Bertil Hög, helsinkiläisherra, loikoo riippumatossa ja katselee, miten
hänen kotiaan rakennetaan. Elokuinen aurinko helottaa lehvien lomasta
ja väreilee järven pinnalla, joka alempaa kuvastelee puitten välistä ja
kutsuu rannoilleen.
Bertil Hög on matkannut kaupunkiin, ja Kylli ei ole malttanut erota
laivalaiturilla, vaan on lähtenyt hänkin mukaan. Bertilistä on tuntunut
kesäinen pääkaupunki entistä kuivemmalta ja kuolettavan väsyttävältä.
Hänen rinnallaan sipsutteleva yksinkertainen Kylli on ollut kuin
välittäjänä siihen maailmaan, jonka hän on taaksensa jättänyt
aikoessaan jatkaa humisevan kaupungin hermosairasta elämää.
»Mitähän kaupunkituttavani sanovat tytöstä?» on Bertil miettinyt ja
hieman pelännytkin, osaako maalaistytti olla hänen mielikseen oudossa
paikassa. »Mikä tuo sievä tyttö on sinun matkassasi?» on häneltä
kysytty. »Sepä on oikea herkkupala, varmaankin maalta löytämäsi», ovat
toverit sanoneet. »Etköhän antaisi meille, kun itse kyllästyt», ovat
jatkaneet. »Pidän itse», on hän heille sanonut ja tytölle:
— Mitäs sanot, jos mentäisiin ostamaan kihloja?
Kyllin silmissä on välähtänyt hetkellinen ilo, mutta sitten on tyttö
alakuloisesti sanonut:
— Mitä varten sinun tarvitseisi maalaisystävääsi pitää narrinasi.
Minähän olen antanut sinulle kaikki.
Seuraavana päivänä Bertil on sanonut tytölle:
— Kyllä se nyt on kuitenkin niin, että meidän pitää ostaa ne kihlat.
Minä palaankin sinun kanssasi korpeen ja me rakennamme sen mökin sinne
rannalle. Minä en jaksa enää hengittää tätä valheellista ilmaa täällä.
Kultapuodissa on Kylli ollut hämillään. Bertil on saanut paljon rahaa
kuvasillaan, ja hän tahtoo valikoida kaikista kauneimman sormuksen
tytölleen. »Oikeastaan tarpeeton kapine, mutta soma tuollaisen tyttösen
sormessa», miettii Bertil ja tuntee olevansa onnellinen. Kirjoitetaan
Rämekorpeen ja lähetetään aviisi, jossa Kyllin ja Bertilin nimet
koreilevat, ja sitten jatkuu satutunnelma, jonkalaista Bertil ei viime
talvena ole osannut enää odottaakaan, luullen kaiken sellaisen kuuluvan
nuoruusvuosien menneisyyteen.
Rämekorpeen tultua on tavattu ensiksi Hiertiäinen, ja tämä on ollut
kuin voita ja vehnästä.
Naulan painava piippu on pudonnut hampaista, ja housujaan kohotellen on
Asari lökertänyt:
— Sanoinhan minä, että se vie sen tytön, piru, ja ottaa ihan oikeaksi
eukokseen. Et usko, Pertteli, miten tuntui mukavalta, kun luettiin se
kirjeesi, kehveli. No, piru, lupsutellaan sitten täällä korvessa ja
kähnitään, härnätään ahvenia ja mietitään mukavia.
Pojat ovat lähteneet katsomaan rakennuksen paikkaa ja lahjoittaneet
kokonaisen maakappaleen Bertilille, kun oli niin mukava, että tuli
takaisin korpeen ja otti sen tytön.
Emäntä Karulienakin liikkuu ripeämmin kuin ennen ja tomuttelee talon
lukuisia ryijyjä, joita Bertil on ihaillut ja nyt nuoret yhdessä
sanoneet vievänsä niitä uuteen kotiinsa. Oli tämä herra mukava, kun nai
tämän Kyllin, talon tyttären, eikä niitä kaupuntlaisia.
Rakennusmiehiä on hankittu ja pantu miehiä kaatamaan hirsiä ja ajamaan
niitä rakennuspaikalle. Salomo on lähetetty hakemaan rahaa kirkonkylän
pankista, ja eräänä aamuna tulee Nuutti Bertilin kamariin rahatukku
pivosessaan ja laskee sen pöydänkulmalle.
— ... tässä tätä rahaa aluksi... otetaan lisää, jos tarvitaan. Pitänee
se muurari hakea kaupunnista, että tulee kunnollista?
Bertil sanoo olevan sitä rahan puolta itselläänkin. Jos tarvitsee, niin
pyytää.
* * * * *
Bertil katselee rakennuksen nurkkia ja sopukoita. Kylli näkyy soutavan
salmen poikki, kaipa tuomaan päiväkahvia. Kirveet kalkkavat, sahat
surisevat. Vesikattoa maalataan, ja se hohtaa järvelle kauniin
punaiselta lehvien lomasta. Kun pesä valmistuu, niin hauskapa siellä
niitä kuvasia... ja muuten oleilla, rauhassa maailmalta.
Helsinkiläisherra tahtoo olla maamiehenäkin, ja pari ukon jurria puskee
ojaa syvemmällä metsässä, jossa on ollut sileä niitty, pelloksi sopiva.
— Hyvä pelto tästä herralle tuloo. Mutaa on kuin läskiä sian selässä.
Se, mikä Aatami-ukkelin viinakuolemalla on menetetty, on nuorten
naimapuuhalla saatu monin kerroin takaisin.
Niin, olihan se sekin ukko, uskostaan jaarittava, maisteleva ja
repijäistä voiteleva, mutta nyt on nämä nuoret, ja ne saavat kaikkien
ajatukset.
* * * * *
Päivä paistaa, ja korkean taivaan alla, pelloillaan ja niityillään ja
metsissään liikkuvat onnelliset ihmiset. Kuhilaita korjataan riiheen,
huudetaan ja hoilataan. Kylli seisoo rannalla ja varjostaa kädellään
silmiään. Bertil piirtää häntä siinä ja tuntee ruumiissaan voimaa, jota
on saanut täällä korvessa, tuolta tytöltä tuossa, ilmasta ja tuosta
väreilevästä vedestä.
* * * * *
Talossa on jo asetuttu levolle, ja pihamaalla on hiljainen hämärä.
Kylli nukkuu aitassaan, juhannusöiset pihlajankukat pieluksen alla, ja
odottaa Bertiliä, joka viipyy vielä hetken siellä hämärällä pihalla.