ELVAS. Valoa! -- Beatrice! -- Olenko siis vapaa?
BEATRICE (syrjään). Ah! Sama ääni kuin ennenkin. (Ääneen.) Luiz,
herttua, -- tulen teitä -- (kääntää koko ajan kasvonsa poispäin, niin
ettei voi häntä nähdä) -- aion jättää teidät -- --
ELVAS (kiljahtaen). Beatrice! sinä -- sinäkö --? (Kaatuu voimattomana
maahan.)
BEATRICE. Pyhä Maria, hän kuolee! (Kiiruhtaa hänen luokseen ja
koettaa herättää häntä jälleen henkiin.) Kuinka hän on kalpea! Luiz!
Havahdu! Hyvä Jumala, kuinka olen ollut tyly! Luiz! Luiz! Havahdu!
Kuinka hän on muuttunut! Onko hän jo aivan haamu? Ah, tuo kalpeus
hyytää minut! Havahdu! havahdu! Ah! Eikö kukaan tule auttamaan?
ELVAS (havahtuen). Kuinka tuo valo pistää silmiini! Pois pimeään
vankiluolaan! Pois! Beatricenikin tuomitsee minua väärin -- hänkin
uskoo minut syylliseksi. Ei, pois, pois, syvään alas! --
BEATRICE. O! tunnen, etten voi sinua vihata. Tahdon vain jättää sinut
hyvästi, sinut, elämäni onni, unelmani, joka oli todellisempi kuin
todellisuus. Antakaamme toisillemme anteeksi, -- sinä minun tylyyteni,
ja minä -- (peittää itkien kasvonsa käsillään).
ELVAS (juhlallisesti). Jumala ja sinä kuulette minua tällä hetkellä:
olen syytön!
BEATRICE. Sinä sen sanoit: syytön olet! Uskon sinua, -- kuinka en sinua
uskoisi! Kuuletkos, isä, hän on syytön! O, riennä takaisin! Häntä on
paneteltu.
ELVAS. Ja sinä olet kuitenkin luullut minua syylliseksi.
BEATRICE. Kaikki ihmiset syyttivät sinua, -- sydämmeni ei heitä
uskonut. Isäni kielsi minua ajattelemasta sinua, -- en voinut häntä
totella. Silloin sanottiin, että itse olit tunnustanut, ja mitä
minä silloin voin tehdä? Mutta ethän olekaan tunnustanut? Sinun
päähäsi on valheteltu. O, isä, isä! kuinka iloiseksi tuletkaan, kun
tämän kuulet!
ELVAS. Ei, ei! Sinua ei ole petetty. Minä olen tunnustamia mutta
se oli valhe, -- tein sen pelosta. Kun on keskellä täyttä elämän
iloa, niin on helppo puhua mielen lujuudesta ja rohkeudesta; mutta
kuvittele mielessäsi vankiluolaa, niin pimeää, niin kauheata,
niin salattua, että joka hetki luulet että ihmiset ovat unhottaneet
sinut sinne nääntymään kylmään ja nälkään. Ja kidutus sitten! --
käsitätkö, Beatrice-parka, -- kidutus, tuo hirvittävä, verta imevä
aave, tulirintainen, rautakourainen, mykkä, liikkumaton, eloton
-- ja kuitenkin voimallisempi kuin ihmisen tahto, -- kuin ihmisen
vapaa tahto. O, pelkäsin tulevani hulluksi! Oli niin kuin olisi
sielu erotettu ruumiista ja jälkimäinen kieltäytynyt tottelemasta
edellistä. Sanoin, allekirjoitin, tunnustin mitä tahdottiin.
BEATRICE. O, hirvittävää! Meillä on siis vihollisia! Isääni petetään.
ELVAS. Beatrice! Isäsi on hirmuvaltias. Hän se varmaan on minut
perikatoon saattanut. Todistuksia minulla ei ole, mutta aavistan
jotakin kamalaa. Armas Beatrice-raukka, olet paljo itkenyt minun
tähteni, -- annahan kun katselen silmiäsi. Muistatko kaikki ne
sonetit, joissa niiden loistoa ylistelin? -- nyt niitä kyyneleet
himmentävät.
BEATRICE. Luiz, sinä petyt, -- olen varma siitä, että isääni on
eksytetty. Oi, älä puhu hänestä noin katkerasti! Kaikki käy vielä
hyvin, -- rohkeutta vain!