Professori Stodius hämmästyi nähdessään Gustafin ratsain palaavan
taluttaen toista hevosta, jonka satulassa oli käärö. Tämän Gustaf
antoi Barbaralle, joka ikkunasta oli kadulle katsonut ja Gustafin ohi
ajaessa riensi professorin asunnolle.
Barbara meni tupaan Leenan luo pukeutumaan Gustafin tuomaan pukuun.
-- Mitä aiot? kysyi professori Gustafilta.
-- Minä pakenen hänen kanssaan.
-- Vaikka tiedät, että hän on sisaresi?
-- Niin, vaikka tiedän sen. Minä en voi häntä jättää. Ja Jumala ei
voi olla niin armoton, ettei hän sallisi meidän tulla onnellisiksi.
-- Hän on sisaresi!
-- Hän on myöskin vaimoni.
-- Sinä teet hänet onnettomaksi.
-- Minä teen hänet onnelliseksi.
-- Mieletön, mieletön! Kun hän saa tietää olevansa sisaresi --
-- Vieraalla maalla ei sitä kukaan hänelle ilmaise.
-- Ja sinä luulet salaisuutesi säilyttäväsi! Kerran se puhkee
huuliltasi esiin ja kukistaa kaiken, särkee kaiken ja tekee teidät
tuhat kertaa onnettomammiksi kuin nyt.
-- Emmekö ole jo kyllin onnettomia? Ei voi sen suuremmaksi turmiomme
tulla. Minä voin olla vaiti, minä tiedän sen, ostaakseni hänen
onnensa.
-- Hänen puolisonaan, hänen lastensa isänä!
-- Niin. Minä olen valmis myymään autuutenikin hänen tähtensä!
Pojan puvussa, hymyilevänä, kauniina ja sorjana astui Barbara
huoneeseen.
-- Minä olen valmis. Ja tässä puvussa aivan sinun näköisesi, enkö
olekin?
Ja sisaren ja veljen yhdennäköisyys oli todella hämmästyttävän suuri.
-- Nyt ratsasta edeltäpäin, sanoi Barbara, ja odota minua Aningaisten
portin luona. Minä juoksen kotia ja noudan rahat, jotka kokosin.
-- Sinä et voi tuossa puvussa.
-- Talo on aivan autio. Kaikki ovat kadulla. Isä on poissa. Ei kukaan
minua näe.
-- Minä lähden siis.
-- Syleile ja suutele minua kerran vielä. Minä rakastan sinua niin
paljon, että sinun tähtesi en pelkää mitään. Mene ja odota minua,
kunnes tapaamme.
Gustaf riensi pihalle, nousi satulaan ja ajoi Aningaisten portille
päin.
Kun Barbara kädessään kukkaro, jossa rahat olivat, juoksi pihamaan
yli professorin taloon vievää ovea kohden, tuli pormestari portista.
-- Kuka siellä? huusi hän.
Vavahtaen pysähtyi Barbara.
Pormestari läheni:
-- Sinä, Barbara! Ja tuossa puvussa! Minne aiot? Ja mitä sinulla on
kädessäsi? Rahakukkaro! Minne aiot? Paetako?
-- Antakaa minun mennä!
-- Sinä jäät ja vastaat!
-- Miksi suotta peittelen enää? Minä tahdoin lähteä pois.
-- Kenen kanssa?
-- Sen kanssa, jota rakastan.
-- Gabrielin?
-- En hänen.
-- Sinulla on siis toinen. Sano, kuka hän on!
-- Sitä en sano.
-- Hän on rakastajasi.
-- Hän on mieheni.
-- Sinä olet tohtinut! --
-- Minä olen vapaasti antautunut hänelle.
-- Tiedätkö, mieletön tyttö, että minä voisin lyödä sinua.
-- Lyökää, jos löitte äitiäni. Minä en ole häntä parempi enkä
huonompi.
Nämä sanat osuivat Henrik Schaeferin sydämeen. Hän avasi sylinsä ja
sanoi:
-- Ei, ei, minä en kysy mitään, minä en saa kysyä mitään!
-- Gustaf! kuului ääni kadulta.
Maaherra oli pysähtynyt ratsain portin eteen ja nähdessään Barbaran
luuli tätä Gustafiksi. Hän hyppäsi hevosen selästä alas ja riensi
pihaan.
-- Sehän onkin Barbara neiti! Ja Gustafin puvussa! huudahti hän.
-- Miksi te etsitte veljenpoikaanne? kysyi pormestari.
-- Hän läksi äsken linnasta ratsain taluttaen toista hevosta. Tulin
levottomaksi ja riensin jäljestä, koska hänen oli nähty tännepäin
ajavan, sanoi maaherra.
-- Siis hänen kanssaan sinä aioit lähteä! sanoi pormestari.
-- Lähteä, minne? kysyi maaherra.
-- Tämä lapsi aikoi paeta luotani rakastettunsa kera. Se nuori mies
on, kuten huomaan, Gustaf, sanoi pormestari hymyillen.
-- Siis hän se oli, huudahti maaherra. Nyt ymmärrän Gustafin paon.
Lähde, lapsi, seuraa häntä.
-- Mutta --, esteli pormestari.
-- Hänen täytyy saada lähteä, sanoi maaherra katsoen vakavasti
pormestariin.
Silloin pormestari kalpeni. Hän huomasi äkkiä, miten Barbara oli
Gustafin näköinen, ja hän aavisti kaiken.
-- Mene! sanoi hän hiljaa.
Barbara olisi tahtonut syöksyä isänsä syliin, mutta nähdessään hänet
kalpeana edessään ja nähdessään vakavuuden maaherran kasvoilla hän ei
sitä tohtinut tehdä. Hän arasti hiipi professorin pihalle, hyppäsi
ratsun selkään ja ajoi pois.
-- Nyt ymmärrän, miksi Gustaf pakenee, sanoi maaherra. Barbara ei
tiedä, että he ovat sisarukset, ja Gustaf ostaa kalliista hinnasta
hänelle elämän rauhan.
-- Rukoilkaamme Jumalaa, että hän heitä armahtaisi koettelemuksessa,
sanoi pormestari. Ihmiskyky on tässä voimaton.
-- Ja rukoilkaamme, että he onnellisesti pääsisivät pois, sillä
kuulin tuon Sundelius nimisen kulkevan ladattu pyssy olallaan ja
uhanneen ampua Gustafin, missä vain hänet kohtaa.
* * * * *
Kun Barbara ratsasti professorin pihalta, niin valtasi hänet alussa
suuri iloisuus. Maaherra ei ollut liittoa Gustafin kanssa vastaan,
pormestari salli hänen lähteä ylkänsä luo. Miksi he siis pakenisivat?
Miksi he eivät voisi jäädä Turkuun ja olla onnellisia? Hänen teki
mieli huutaa ilosta, ja hän joudutti ratsuaan voidakseen Gustafille
viedä tämän ilosanoman.
Äkkiä selvisi hänelle kaikki. Maaherra ja pormestari jouduttivat
hänen lähtöään, Gustaf kiirehti sitä ilmaisematta varsinaista syytä.
Gustaf oli tahtonut välttää häntä, mutta sitten paeta hänen kanssaan.
Hän oli niin yhdennäköinen Gustafin kanssa. Hänen äitinsä rakastettu
oli ollut ylhäinen herra. Kaikki tahtoivat salata häneltä jotain.
Se oli se, se oli se, Gustaf oli hänen veljensä! Nyt hän sen tiesi,
tuon kamalan totuuden, jota kaikki olivat koettaneet häneltä kätkeä.
Nyt hän ymmärsi Gustafin mielen, ja sanomaton hellyys heräsi hänessä
tuota olentoa kohtaan, jonka kohtalo oli sitonut ansaansa yhdessä
hänen kanssaan.
Gustaf oli saapunut Aningaisten portille ja odotti tuulimyllyjen
luona. Kun Barbaraa ei kuulunut, alkoi hän tulla levottomaksi.
Ilta alkoi jo hämärtää. Hän katsoi pitkin kaupunkiin vievää katua. Jo
näki hän ratsumiehen ajavan täyttä laukkaa häntä kohden. Hän tunsi
hattunsa, jonka hän Barbaralle oli antanut. Hän kannusti hevostaan ja
ajoi häntä vastaan.
Silloin kuului laukaus. Gustaf näki Barbaran horjahtavan, tarttuvan
hevosta kaulaan, joka pelästyneenä laukkasi eteenpäin.
Gustaf riensi vastaan, seisautti hevosen, hyppäsi maahan ja otti
syliinsä Barbaran, jonka rinnasta veri pulppusi. Hän koetti tukkia
haavaa, nosti armaansa satulaan ja ajoi täyttä laukkaa kaupunkiin
päin. Laukaus oli kuulunut kautta kaupungin illan hiljaisuudessa, ja
ihmiset juoksivat taloistaan kaduille.
Levottomina kuulostelivat maaherra ja pormestarikin. Kun he sillan
yli näkivät miehen ajavan kannattaen sylissään toista, niin arvasivat
he kaiken.
Isänsä sylissä avasi Barbara silmänsä.
-- Isä! sanoi hän hiljaa. Minä tiedän nyt kaiken.
Ja sitten etsivät hänen katseensa jotakuta, kunnes ne kohtasivat
Gustafin.
-- Veljeni, sulhoni, sanoi hän. Näin meidän siis kävi. Tuskasta
sairas sydämeni sykähti, nyt sillä on lääke. -- Minun on niin vilu.
Sulje minut syliisi! Suutele minua, ylkäni! Kuolo synnin suudelman
pyhittää, ja tuoni sovittaa niin paljon, paljon! Veljeni, sulhoni!
Voi kohtaloamme!
-- Minä tahdoin sinulta kaiken salata, sanoi Gustaf.
-- Minä tiedän sen.
-- Minä tahdoin kaukana täältä valmistaa sinulle onnellisen elämän.
-- Myymällä oman rauhasi.
-- Mitä siitä, kun sinä olisit ollut onnellinen.
-- Minä en enää kaipaa mitään. Olenhan saanut ihmisonnen osakseni,
sain hetken elää, hetken rakastaa. Minä lähden pois, minä tunnen sen.
Missä olet? En näe enää sinua! Suutele minua, siihen tahdon nukkua.
Mikä satu oli elämämme, niin lyhyt, niin kaunis satu. Nyt se loppui.
Hänen huulensa liikkuivat hiljaa, mutta sanoja ei kuulunut. Kautta
ruumiin kulki väristys. Hän oli kuollut.
Kuka laukauksen oli ampunut, ei koskaan tietty. Sundeliuksen vain
kuultiin kadonneen kaupungista. Surusta mielettömänä itki Gabriel
Tuderus Barbaran ruumiin ääressä. Hän oli nähnyt Gustafin ajavan
ohitse Barbara sylissään ja onnettomuutta aavistaen seurannut heitä.
Tuomiokirkon permannon alle pääkuorin eteläpuolelle kätkettiin
Barbara Schaeferin ruumis.