Jo kesällä 1910 jouduin ensi kerran kosketuksiin Venäjän
lappalaisten, kolttien kanssa. Seurasin silloin insinööri J.H. Luoman
johtamaa retkikuntaa, jonka toimena oli Suomen ja Venäjän välisen
rajan uudestaan avaaminen ja puhdistaminen Kuhmoniemen seuduilta
aina Patsjoen taakse, Norjan rajaan asti. Tavattiin siellä,
Tshyosadshe-tunturin takana, kolttaukko, Ontrei Fofonov, joka asui
lähellä Suomen rajaa, Madzas-jaurin rannalla, ja hänen talossaan
vierailtiin yökausi sekä taas paluumatkalla istuskeltiin sateinen
iltapäivä kastuneita vaatteita kuivaillen. Silloin tein jo ensimmäiset
kohtalaiset muistiinpanoni ja otin ensimmäiset kolttakuvani.
Ja rannatonta kolttien erämaata saatiin Lapin korkeilta rajatuntureilta
joka päivä katsella, ja nähdä yksinäisten savupatsaiden kohoavan sen
salaperäisistä metsistä.
Lappi otti rajamiehen silloin melkein lumoihinsa.
Vasta vuosien päästä, kesällä 1914, pääsin uudelleen Lappiin ja
kolttien maille. Silloin sain Suomalais-ugrilaisen Seuran ja
Antellin valtuuskunnan matkarahoilla tehdä kesäkautisen retken
Suonikylän ja Nuortijärven kolttien asuma-alueille. Matka kävi
Inarinjärven kaakkoiskulmasta, Nellimistä, Sulkus-jaurin kautta yli
rajan Puoldzig-jaurille ja sieltä sitten Luttojoen pohjoispuolella
olevia suuria ja pieniä erämaajärviä ja jokia, jänkiä, sydänmaita ja
tuntureita Suonikylään, kolttien talviseen asumapaikkaan, ja sieltä
edelleen Lutolle, Tshuörve-jaurille. Täältä taas laskin suurta Luttoa
läpi Vuolu-jaurin mahtavalle Nuortijärvelie ja Tuulomalle.
Nuortijärveltä kävi paluumatka takaisin Tshuörve-jaurille, ja sieltä
taas halki Luton eteläpuolisten erämaiden ja suurien tunturi-järvien.
-- Loun-jaurin, Vuenni-jaurin, Kallu-jaurin -- monia kymmeniä virstoja
tiettömiä selkosia pitkin. Ja sitten taas poikki Luton pohjoisille
sydänmaille ja sydänmaajärville, Nevsi-jaurille, Kallu-jaurille,
Tshuokkel-jaurille ja viimein Madzas-jaurille, Fofonovien kesäkentille.
Madzas-jaurilta palasin rajan ylitse Suomen puolelle, Sulkus-jaurille
ja Inarille.
Tämän koltanretken tuloksia ovat enimmät seuraavan esityksen tiedoista
ja kuvista.
Mutta olen sitten jälkeenpäinkin muutaman kerran saanut kolttatietojani
verestellä ja lisäillä. Niinpä vapaussotavuonna 1918 jouduin koko
kevät- ja kesäkaudeksi maamme koillisille kulmille Kuusamoon ja
Kuolajärvelle. Siellä sain tutustua Kuollan-Lapin eteläisiin
kulkureitteihin, koillisten erämaiden korpijokiin, ja
paikkakuntalaisilta sekä rajan takaa, Muurmannilta, saapuvilta
"yliloikkareilta" karttui monia tietoja Akkalan ja Imandran,
Hirvasjärven, Nuortijoen ja Jaurujoen koltista ja rajantakaisista
suomalaiskylistä. Sain siellä myöskin hauskoja lisätietoja
Kuollan- Lapin sydänmaissa asustelevista syrjääneistä.
Ja viimeksi, kesällä 1920, sattui haastateltavakseni muuan nuori
kolttalaismies, nuortijärveläinen Risto Ahkila, joka palveli
vapaaehtoisena sotilaana Lapin rajavartiossa Rovaniemellä. Hän oli
kotoisin Imandralta, Akkalasta, mutta oli jo nuorena joutunut
Nuortijärven kolttien joukkoon ja siellä tutustunut, paitsi
nuortijärveläisiin, myöskin Suonikylän, Petsamon ja Kildinskin kolttiin
ja heidän elämäänsä. Hänellä olikin muistissaan koko joukko kansansa
tarinoita ja taikoja, tapoja sekä uskomuksia.
Kuollan-Lappia koskeva kirjallisuus on vielä jotenkin vähäinen
verrattuna muita Lappeja käsittelevään kirjallisuuteen. Tämän laajan
maan suurissa asumattomissa erämaissa ovat vain harvat tutkijat
käyneet, ja hyvin vähän tiedetään sen alkuperäisistä asukkaista ja
heidän elämästään. Tähän niukkaan kirjallisuuteen pyytää osaltaan
liittyä allekirjoittaneenkin esitys ja samalla olla jonkunlaisena
muistomerkkinä pienelle erämaan kansalle, joka aikojen vieriessä
vähitellen kuolee ja katoaa kansojen joukosta.
Oulussa toukokuulla 1921.
Samuli Paulaharju.