Bertil Hög loikoo tuoksuvassa apilapellossa ja siristelee silmiään. Hän
on ollut siinä koko aamupäivän, mutta kohta lähtee Kyllin kanssa uimaan.
Kylli on kattanut äsken aamiaisen siihen nurmelle. Paistettua ahventa,
hänen aamulla onkimaansa, nuorta voita ja piimää ja punertavaposkisia
mansikoita.
Niinkuin prinssi elää hän täällä korvessa. Aatami sanoo, ettei pidä
pois lähteä, ei koko kesänä. Saa olla miten tahansa, aina joku joutaa
seuraksi, Kylli, kuka vaan, silloin kun ei hänen seuransa huvita.
Käy ongella, uimassa, ja jos Pertteli haluaa, jätetään heinäpellosta
parhain kukkasarka loikomapaikaksi, leposijaksi.
Semmoinen tämä Aatami, patriarkka, iso isäntä, joka väliin kamarissaan
maistaa ja veisaa uskostaan, väliin kävelee tiluksillaan huvikseen ja
kiittää kaikesta hyvästä ihan tosissaan Herraa ja jankkaa pirtissä
emännän kanssa lankeamisesta ja nousemisesta.
Ja emäntäkin laskee hänelle välistä leikkiä:
— Taitaa tämä Helsingin herra näitä meidän tyttäriä... no, kyllähän
niitä passaa, heikottelijoita, ja joutaahan se Kylli onkitoveriksi, kun
on näitä piikoja työn tekoon. Venlasta tuosta ei vielä taida ollakaan,
nuori kun on.
Pojatkin ovat kuin veljiä ikään.
Ryhtyessään kaatamaan heinää on Jooseppi, nähdessään hänen ongelle
menevän aamuvarhaisella, kutsunut vartavasten katsomaan, minkä saran
Pertteli tahtoo loikomapaikakseen jätettäväksi, ennenkuin hän tässä
niittämään.
Eihän hän toki semmoista... tahdo määrätä. Kaataa vain kaikki sarat.
— No sano pois vaan, missä on mieleistäsi heinää, kun tuota olet
mieleiseni mies... siitäpähän jää siemenheinäksi. Jätänkö tuosta, vai
tuosta. Tässä on enimmän vuohensilmää ja leskenlehteä. No, jätetään
tämä tästä. Ei se suuria nakkaa.
Ja Venla, Kyllin kuusitoistias sisko, punakka ja pyöreä tytönpallukka,
suvun vikkelin vesa, iskee silmää hänelle ja tekee kepposia. Koettaa
tehdä kiusaa siskolleen, Kyllille, ja veisi mielellään vieraan ihka
omakseen, kun ilkeisi ja saisi.
Nuuttikin, pörröpäinen jurri, tulee joskus katsomaan, kun hän maalaa,
ja sanoo jonkun ystävällisen sanan.
Salomo kertoo kuin veljelleen seikkailuistaan, vuoleskelee keppejä ja
piippuja hänelle ja kuljettaa pitäjältä vanhoja esineitä, tietäen hänen
niistä pitävän.
Ihana paratiisi hänelle, yksineläjälle. Viinojakaan hän ei enää
maistele, on tullut melkein raittiiksi, tämän voimakkaan maalaiselämän
ja Kyllin ansiosta.
Bertil loikoo siinä heinikossa, ja korva erottaa ääniä kylästä ja
pihamaalta. Päivä paahtaa suloisesti jäseniä, ja tuulen henkäily
liehtoo pois liian kuumuuden.
Raukeaa oman olemuksensa ihanaan tuntuun, näkee pellot, talon ja
pihamaan, väkevän sinisen ulapan ja vaalean taivaan ja ilmanrannalla
jonkun ukkospilven.
Ajatus viivähtää hetken siellä, toisen täällä.
Eilisiltana oltiin Kyllin kanssa lehmiä kotiin ajamassa. Jyrisi,
salamoi ja tuli sade. He Kyllin kanssa heinälatoon, lehtikerppujen
sekaan sadetta pitämään. Kylli hänen sylissään, nukkuvat siihen ja
karja saa mennä omia menojaan. Talossa ollaan jo illallisella, kun
palataan, ja toiset heille härnäämään: »On siinä lehmännoutajat.»
Toisena iltana tyvenellä järvellä soutelemassa. Ukkospilviä
taivaanrannalla, veteen kuvastellen. Kylli niitä alpeiksi kuvittelee
ja istuu hiljaisena perässä, silmät hehkuen, sanoen joskus etelään
ikävöivänsä.
— Minä vien.
— En sitä usko. Tällaista maalaistyttöä... sinulla parempia ja
ylhäisempiä ystäviä.
Sanoo sen surullisena, silmät vesikiehteessä, salaa huoaten.
— Ei ketään sellaista kuin sinä, ei ennen eikä vastakaan. Jään tänne
ainaiseksi ystäväksi sinulle.
— En sitä usko.
Kohta kuitenkin tyttö hilpeänä ja nauravana, huolensa unohtaa.
Ja sitten.
Heinäkuun yö aitassa, jossa vielä juhannusyön, sen ensimmäisen,
pihlajankukat kuivuneina rakosissa tuoksuvat.
Ulkona aitan nurkalla haapa, jonka lehdet lepattavat lämpimän yön
henkäilyssä. Kylli hänen sylissään, ihanan antautuvana, mitään
kyselemättä ja toivomatta.
Yhtä hän, Bertil, on pyytänyt saamatta sitä vielä. Kylliä malliksi
ihanassa alastomuudessaan. Ei ole hennonut vaatia, vaan jäänyt
odottamaan, kun tyttö on punastellen sanonut olevan sen vaikeata. Nyt
vielä ainakin.
* * * * *
— Hei, Bertil, uimaan!
Se on Kylli, joka huutaa rantatiellä ja juoksee kintut vilkkaen rantaan.
On jo ruohikossa ilakoimassa, kun Bertil ehtii rantaan. Aina tyttö
ehtii veteen ennen kuin hän joutuu seutuvillekaan.
Kääntyy nytkin uimaan selälle siksi, kun hän joutuu veteen raitaisessa
viikunalehdessään, jonkalaisen, tosin miespuoliselle aiotun, Kyllikin
on hankkinut itselleen kirkonkylän puodista.
— Tule tänne, poju!
Bertil ei henno muuta kuin katsoa. Auringon kulta väreilee tytön
ympärillä pärskyvässä vedessä, valkoisella iholla ja hiuksissa, jotka
nekin ovat kuin kultaa.
Kaikki hyväilynimensä hän on käyttänyt tytölle, mutta muista ei hän
välitä kuin yhdestä:
— Vesihiisi!
Sen kuullessaan tyttö kirkaisee ilosta ja nauraa.
Nyt tyttö seisoo siinä suloisessa ujoudessaan hänen edessään, ripset
alas luotuina.
— No tyttö, mitä nyt?
— Niin, ehkä minä nyt jo voisin... joskus... tulla malliksi sinulle.
Ja sitten pärskähtää vesi hänen ympärillään. Tyttö pujahtaa rannalle,
juoksee lepikkoon, huiskauttaa mennessään vain kerran kädellään.
Bertil heltyy.
Voiko hän jättää, unohtaa koskaan Kylliä, korven villiruusua!