Kun talvimarkkinoiden aika läheni ja rahat ylioppilaiden kukkarosta
peloittavassa määrässä vähenivät, sai Sundelius nerokkaan ajatuksen.
He panevat toimeen näytännön, johon markkinaväki maksua vastaan
pääsee. Oivallinen oli tuuma kaikkien mielestä, ja sen toteuttamista
pitivät kaikki välttämättömänä, koska se olisi rehellinen keino,
jonka avulla he pääsisivät rahapulastaan.
Latinan kielellä näytelmiä tavallisesti esitettiin, useasti myös
ruotsiksi, mutta olihan jo kuusi vuotta sitten yliopistolla
suomeksikin näytelty. Ja suomeksi se oli oleva, jotta markkinaväki
rientäisi sitä katsomaan.
Gabriel Tuderus suostui kirjoittamaan näytelmän. Kauan pojat
pohtivat, mikä aihe olisi parhain ja sopivin, David ja Goliat vai
Susanna kylvyssä. Lopulta yhdyttiin siihen, että Tuhlaajapoika
olisi se, joka kaikkia miellyttäisi ja joka kansalle olisi suurin
hengenravinto ja kaunein sielun tavara.
Kaikkien mielestä olisi Sundelius ollut elämänsä ja tapojensa
puolesta sopivin tuhlaajapojaksi, mutta kun hänen hahmonsa oli
liian kukoistava eikä mitenkään voinut ajatellakaan hänen nälkää
nähneen, otettiin Magnus Ringius siksi. Hän sanoikin jo ennestään
olevansa tottunut sikojen kanssa seurustelemaan. Sundelius valittiin
sen sijaan isäksi. Johannes Tuderus sai olla kateellisena veljenä.
Palvelijoiksi ja muiksi sivuhenkilöiksi otettiin Mathesiuksen
veljekset ja Pictorius. Viisi koulupoikaa päätettiin ottaa sikoja
esittämään.
Kuka olisi paholainen, jonka läsnäolo jokaisessa näytelmässä oli
välttämätön? Pitkän miettimisen jälkeen havaittiin eräs hiljainen ja
murheellinen nuorukainen, Carolus Lapuensis, siihen sopivimmaksi. Hän
ei koskaan ottanut osaa toisten iloihin, häntä ei koskaan kapakassa
nähty, hän luki vain ahkerasti. Paholaisen osaan teki hänet sopivaksi
hänen ulkomuotonsa, sillä taivas oli antanut hänelle naaman, joka
kerrassaan johdatti mieleen pirun sellaisena, kuin hän maalattuna
kirkon seinillä syntisiä kattilassaan hämmentelee. Ja kun hänet vielä
sopivalla tavalla koristettaisiin, niin olisi häh omiansa antamaan
täydellisen kuvan pimeyden ruhtinaasta.
Gabriel ryhtyi näytelmän laatimiseen. Se vietiin rehtorille
tarkastettavaksi, ja kun hän sen oli katsonut kelvolliseksi,
pyydettiin konsistoriumilta lupaa näytelmän pitoon, "koska se tänä
syntisenä aikana oli estävä ihmisiä pahennuksen tieltä".
Lauri Matilaisen tuvassa näytäntö sitten suoritettiin iltahämärässä
sen jälkeen, kun kauppa Heinätorilla oli jo loppunut. Katsojia
oli ylen runsaasti, josta iloissaan Sundelius joi kolme suurta
haarikallista olutta tietäen varmasti voivansa ne maksaa.
Tuvan perällä he sitten istuivat kaikin odottamassa vuoroaan.
Kun virsi oli veisattu, astui ensin esiin "prologi". Hän oli se
oululainen Hooperin äijän tyttärenpoika. Urhoollinen hän muuten
oli, mutta nyt rohkeus petti, ja tuimasti tutisivat pojan sääret,
ja hampaat suussa loukkua löivät, kun hänen täytyi hartaana
odottavien kuulijoiden eteen astua ja heille selittää, mitä näytelmä
sisällänsä piti ja mitkä henkilöt siinä esiin tulevat. Hän oli pitkän
alkurunonsa osannut kuin vettä, mutta nyt hän huomasi, että ihan joka
ikinen sana siitä oli unohtunut.
-- Etkö sinä lorvi saa loruläpeäsi liikkeelle? sanoi Sundelius, jonka
naamasta hetkiseksi kiukun tieltä katosi lempeä muoto, ja silmät,
jotka kattoa kohden mulkoilivat, iskivät vihaisen leimahduksen
poikaan.
Silloin prologi arveli, että menköön kuinka menee, ja alkoi omasta
päästään panna selityksiä kokoon. Hän kuvaili tuhlaajapojan elämää,
hänen, joka ylensyömisessä ja juomisessa eli ja lopulta sikojen
seuraan joutui. Sitten selitti hän pojan kotiintulon ja isän
anteeksiannon. Näin näytelmän juonen julkilausuttuaan hän osoitteli
kädessään olevalla kepillä jokaista näytelmään osallista.
-- Tämä on isä, hurskas ja jumalaapelkääväinen mies, aina oikea ja
tunnollinen, varakas ja kunnollinen, jolla mieli on hyvä ja rakkaus
syvä, joka oikeuden tieltä ei pois vääjää, joka kaikki hyväksi säätää.
Sundelius nousi ja teki syvän kumarruksen. Hän oli puettu leveään
punaiseen halaattiin, josta hänen vatsansa mahtavana pullotti esiin.
-- Ja tämä on tuhlaajapoika, joka -- joka -- tässä pani poika jo
omiaan, kun ei muistanut runoa -- joka köyhä on niin, että roikaa,
joka synnissä eli ja pysyi, ja irstaita himoja kysyi.
Ringius, jolla oli yllään risoja, arveli näytelmän päähenkilönä
olevansa velvollinen suurempaan kunnianosoitukseen katsojia kohtaan,
nousi paikaltaan, kulki katsojien eteen ja kumarsi jokaiselle.
-- Tämä veli se riehuu juur julmast' ja toista hän kadehtii juur
tuhmast', sanoi prologi osoittaen Johannes Tuderusta.
Samassa hän ällistyi, sillä hän ei tietänyt, mikä tuo pitkä ja laiha
naisen pukimissa oleva olento oli, jota Jurvelius esitti.
-- Se on minun aviosiippani, selitti Sundelius. Vaimo hyvä ja vakaa,
joka kuten Saara on herrallensa kuuliainen eikä sano sanaakaan, tekee
työtä ja ahertaa aamusta hamaan iltaan.
-- Ja tässä on koko palveluskunta, hyvät ystävät ja kylänmiehet.
sanoi prologi osoittaen Mathesiuksen veljeksiä, jotka häpeissänsä,
punastuen aivan tukan rajaa myöten, istuivat penkillä kummallakin
suuri oluthaarikka kädessään.
-- Ja tässä, tässä ovat siat, ja prologi osoitti koulupoikia, jotka
nelinkontin ryömivät maassa, ja kun heillä ei ollut mitään erikoista
pukua sikamaisuutta ilmaisemassa, päästivät he aika sikavinkunan
ja kiljahduksen. Katsojissa se herätti sellaista riemua, että he
menestyksen rohkaisemina huusivat uudelleen aivan kuin siat, joista
yksi on aidan raossa ja toiset vieressä ottavat tapaukseen osaa.
-- Ja tässä, sanoi prologi lyöden kepillään permannossa olevaan
luukkuun, on helvetin portti, ja piru on siellä sisällä.
Hän raotti hiukan luukkua, ja kaikki kumartuivat katsomaan Carolusta,
joka pisti päänsä raosta esiin, mulkoili pahasti ja pisti kielen
suustaan esiin. Naiset parkuivat ja rauhoittuivat vasta sitten, kun
luukku taas oli suljettu ja prologi, sulkien näytelmän katsojien
armolliseen suosioon, siirtyi pois.
Ringius astui nyt esiin tuhlaajapoikana, ja siat astelivat hänen
kintereillään. Hän alkoi hiukan väräjävällä äänellä puheensa
uskaltamatta luoda silmiään katsojiin. Mutta kauaakaan ei kestänyt,
ennenkuin arkuus katosi; hän unohti, missä hän oli, ja tuhlaajapojan
valitusten keralla hän valitti omaa kohtaloaan. Ja tuo välitön esitys
riisti katsojien lapsimielet mukaansa. Ja kun Ringius vihdoin itkien
vaipui maahan, oli syvä liikutus vallannut katsojien mielet.
Parkaisu, kimeä ja vihlova, joka naispuolelta kuului, katkaisi
hiljaisuuden. Helvetin ovi oli auennut, paksu savupilvi nousi siitä,
ja paholainen ryömi yskien tupaan. Hän oli sytyttänyt kellarissa
suuren tukon märkiä heiniä "lisätäkseen vaikutusta". Vaikutus olikin
valtaava katsojiin, mutta sitä turmiollisempi itse paholaiseen,
joka kauan sai yskiä, ennenkuin saattoi puhua. Hänen osaansa ei
varsinaisesti ollut kirjoitettu, vaan sai hän turvautua omaan
kekseliäisyyteensä. Caroluksen kekseliäisyys ilmeni ensiksi siinä,
että hän seisoi paikallaan, mulkoili pahasti, irvisteli, pisti kielen
suustaan ja hännällään lyödä heilautti lähinnä olevia. Niin, häntä
hänellä oli, köysi, joka oli takin liepeeseen kiinnitetty ja jonka
toinen pää oli purkamalla köyden punontaa saatu leviämään paksuksi
tupsuksi. Yllään hänellä oli punaisista tilkuista tehty puku ja
otsassa laudan palaan kiinnitettynä kaksi lehmän sarvea. Naamansa
hän oli noennut ja tappuroista tehnyt tuuhean tukan. Kolmipiikkinen
hanko oli hänellä kädessään. Kun hän ei hetken naamaansa väännettyään
osannut vieläkään mitään puhua, heristi hän hankoa ja alkoi pistellä
katsojia mahaan.
Jurvelius, joka oli puettu akaksi, ryntäsi tuvan perältä ja kiljaisi:
-- Mitä sinä täällä teet? Mene helvettiin!
Ei hänenkään osansa ollut kirjoitettu, vaan hän sai vapaasti puhua,
mitä sylki suuhun toi. Naista pidettiin paholaisen hyvänä tuttavana,
ja tällaisissa näytelmissä heillä aina oli paljon yhteistä hommaa.
Jurvelius aloitti osansa haukkumalla paholaista, mihin tämä parhaansa
mukaan vastasi. Pian oli käynnissä katsojien suureksi riemuksi
vimmattu sanasota, jossa kiroilut ja haukkumasanat sinkoilivat.
Lopulta syntyi tappelu heidän välillään, ja kun se suoritettiin
oikein täydellä todella, otti yleisö huudoillaan siihen osaa. Lopulta
Jurvelius kompastui hameisiinsa ja kaatui, jolloin piru pääsi hänen
päälleen istumaan ja aikoi nyt laahata hänet kerallaan helvettiin.
Silloin huusi akka renkinsä avukseen, ja yksin neuvoin, vimmatun
ottelun jälkeen, jossa pirun häntä ratkesi ja jäi Jurveliuksen käteen
piiskana käytettäväksi, Carolus lykättiin luukusta alas.
-- Mene helvettiin ja vie häntäsikin sinne! huusi Jurvelius ja heitti
köyden aukosta kellariin.
Kun luukku oli suljettu, menivät esiintyjät tuvan perälle lepäämään
ponnistuksistaan.
Sundelius isänä nousi nyt paikaltaan. Hän sanoi olevansa rikkaassa
talossaan ja läksi etsimään kadonnutta poikaansa. Hän teki
permannolla kierroksen ja kertoi saapuneensa kylän ulkolaitaan.
Uuden kierroksen tehtyään hän jo oli metsässä, jonka ihanuutta
hän ylisti. Silloin hän näki poikansa, ja heidän välillään
syntyi keskustelu, jossa lapselliset lauseet vuorottelivat raamatun
lauseitten kanssa. Sundelius sulki Ringiuksen syliinsä, ja yhdessä
he sikolauman seuraamina tekivät kierrokset permannolla tullakseen
kylän ulkopuolelle ja lopulta kotiin. Täällä isä kutsui palvelijat
valmistamaan pitoja, joiden näkyvin muoto oli oluella täytetyt
haarikat. Sundelius herätti yleistä ihastusta tyhjentämällä ison
haarikan yhteen hengenvetoon.
Kun hän näki kateellisen veljen, sanoi hän:
-- Sinähän olet aivan viheliäinen paljaasta kateudesta.
Ja viheriäinen Johannes Tuderus olikin, aivan viheriäinen, sillä hän
oli väriä käyttämällä saanut naamansa sellaiseksi.
Nyt alkoi riita isän ja pojan välillä tuhlaajapojan ruokkimisesta.
Riita oli kiivas ja loppui isän huudahdukseen:
-- Piru sinut periköön!
Tätä hetkeä oli Carolus odottanut kurkistellessaan lattialuukun
raosta. Hän ryntäsi ylös ja sieppasi kintusta Johannesta kiinni.
Mutta tämä tarrasi vastaan eikä mitenkään ollut halukas menemään
helvettiin.
-- Eikö täällä ole ketään, joka tulisi avuksi? huusi hän.
Pari puolihumalaista sälliä, nähdessään paholaisen retuuttavan
miestä, ryntäsi apuun. He kiskaisivat Johannes Tuderuksen vapaaksi.
Mutta tämä oli vastoin näytelmän juonta, sillä helvettiinhän
kateellinen veli oli vietävä. Nyt näyttelijät ryntäsivät Johanneksen
apulaisten kimppuun, jota hyökkäystä he eivät suinkaan tyyninä
ottaneet vastaan, vaan maksoivat lyönnin lyönnistä. He olisivat,
vähälukuisuutensa takia joutuneet alakynteen, ellei katsojajoukosta
olisi apua ilmaantunut. Pian oli täydellinen tappelu käynnissä. Siinä
sitä rynnistettiin Lauri Matilaisen tuvan permannolla. Ja pirua
puolustavat sällit, joilla jo ennestään oli kaunaa ylioppilaita
kohtaan, iskivät oikeaan ja vasempaan.
Tiesi kuinka kauan tappelua olisikaan kestänyt, elleivät piru ja
kateellinen veli olisi paenneet helvettiin ja vetäneet luukkua
kiinni. Kahakka loppui, ja se antoi aiheen Sundeliukselle, joka
itse oli hyvässä höyryssä, runomittaisen varoitussaarnan pitämiseen
juoppoutta ja sen synnyttämiä paheita kuten irstautta ja tappelua
vastaan.
Lopulta prologi astui esiin, ilmoitti näytelmän päättyneeksi,
kehoitti katsojia pitämään täten saadun opetuksen mielessään ja
elämään kunnollisesti ja jumalaapelkääväisesti tullakseen lopulta
kootuksi Abrahamin helmaan.
Tyytyväisinä poistuivat katsojat, ja moni mietti, miten paljon
sentään ylioppilaat saavat taistella sielun vihollista ja sen
moninaisia juonia vastaan.
Suurilla juomingeilla ylioppilaat lopettivat sen illan.
* * * * *
Mutta Gabriel Tuderus läksi yksinään kulkemaan. Hän kulki pitkin joen
jäätä ja nousi joen suussa olevalle Korpolaisvuorelle.
Hän oli nähnyt, miten hänen näytelmänsä oli esitetty, ja toverien
suusta kaikuessa olivat monet kohdat siitä tuntuneet niin köyhiltä,
niin kömpelöiltä. Ja kuitenkin! Hän osasi runoilla, ja suomenkieli
taipui ajatuksia kuvaamaan. Tuo markkinaväki se oli sittenkin runon
kautta saanut jotain uutta, hän tiesi sen.
Ja hän tiesi, että hän ei koskaan elämässään olisi osaava muulla
kielellä runoilla, että siinä oli hänellä tehtävä, joka houkutteli ja
joka tyydytti.
Palatessaan kävelyltään hän meni pormestarin luo, jonka asunnolla
pidettiin pitoja. Rikkaita kauppiaita, äveriäitä maalaisia,
ulkomaalaisia tavaranvaihtajia, jotka olivat turkiksia ostamassa,
oli koolla. Gabriel näki siellä myös maaherran ja hänen seurassaan
hienosti puetun nuorukaisen. Hän oli maaherran nuoremman veljen poika
Gustaf von der Linde, joka oli tullut Turun yliopistoon lukujaan
jatkamaan ja kuului smoolantilaiseen osakuntaan.
Tämän kanssa Gabriel näki Barbaran puhelevan, ja mieletön kateus
heräsi hänessä. Hän vei Barbaran syrjempään ja sanoi hänelle:
-- Miksi sinä olet tuolle nuorelle heitukalle niin ystävällinen?
-- En minä ole hänelle sen ystävällisempi kuin muillekaan, vastasi
Barbara.
-- Sinä niin sanot, mutta on minullakin silmät päässä.
-- Katsele sitten, mitä olet näkevinäsi, sanoi Barbara ja aikoi
lähteä.
-- Sinä et saa mennä hänen luokseen. Minä kiellän sen.
-- Minä olen talossa emäntänä ja minun täytyy kestitä vieraitani.
Jos maaherra ja hänen veljenpoikansa isäni taloa käynnillään
kunnioittavat, niin ei minun sovi pysyä loitolla.
-- Barbara, älä nyt mene hänen luokseen, älä nyt! Mene joskus toiste,
mutta älä tänä iltana!
-- Miksi en tänään?
-- Siksi, että minä en sitä tahdo!
-- Vai niin! Joko mielesi taas tekee komennella? Nyt minä menen hänen
luokseen.
-- Jos menet, niin on se ero meidän välillämme!
-- Tee mitä tahdot!
Ja kääntyen Gabrielin luota meni Barbara kuten uhalla Gustafia
kohden. Hän tahtoi olla ystävällinen sille, jolle hän itse tahtoi. Ja
uhmailemisen halu sai hänet olemaan ystävällisempi Gustafille kuin
hän sitä ennen oli ollutkaan. Koko naisellisen lumousvoimansa, jonka
nainen niin hyvin tuntee ja jota hän mielellään käyttää tunteakseen
itsensä miehen yliherraksi, hän nyt suuntasi Gustafiin. Hän nauroi
iloisesti, mutta naurussa oli samalla pieni levoton väre. Sisäisen
levottomuuden vaikutuksesta hänen vilkkautensa lisääntyi, ja tuo
ihmeellinen eloisuus, joka miehen kokonaan lumoo, värähteli koko
hänen olemuksessaan. Sillä hetkellä hän oli todella nainen, turvaton
ja arka ja samalla voitokas ja uskalias, ikuinen arvoitus itselleen
ja arvoitus miehelle.
Gustaf ei voinut irroittautua hänen seurastaan. Hän tuli
rohkeammaksi, hän uskalsi sanoa sanoja, joiden takana piilivät
rakkauden ensimmäiset arat tunnustukset. Ja jota kauemmin hän
puhui, jota enemmän hänen katseensa kertoivat siitä, mitä hän ei
vielä suoraan tohtinut tunnustaa, sitä enemmän Barbarassa väheni
iloisuus. Hän katseli pitkin huoneita etsien Gabrielia. Hän kulki
hänen ohitseen, mutta Gabriel ei häneen katsonutkaan. Silloin olisi
Barbaran tehnyt mieli itkeä, mutta ylpeys, se pani hänet nauramaan
Gustafin kertomille kaskuille.
Sitten ei Barbara enää nähnyt Gabrielia. Kun tämä oli kadonnut, niin
mitä välitti Barbara enää Gustafista. Hän pakeni hänen luotaan, etsi
Gabrielia kaikista huoneista, mutta turhaan. Levottomana hän poistui
talosta, juoksi pihamaan poikki professorin asunnolle. Avatessaan
oven Stodiuksen huoneeseen hän näki Gabrielin siellä.
Hänet nähdessään Gabriel nousi ja aikoi mennä pois, mutta Barbara
astui hänen tielleen, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja purskahti
itkuun. Gabriel oli aikonut pysyä lujana, mutta itkevä tyttö pehmitti
hänen mielensä. Hän ei voinut enää itseään hillitä, vaan painoi tytön
lujasti rintaansa vastaan.
Kauan he istuivat vieretysten, ja rakkauden kaunis keskustelu, jossa
tavallisin sana sisältää niin paljon, sovitti kaiken äskeisen.
-- Sinun täytyy nyt jo mennä, vieraat odottavat, sanoi Gabriel.
-- Mitä minä heistä, vastasi Barbara nauraen.
-- Mutta Gustaf!
-- Odottakoon, jos hän odottaa.
-- Sinä et siis rakasta häntä?
-- Joutavia!
-- Et ole rakastanutkaan?
-- Ei puhuta siitä enää.
-- Kuule, Barbara, nyt sinä saat mennä taloon ja olla hänen
seurassaan niin paljon kuin tahdot, minä en välitä siitä.
-- Mitä hupia sinä silloin luulet siitä olevan.
-- Tottele nyt kerran minua.
-- Sinä tahdot siis niin?
-- Tahdon.
-- Minkätähden äsken sitten pidit sellaista melua siitä?
-- Tietääkö ihminen aina, mitä hän tahtoo? Menkäämme nyt.
-- Minä olisin paljon mieluummin täällä sinun seurassasi.
-- Siihen on meillä huomenna aikaa.
Heidän mennessään yhdessä pihamaan poikki sanoi Gabriel:
-- Ei sinun sentään koko aikaa tarvitse olla hänen seurassaan. Tule
toisinaan minunkin luokseni. Ei sinun tarvitse jäädä, kunhan ohitse
kuljet ja katsot minuun. Sitten saat taas mennä hänen luokseen. Ja
kuule, yhtä et saa tehdä, et saa tarttua hänen käteensä.
-- Miksi en?
-- En minä tiedä, minä en sitä voisi katsella.
Ja sovussa he astelivat taloa kohden, jossa tanssi jo oli käynnissä.
-- Mutta tanssissa? kysyi Barbara.
-- Tanssista minä veisaan viisi. Ei sitä tanssissa kädet mitään
merkitse, jalathan siinä ovat liikkeessä.
Isossa salissa kävi tanssi, nuoret siellä karkeloivat, mutta muualla
istuivat vanhukset ja keskustelivat kaupan käynnistä Tukholman ja
Saksan kanssa. Ja pujahtipa kieliriitakin esiin, sillä suomalaiset
kauppiaat arvelivat ruotsalaisten ja saksalaisten elävän heidän
kustannuksellaan.
-- Mitä me saamme rahojemme edestä, kysyn minä, mitä me saamme? sanoi
lihava Yrjänä Sonni. Jumalaa tuskin tohdimme suomeksi liki tulla,
liekö tuokin jo ruotsalaiseksi muuttunut. Ja veroja, veroja, niitä
kyllä kootaan, mutta minä nyt olen sellainen mies, että kun minä
rahaa annan, niin tahdon jotain rahan edestä saadakin, jotain hyvää,
enkä vain haukkumisia, joilla meitä syötetään arki- ja pyhäpäivinä.
Minun nimeni on Sonni, ihan rehellisesti Sonni, mutta senkin
saksalaiset muuttavat Sonneksi. Se kuuluu olevan aurinko. Kaikki ne
tahtovat ottaa, yksin nimemmekin. Mutta sen minä sanon, että kerran
minä näytän, mikä minä olen, ja tottahan tuntevat miehen, kun pusken.
Ja suomalaiset pysyivät erillään ja keskustelivat yhteenliittymisestä
Ruotsin herroja vastaan.
Missä maaherra liikkui, siellä hän kuitenkin heti katkeruuden poisti,
sillä höyli ja alentuvainen oli hän kaikkia kohtaan. Ja suomeakin
hän puhui suomalaisille, tosin kovin kankeasti, mutta yrityskin oli
suomalaisten mieleen.
-- Herra se minunkin pojastani on tuleva, sanoi Yrjänä Sonni, sen
minä olen itse tykönäni päättänyt. Tavata se jo osaa, ja vähitellen,
vähitellen siitä sitten mennään eteenpäin.
Ja Yrjänä Sonni selitteli poikansa ihmeellisiä luonnonlahjoja, ja
iloissaan sellaisen pojan isänä olosta hän joi itsensä niin humalaan,
että hänen vaimonsa sai raapottaa häntä kotia.
-- Herra se meidän Kustusta tulee, puhui hän kotimatkalla vaimolleen,
ihan oikea herra. Ja sitten sen nimikin muutetaan. Minä kysyin niiltä
professoreilta, mikä se sonni on latinan kielellä. Taurus se kuuluu
olevan. Ja Gustavus Taurén on minun poikaani nimitettävä. Se se
joltakin kuuluu!
Vaimonsa vastustuksista huolimatta hän keskellä yötä herätti
kuusivuotiaan poikansa ja sanoi:
-- Tiedätkö, mikä sinun nimesi on?
-- Kustu Sonnihan se on.
-- Niin on, mutta kun kouluun tulet, niin Gustavus Taurén sinusta
tehdään. Ja silloin ei sinua herrasta erota mikään muu kuin tuo
nenäsi, josta niin selvästi näen, että minun poikani olet, omaa
suomalaista vertani ja omaa sukuani.