Siinä huoneessa, joka oli ollut kreivi Brahen työhuoneena hänen
ollessaan Suomen kenraalikuvernöörinä, istui nyt hänen seuraajansa
Erik von der Linde. Ikkunoista, jotka johtivat linnan vallihaudan yli
vievälle sillalle päin, näkyi Linnankatu pitkin pituuttaan.
Gustaf astui päättäväisesti huoneeseen.
-- Setä, sanoi hän, voitteko minua varten luovuttaa hetkisen?
-- Sen voin, ja teen sen mielelläni, vastasi maaherra.
-- Minulla on tärkeätä puhuttavaa kanssanne, sanoi Gustaf.
-- Raha-asioita?
-- Ei.
-- No, sitten se lienee tuo toinen nuorison tauti, rakkaus.
-- Niin. Minä tulin pyytämään, että te kirjoittaisitte isälleni
pyytäen hänen suostumustaan. Te tiedätte, setä, että isäni panee
suuren painon teidän sanoillenne.
-- Sen tiedän. Paljon olisi toisin, jos hän aina olisi niin tehnyt.
Lemmittysi on turkulainen?
-- Niin on.
-- Ja aiot mennä hänen kanssaan naimisiin?
-- Niin.
-- Onko tuo tuttavuus pitkä?
-- Ei tuttavuus, mutta tunne. Eihän tuttavuuden pituus määrää
rakkauden suuruutta.
-- Ei, sen tiedän.
-- Yksi ainoa lyhyt hetki voi määrätä kahden sielun kohtalon.
-- Niin, niin, sydämen ääni, se on kohtalon määräys, sanoi maaherra.
Tuo tyttö on aatelisnainen?
-- Ei, porvaristyttö.
-- Siis lemmenhoure, joka kestää kevätyön.
-- Ei, vaan ikuisesti.
-- Niin me sanomme, ja kuitenkin, kuinka kärkäs on ihmismieli
unohdukselle. Se, mitä sinulle nyt tapahtuu, tapahtui isällesikin.
Hän oli nuori, rakastui porvaristyttöön Tukholmassa. Hän hylkäsi
tytön ja läksi sotatanterelle. Usein hän on sanonut antaneensa
silloin onnen kulkea ohitseen, mutta epäilen, olisiko tuo tyttö
voinut hänelle kokonaan onnea antaa. Usko minua, eri luokat tuovat
mukanaan eri kehityksen, ja ihmisonni riippuu noista pienistä
tottumuksista, jotka ympäristömme on antanut meille. Usko minua,
miestä, joka jo on keski-iän saavuttanut; koeta unohtaa tuo tunne.
-- Minä en sitä voi! huudahti Gustaf.
-- Matkusta täältä pois. Kun et armastasi enää näe, niin silloin hän
vähitellen mielestäsi haihtuu. Ja se, minkä nyt näet onnettomuudeksi,
se voikin tulla onneksi. Muistojen rikkaan verhon taakse kokoo
kohtalo usein onnettomuutemme, ne näyttävät meille elon pyhäpäivän,
ja menneet surut silloin kirkastuvat; me nautimme kuin olisivat ne
onnea. Sota kutsuu. Lähde sinne ja sodan laakereihin peitä sydämen
haava.
-- Minä tein jo valat hänelle, sanoi Gustaf.
-- Jos hän on viisas, niin ei hän uskonut niitä. Lähde heti, hyvästiä
sanomatta.
-- Te vaaditte liian paljon.
-- Minä vaadin sen, mitä täytyy vaatia.
-- Minä en siis koskaan näkisi häntä enää!
-- Poika parka, se onni, jonka kerran kadotamme, sen täydellisenä
omistamme. Kerran ollut unelma kirkastaa elämämme harmaan.
-- Jollei sammuta!
-- Ei lemmenjutun tähden kuolla.
-- Eikö? Niin köyhä siis on maailma, ettei osta se elon kultaa
hintaan korkeimpaan. Minä en voi, en tahdo erota hänestä. Sanokaa,
kuinka suuri oli isäni tunne. Antoiko hän tytölle kaiken ja saiko
kaiken?
-- Antoi ja sai.
-- Ja kuitenkin jätti hänet!
-- Niin.
-- Ja tyttö?
-- Hän löysi toisen miehen, joka jalona otti tytön omakseen ja antoi
nimensä lapselle.
-- Tiesikö isäni sen?
-- Tiesi.
-- Tiesikö tuo toinen, kuka tytön ylkä oli ollut?
-- Ei. Tyttö sen salasi, ja mies oli kyllin jalo lopettaakseen
kysynnän ja tiedustelun.
-- Te tiedätte, kuka tuo nainen on?
-- Tiedän. Hän on nyt kuollut.
-- Mutta lapsi elää?
-- Niin.
-- Siis veljeni tai sisareni?
-- Hän on sisaresi.
-- Ja hän on missä?
-- Täällä.
-- Täällä! Turussa!
-- Niin.
-- Olenko hänet nähnyt?
-- Olet.
-- Sanokaa se minulle. Kuka hän on?
-- Hän on Barbara, pormestari Schaeferin tytär.
-- Hän!!
-- Minä näen sinun kauhistuvan. Kukaan muu kuin sinä ja minä ei
siitä tiedä täällä. Minä olen ollut vaiti, jotta en hänen elämäänsä
toisi levottomuutta.
-- Se on hän! huudahti Gustaf.
-- Minä en vielä ole kuullut vastaustasi äskeisen ehdotukseni
johdosta. Lähdetkö sotaan välttääksesi tunnettasi?
-- Nyt minä lähden. Nyt minä tiedän, että kuolema minua on rakastava
siellä.
-- Minä olen kovakouraisesti ehkä unelmiisi tarttunut, mutta usko
minua, minä olen kaiken tehnyt siksi, että sinä olet minulle rakas!
Ulkoa kuului torventoitotusta, ja joukko linnan vartioväkeä marssi
portista.
-- Minun täytyy lähteä yliopistolle, jossa viimeistä kahakkaa
tutkitaan. Seuraa minua!
-- Minä tulen!
Tyynenä nousi Gustaf ja koneellisesti seurasi setäänsä, joka
astui vartioväen luo ja sen seuraamana läksi Linnankatua pitkin
yliopistolle. Matkalla sanoi maaherra Gustafille:
-- Sinä unohdit mainita armaasi nimen. Ken hän on?
-- Minähän olen päättänyt sen tunteen surmata. Ei puhuta siitä enää.
-- Sitä parempi!