Tuomiokirkon sakastissa odotti yliopiston rehtori, fysiikan
professori Abraham Thauvonius maaherraa. Varhain aamulla oli
konsistoriumi kokonaisuudessaan ollut koolla, ylioppilaita oli
kuulusteltu, heidät syyllisiksi havaittu. Nyt odottivat syytetyt
konsistoriumin tuomiota. Kiihkeätä keskustelua kuului pihamaalta,
jonne ylioppilaita parviin oli kokoontunut. Huhu kulki siitä, että
rehtori aikoi polkea ne yliopistolliset oikeudet, joiden mukaan
akademian jäsentä ei saanut maallinen esivalta vangita kaupungissa
eikä kaksi peninkulmaa sen rajojen ulkopuolella. Thauvonius aikoi
antaa kapinoivat ylioppilaat maaherran haltuun, joka saisi määrätä
rangaistuksen. Se oli ilmeistä akateemisten oikeuksien polkemista,
ja yhteinen pyhä suuttumus teki kaikki keskenään epäsovussa olevat
osakunnat yksimielisiksi. Määrätköön rehtori minkä rangaistuksen
tahansa, kunhan ei vain nuorisoa loukattaisi yliopiston jäseninä!
Tuomiokirkon sakastissa asteli Thauvonius kiivain askelin edes
ja takaisin. Hän oli hyvin kiihoittunut. Edellisenä iltana hän
oli kodissaan saanut suorastaan tapella vaimonsa kanssa, ja tämä
tällainen usein uusiintuva perhekohtaus oli ollut tavallista
kiivaampi. Rehtori oli kiukkuisena poistunut kotoaan, mennyt krouviin
ja juonut itsensä humalaan. Kun hän sieltä läksi, ei hän tahtonut
palata kotiinsa, vaan meni yliopistolle, ja kun karsseri oli tyhjä,
oli hän siellä olkikuvon päällä nukkunut yönsä. Aamulla oli sitten
ollut kiusallinen ylioppilaitten tutkiminen, jossa monet olivat
osoittaneet suorastaan rajatonta röyhkeyttä. Tämä ylioppilaitten
menettely oli lopulta johtanut rehtorin siihen huomioon, että
ainoa vitsa ja kuritus tälle rettelöivälle joukkiolle saattoi
olla maaherran sekaantuminen asiaan. Hän oli lähettänyt pedellin
viemään kirjeen linnaan, sopinut hetkestä, jona hän pyysi maaherran
yliopistolle, ja nyt oli kohta ratkaiseva hetki lähellä.
Ennen matkaa oli maaherra käskenyt lataamaan pyssyt voidakseen
tarpeen tullen laukaista peloituslaukauksia ilmaan.
Kun vartiojoukko astui joen yli vievälle sillalle ja kulki sen
keskellä olevan teurastushuoneen ohitse, niin sillan korvassa
odottamassa olevat ylioppilaat juoksivat yliopistolle ilmoittamaan
tovereilleen sotilaiden tulosta.
-- Sulkekaa portit! Sulkekaa portit! huusivat monet. Me emme antaudu
muuten kuin väkivallalla.
Mutta Gabriel Tuderus sai sen estetyksi sanoen, että heidän on ensin
nähtävä, mille kannalle maaherra tässä asiassa asettuu.
Vihamielinen hiljaisuus vallitsi pihamaalla linnan vartiojoukon
marssiessa portista sisään. Ei ainoakaan tervehtinyt maaherraa, kun
tämä tyynesti astui tuomiokirkon sakastia kohden.
Hetkisen siellä viivyttyään hän ilmestyi ovelle, ja kaikkien katseet
kääntyivät häneen, kun hän alkoi puhua:
-- Minä ymmärrän, että te olette suuttuneet minun sekaantumisestani
yliopiston asioihin.
Ylioppilaat katsoivat kummastuneina toisiinsa.
-- Minä en olisi sitä tehnyt, jolleivät ylioppilaat olisi käyttäneet
akateemisia oikeuksiansa liian laajalla tavalla, menneet rajan yli,
joka heille asetettu on. Te olette astuneet oikeuksienne ulkopuolelle
hyökätessänne kaupungin vartioväen kimppuun; ihmettelettekö,
että minä siellä tulen vastaan? Olen nuori ollut sekä huimapää. Minä
ymmärrän teitä ja koetan tämän asian järjestää tavalla, joka teitä ei
loukanne. Ne sakot, jotka konsistoriumi on määrännyt suoritettaviksi,
on maksettava. Millainen teidän kukkaronne on, sen tiedän. Tuo päätös
pysyy, sakot suoritetaan, mutta minun kukkarostani. Niin, niin,
pojat! Se on jo tehty, ja rehtori saanut rahat. Näin sekaannun teidän
asioihinne. Mutta paitsi sakkoja on teillä vielä suoritettavana
muutakin, karsserissa istumista. Minä tiedän, että se paikka ei ole
mikään peloittava paikka teille ja että siellä ei suinkaan itkien
istuta pahojatekoja katumassa, vaan juodaan, lauletaan, soitellaan ja
pelataan arpaa ja korttia, eikä karsseri muuten eroa krouvista kuin
siinä, että sitä ei suljeta kello yhdeksältä ja ettei ajeta siellä
olevia pois, vaan valmistetaan heille siellä yösijakin. Tämän tiedän
ja niinpä valmistan teille toisen asunnon. Ei täällä, vaan linnassa,
ei vankityrmässä, vaan vartiostosalissa. Siellä on teillä tilaisuus
harjoittaa samoja iloja kuin karsserissakin. Erotus on vain siinä,
että vartiostosalissa palaa aina tuli ja että siellä on vuoteet
salin seinillä uupuneita varten ja talon puolesta ruoka ja ylöspito.
Rangaistus, kysytte, mikä se on oleva? Se, että nuo syylliset saavat
suorittaa vahtipalveluksen minulle, niin monta päivää kuin heille
karsseria on määrätty. Ja sallikaa minun sanoa, jos olen tämän
rangaistusmuodon teille keksinyt, niin tein sen siksi, että teidän
vartionaolemisenne on oleva Suomen maaherralle kunnia ja ilo. Tämä on
minun asettamani rangaistus. Alistutteko siihen?
-- Alistumme, huusivat ylioppilaat ihastuneina.
-- Eläköön maaherra! huusi Gabriel Tuderus.
Kaikuva eläköönhuuto seurasi sitä, ja hymyillen nosti maaherra
sulkatöyhtöistä hattuaan.
-- Rangaistuksen suorittaminen alkakoon heti, sanoi maaherra.
Vartiosto saa luovuttaa teille aseensa, ja kun täältä linnaan palaan,
saatte seurata minua.
Rehtorin seurassa, joka puheen aikana oli seisonut hänen takanaan,
palasi Erik von der Linde sakastiin.
-- Herra paroni, sanoi Thauvonius, minun täytyy ihailla taitoanne,
jolla nuo nuoret miehet osaatte vetää puoleenne ja saada heidät
alistumaan kaikkeen. Te olette suuri ihmistuntija.
-- Sitä en ole, sanoi maaherra. Minä vain muistan, millainen olin
itse nuorena. Ja kun ajattelen, miten olisin tahtonut minulle
puhuttavan nuorena ollessani, niin löydän oikeat sanat. Vaikeudet
meidän vanhempien ja nuorten välillä syntyvät siitä, että
kehityttyämme unohdamme oman kehityksemme eri asteet.
Pihalla asetti Gustaf ylioppilaat riviin. Heille oli annettu
vartioväen raskaat pyssyt.
Nuoriso, jolle se, mikä on uutta ja odottamatonta, aina on rakasta,
katseli huvittuneena rivissä seisovia tovereitaan, ja mielihyvillään
olivat nämäkin. Tuo pelätty epäsopu oli päättynyt näin, ja iloisuus
äskeisen jännityksen jälkeen kokkapuheitten singahdellessa oli suuri.
-- Se nyt on sentään onni, ettei sotaan komennettu, sanoi Sundelius,
sillä kyllä vihollinen olisi osunut minuun, vaikka kuinkakin huonosti
olisi ampunut.
-- Minulla on siellä linnassa entisiä tuttavuuksia, sanoi Ringius;
hyvähän on niitäkin taas tavata.
Gustaf kulki pitkin riviä tarkastellen pyssyjä ja opettaen
ylioppilaita niitä kauniisti olallaan kantamaan.
-- Tuo on siro heitukka, sanoi Sundelius Gabrielille vieressään.
Mitähän sellaisen tarvitsee yliopistossa lueskella? Ja mitähän hän
Stodiuksen luona käy?
-- Hänen luonaan?
-- Niin.
-- Milloinka?
-- Tänä aamuna viimeksi näin hänen astuvan ulos portista.
Samassa kohotti Gabriel kiväärin, tähtäsi Gustafiin ja laukaisi. Kun
paksu savupilvi haihtui, seisoi Gustaf tyynenä paikallaan ja sanoi:
-- Kenen pyssy on niin huonossa kunnossa, ettei laukaus osu? Kuka
ampui?
-- Minä, vastasi Gabriel vihasta säihkyvin silmin.
Gustaf astui hänen eteensä.
-- Nimesi?
-- Gabriel Tuderus.
Gustaf otti tyynesti Sundeliuksen kiväärin ja ojensi sen Gabrielille
sanoen:
-- Jatka!
Punastuen nöyryytyksestä pudotti Gabriel kiväärin maahan. Gustaf
viittasi toisia astumaan syrjään ja sanoi nopeasti Gabrielille:
-- Minä tiedän, minkä tähden sen teit.
-- Minkä tähden olette astunut tielleni? sanoi Gabriel.
-- Minkä tähden, minkä tähden? sanoi Gustaf hymyillen alakuloisesti.
Minä en ole enää tielläsi.
-- Te väistytte?
-- Niin.
-- Ette tapaa häntä enää.
-- En.
-- Vannokaa se.
-- Minä vannon.
Maaherra astui sakastista pihalle.
-- Kuka ampui? kysyi hän.
-- Se oli vahinkolaukaus, sanoi Gustaf.
-- Minä en kaipaa armoanne, lausui Gabriel.
-- Ole vaiti, muuten sinun käy onnettomasti, kuiskasi Gustaf.
-- Minä en koskaan ole pelännyt tekojeni seurauksia, sanoi Gabriel
korkealla äänellä. Minä laukaisin, sillä minä tahdoin hänet surmata.
-- Mistä syystä? kysyi maaherra.
-- Syy on minun. Sen sanon, kun uuden kerran ammun ja onnella
paremmalla, vastasi Gabriel.
-- Sitä tilaisuutta saat odottaa, sanoi maaherra jyrkästi. Vangitkaa
hänet ja viekää linnaan.
-- Te luulette pitelevänne minun kaltaiseni miehen linnanne muurien
sisällä, huusi Gabriel. Ennen yötä minä pääsen pakoon!
Vartiosto läksi viemään Gabrielia, ja meluten seurasi ylioppilaiden
parvi heitä.