. Hän menee! Hän ei siis ole ihminen, vaan peto.
BEATRICE. Minun täytyy mennä isäni luo. Hän ei voi sallia että tämä
kauheus tapahtuu.
ELVAS. Älä mene! Oi, älä mene! Tahdon niin likistyä sinuun kiinni,
ett'eivät voi meitä toisistamme irroittaa, vaan, säästääkseen sinua,
heidän täytyy säästää minutkin.
LINNANPÄÄLLIKKÖ (astuen sisään sivuovesta). Anteeksi, rouva herttuatar,
mutta se aika, minkä puolisonne sai luvan olla täällä, on nyt lopussa.
Teidän täytyy palata, herttua, vankeuteenne.
ELVAS. Hyvä Jumala! Meidän pitää siis erota! No niin! Mene Beatrice,
mene, pelasta henkeni. Madonna suokoon sinulle voimia taivuttaa
isääsi!
BEATRICE. O, toivon parahinta. Muotoileehan pehmyt vesikin kovaa
kalliota, -- eikö siis kyynelten voima vielä enemmän liikuttaisi
taipuisaa ihmissydäntä? Ensin kuitenkin riennän äitini luo, että
hänkin rukoilisi yhdessä kanssani. Isäni kuuntelee paljo hänen
neuvojaan.
ELVAS. O, kun sinä menet, niin tulee yö! (Menee linnanpäällikön
saattamana.)