Bellona, sodan suuriääninen, peloittavan kaunis jumalatar, joka
ihmiselämällä leikkii ja jonka huvitus on kahlata lämpöisessä,
sankarin sydämestä virtaavassa veressä, levähtää leikistään ja
katselee niitä lapsia, joilta hän isät on vienyt. Hän, joka ei
koskaan sääliä ole tuntenut määrätessään ihmisten kohtaloita, ei
nytkään sitä tunne, vaan liekehtivät ovat hänen sanansa, jotka hän
lapsien korvaan kuiskaa.
-- Älä pelkää! Käy käsiksi! Muista, kuka olet! - Ja Bellonan
liepeillä leikkiessään lapsi alkaa ymmärtää, että ero on hänen ja
toisten välillä, ero kansoilla keskenään, että se yhteensulautuminen,
jota rauhan jumalatar tahtoo, tekee ihmiset heikoiksi, että vasta
erillänsä kansakunnat voivat kehittyä. Ja tuollaisessa lapsessa, jota
uneen ei viihdytetä kehtolauluilla, vaan sotatarinoilla, joka herää
leikkiäkseen aseilla eikä kukkasilla, tuollaisessa herää suurena ja
voimakkaana kansallisuustunne.
Hän näkee, että sodan verinen vainio on kauniimpi kuin kukkiin
peittyvä maa, että sankarikuolema lipun puolustukseksi on pyhintä
maailmassa, ja hänestä varttuu mies, joka astuu rintamaan
taistelemaan oman maan, oman kansan ja oman kielensä puolesta. Ja
hän on valmis kestämään kovinta puutetta, näkemään nälkää, nauramaan
rasitukselle. Ja pyhintä kaikesta hänelle on se lippu, jota hän
kädessään kantaa, jonka hän maahan pystyttää ja jonka edessä
taistelee, jota vihollinen ei riistä häneltä, ennenkuin hän on sen
verellään kastanut ja siten henkensä aatelisvaakunan siihen painanut
sydänhurmeen viimeisellä pisaralla.
Ja nuo liput, joita esi-isät ovat taisteluissa kantaneet ja niiden
ääreen kuolleet, ne tulevat uudelle polvelle pyhiksi kuin Herran
huoneen alttarivaate, kauniiksi kuin taivaan kuulakka kirkkaus,
juhlallisiksi kuin tuonen tumma vaippa, ja niiden suojassa on äidin
ääni hellempi, armaan hymy hyväilevämpi, ystävän käsi lujempi,
ja sana isänmaa on yhtä suurta, yhtä voimakasta, yhtä paljon
iankaikkisuuden leimaamaa kuin sana Jumala.
Yliopiston oppilaista oli suurin osa suomalaisia. Se rotuviha,
joka vallitsi suomalaisten ja ruotsalaisten porvarien välillä,
leimahti usein ilmituleen ylioppilasnuorisossakin. Olla suomea
puhuva suomalainen, se oli jotain ala-arvoista, ja kapinoiden
tätä mielipidettä vastaan pohjalaiset osoittivat ruotsalaisille
suuttumistaan kaikin tavoin, useammin selkäsaunalla kuin sanoilla.
Gabriel Tuderus, ylioppilasjoukon suomalainen johtomies, joutui
eräänä iltana Merthenin krouvissa tapaamaan Johannes Gyllenbögelin,
joka ruotsinmaalaisena oli smoolantilaisten johtaja katutappeluissa.
Nämä nuoret miehet tunsivat kunnioitusta toisiansa kohtaan, ja
kohtelias ja ritarillinen oli heidän tervehdyksensä aina heidän
nähdessään toisensa, oli kädessä sitten hattu tai "käden jatko".
Rehtori oli kieltänyt painattamasta suomalaisia runoja yliopiston
kirjapainossa. Runojen sisällys oli professoreille pilkallinen, mutta
se ei ylioppilaitten mielestä olisi saanut estää rehtoria painoluvan
antamisessa. Suomenkieltä oli loukattu ankarasti, ja tikusta tekivät
pohjalaiset asian uhaten piestä jokaisen ruotsalaisen pehmeäksi. He
lauloivat kadulla kulkiessaan: Tikuilla vaan nyt tapetaan Ruotsin
herrat kaikki tyynni!
Tullessaan krouviin otettiin Tuderus pilkkanaurulla vastaan.
-- Joko Tuderus kääntyy Ruotsin Apollon oppiin, kun ei suomalaiselle
anneta tyyssijaa? huusi eräs smoolantilainen.
-- Tulehan vähän lähemmäksi, niin koetan kuinka löysässä hampaasi
ovat! kiljahti Tuderus.
-- Seis miehet! huusi silloin Gyllenbögel. Ette kai aikone tapella
käsin asiasta, josta voi sanoinkin väitellä? Vai mitä? Onko se totta,
Tuderus, että nyrkki on suomalaisen ainoa argumentum?
Tämä lause sai Gabrielin heti hillitsemään itseään.
-- Riippuu siitä, mitä mikin ymmärtää, vastasi hän! Teitä vastaan
käytän teidän aseitanne.
-- Hyvä on, vastasi Gyllenbögel. Miksi suutuitte tuosta suomalaista
Apolloa koskevasta lauseesta?
-- Saanko ensin kysyä teiltä jotain?
-- Kysykää!
-- Onko teidän läsnäollessanne loukattu äitiänne --?
-- Minä ymmärrän. Te ette salli pahaa sanaa sanottavan
äidinkielestänne. Se on kaunis tunne, sen myönnän, mutta kun nyt
olette akateemisen sivistyksen saanut, niin ettekö huomaa, että se
kieli on köyhä, taipumaton? Eikö mielenne tee valita toista kieltä
itsellenne?
-- Miksette kysy: toista isänmaata? vastasi Tuderus.
-- Se ei ole sama asia. Ja mitä isänmaahan tulee, niin sehän on
meillä sama, kuulummehan molemmat Ruotsin kuninkaan vallan alle.
Jos nyt ymmärtäisitte asian oikein, niin valikoisitte ruotsin
kieleksenne, sillä onhan se valtakunnan kieli.
-- Miksi?
-- Miksikö? Se olisi askel eteenpäin.
-- Mitä kohden?
-- Sivistystä.
-- Vai niin!
-- Vai luuletteko sivistyksen saavanne omalla kielellänne?
-- Miksi ei!
-- Ettehän toki tarkoita totta. Tiedättehän, että se kansa on
oikeutettu kieltään käyttämään sivistyksessä, jolla on historiansa.
-- Tai joka sen luo itselleen, vastasi Tuderus.
-- Voiko sitä Suomi tehdä? Mitä te olette saaneet aikaan?
-- Sen, minkä ruotsalaisetkin Saksan sodassa. Me olemme olleet
armeijanne kantajoukko.
-- Mutta johto on Ruotsin.
-- Olkoon, mutta veri, josta voitto nostetaan, siinä on suuri osa
suomalaista.
-- Nyt minä todella huomaan sen todeksi, mitä usein olen kuullut: kun
Jumala loi itserakkaimman ihmisen, niin loi hän suomalaisen.
-- Ja kun kerskailevimman, niin ruotsalaisen.
-- Tiedätkö, mitä suomalainen on? Ruotsalaisen orja.
-- Orja? Sen sanoo ruotsalainen, kun on rauha maassa. Ruotsalaisen
veli, kun on sota. Me emme ole kumpaakaan. Naapureita, ei muuta.
Mitä meillä olisi yhteistä? Ei kieli, ei tavat, ei luonne, ei edes
naamakaan.
-- Ei siis mitään yhteistä?
-- On kyllä.
-- Mikä?
-- Tulevaisuuden toiveet. Mutta niissäkin on Suomi voittava Ruotsin.
-- Toiveissako? Hahaha!
-- Ei, vaan niiden toteuttamisessa!
-- Ja millainen se sitten olisi, saisiko herralta kysyä, vai onko se
salaisuus?
-- Ei. Kuulkaa siis!
Ja säihkyvin silmin selitti Gabriel unelmaansa Suomen tulevaisuudesta:
-- Koska erilaiset olemme kaikista muista, koska emme ole ruotsalaisten
rotua, emme venäläisten verta, niin täytyy meidän kerran joko
sulautua naapureihimme tai sitten voimistua yksinämme. Jos
sulaudumme, olemme itse olleet siihen syypäitä. Tämä maa on niin
rikas luonnontuotteista, että toista sen vertaista ei ole. Minä olen
kuullut kreivi Brahen sanoneen, että se voi kerran vetää vertoja
suurimmille kuningaskunnille ei vain alueensa, vaan myös rikkautensa
puolesta. Ja tätä maata on Ruotsi käyttänyt aittanaan, josta te
olette ottaneet rahoja, ottaneet sotilaita. Jos teidän kuninkaallanne
on kruunu lujasti päässään, niin me sitä olemme auttaneet takomaan,
ja meidän verellämme se on kiilloitettu.
-- Pois suuret sanat, pysykää asiassa, sanoi Gyllenbögel.
-- Meidän suurin vikamme on se, että me matkimme teitä ruotsalaisia,
kuten te vuorostanne saksalaisia ja ranskalaisia. Kunhan me
uskallamme olla oma itsemme, niin silloin meistä jotain tulee!
-- Ja kuka tämän opin teissä on herättänyt? kysyi Gyllenbögel
pilkallisesti.
-- Pietari Brahe.
-- Siis sekin on ruotsalaiselta saatu.
-- Luuletteko te, että hänessä on mitään, joka haiskahtaisikaan
ruotsalaiselta? Hän on niitä miehiä, jotka ovat kansakuntien
yläpuolella, sillä hän on etupäässä ja ennen kaikkea ihminen.
-- Mitä sanoja, mitä sanoja! Sanonko jotain? Suomalainen näyttää
osaavan puhua paljon hyvää ja kaunista, mutta toteuttamaan on hän
laiska. Ja senvuoksi Ruotsi ottaa häneltä, mitä tahtoo, ja antaa hänelle,
mitä armossaan suvaitsee.
Gyllenbögel oli noussut ylpeänä paikaltaan ja seisoi Gabriel
Tuderuksen edessä, ja ivallinen hymy oli hänen suupielissään.
Veri kiehahti Gabrielin sisuksissa. Käsi lennähti sivulle, ja samassa
paukahti tillikka Gyllenbögelin korvalle.
-- Annetaan sitten tältäkin puolen jotain!
Koko tupa sihahti, kun ruotsalaiset ja suomalaiset iskivät äkkiä
yhteen. Taava, joka oli liikuskellut ulkona, tuli sisään ja
sanaakaan sanomatta sieppasi aina lähinnä olevaa niskasta ja heitti
ulos ovesta. Kun hän hetkisen oli tätä työtä tehnyt, oli tuvassa
rauhallista; permannolla virui hansikkaita, miekkoja, Gyllenbögelin
kiharainen valetukka ja komea puuhka, jota hän Ranskan muodin mukaan
talvisin käytti. Taava kokosi tavarat yhteen, meni ovelle ja huusi:
-- Tulkaa pojat ottamaan kampsunne pois!
Lumihangesta nousivat ylioppilaat ja tulivat tavaroitaan kokoilemaan.
-- Minä sanon teille, nulikat, kerta kaikkiaan, että tässä krouvissa
ollaan siivolla eikä täällä valtakuntia jaella, tietäkää se! Jollette
osaa elää, kuten kristittyjen tulee, niin tulen minä ja näytän teille
jotain! Ja silloin ette tiedä, mille kohtaa istutte, ette millä
kakkuun kiinni käytte, ette millä tyttöihin tirkistätte. Ja sanon,
että jos viisaan ruumis on tehty ympäri maattavaksi, niin on tyhmän
tomupussi tehty ympäri piestäväksi.
Ja sovussa jäivät ylioppilaat ryyppäämään ja keskustelemaan
yhteisestä kuninkaasta ja yhteisestä sotamaineesta.
Ja Bellona nauroi poikiensa leikille ja kietoi heidän ympärilleen
sotaretkien liput, ja niiden outo tuoksu huumasi nuorten mielet, ja
sankaruustoive sysäsi syrjään riidan rapinan.