On juuri se hetki juhannusaamuna, jolloin aurinko on noussut ja kylän
kukot parkaisseet ensimmäiset aamuvirtensä. Sumu nousee vielä salmista
ja lahtien suista, ja tyvenet vedet kuvastelevat yhtämittaa vaihtuvia
värejä.
Kenkkulan pihamaalle on aurinko ehtinyt ensiksi lähettämään lämpimät
säteensä, ja talon herättäjäkello, iso kukon vötkäle, on sattunut
aamukävelyllään Kyllin aitan taakse ja siellä parkaissut huikean
kiekunansa, herättäen Bertilin.
Bertil huomaa olevansa jonkun lämpimän ja pehmeän kupeessa. Se on tyttö
siinä, Kylli, jota hän on saanut odottaa huhtikuun lenseistä lumista
juhannusyöhön saakka. Pihlajan kukkien ja tytön ihon tuoksu huumaavat
heräävän Bertilin, ja hän puristaa tytön lujemmin kainaloonsa. Tyttökin
herää ja hymyilee onnellisena; muistaa, että on ollut juhannusyö ja
että edessäpäin on vielä paljon kauniita, onnellisia päiviä ja öitä.
* * * * *
Bertil on noussut ja sanonut lähtevänsä katsomaan juhannusaamun
aurinkoa.
Aitan portaalle hän istuu siristellen silmiään. Runsas valo on
häikäissyt ja painanut hänet siihen aitan kuluneille portaille vetämään
henkeensä voimakasta kukkien ja pihkan tuoksua ja kuuntelemaan käkien
kukuntaa ja pääskyjen liverrystä navetan räystäällä.
Siinä on koko Rämekylä hänen edessään, Hameniemi, Tanula ja taustalla
outo ja ihmeellinen rämekorpi, josta kylään vuoti lakkaamatta se kirkas
ja makea.
Tänäkin yönä se oli tehnyt tehtävänsä. Parhaillaan sen voitelemina
nukuttiin hikiotsaisina tupien ja kamarien nurkissa ja pihamailla.
Bertil muistaa, ettei ole juhannusyönä maistanut, ja on siitä
hyvillään. Tyttö aitassa on korvannut kaiken. Tämä on ollut hänen
ihanin juhannusyönsä.
Tyttö uneksii nyt siellä vuoteessaan, ja hän istuu tässä portailla.
Tuulen henkäily, joka sammuu syntyessään, nuokuttaa ruispeltoa
tuossa kartanon alla ja irroittaa pihlajasta aitan nurkalla kukkien
kellertäviä terälehtiä ja kylvää niitä hänen ympärilleen. Yöllä
on auennut lukematon paljous kämmeköitä, ja niiden tuoksu pyrkii
voittamaan pihlajan kukkien tuoksun.
Bertil nousee, oikoo käsivarsiaan, koettelee kädellään paisuvia
lihaksia, nauraa riemukasta naurua ja lähtee kävelemään.
Pirteistä kuuluu mahtava kuorsaus. Rengit ovat heränneet kokkotulien
jätteillä ja kironneet, huomattuaan, ettei tyttöä olekaan kainalossa.
Ensin on haisteltu yöllä tyhjenneitä pulloja, ja kun ne on huomattu
tyhjiksi, on kiroten, nyrkit housunkauluksen alla laahustettu tupaan,
jossa juhannuskoivut ovat jo nuutuneet. Yksi rengeistä on sängyssä
poikkipuolin mahallaan, toinen retkottaa permannolla kädet levällään.
Kolmannen sääret näkyvät penkin alta.
Bertil hymähtää. Korpiviina ja renkien voima. Siinä on jotakin yhteistä.
Isännän kamarissa on yöllä hummattu, eikä emäntä ole huolinut jälkiä
siivota. Kamarin seinällä hohtaa hopeakirjaimin kehyksissään: »Herra
on minun kanssani, ei minulta mitään puutu», mutta permannolla on
piimänkokkelia, piirakanpalasia, tyhjiä pulloja ja muita jätteitä.
Korttipakka on pudonnut nurkkapöydältä lattialle ja levinnyt muun kaman
sekaan. Keskellä permantoa on isännän pahasti rähjätyt housut, mutta
isäntä itse kuorsaa autuaana sängyssä, vain paita ja liivit yllään.
Nouseva aurinko kurkistaa ikkunasta sisään, ja kun Bertil avaa oven,
tulvahtaa häntä vastaan moninainen kitkerä haju.
Tanulassakin kuorsataan. Antin paininpuut ovat pettäneet kokoilta
lähtiessä, ja hän on pyytänyt Hiertiäistä auttamaan, mutta Asarilla on
ollut tyttö ja hän on vain naurahtanut Antille:
— Lepällehän siinä painin puillasi aamupuoleen, käynpähän siirtämässä
sitten Kustaavan viereen, kun ensin kuljetellaan tässä tätä tyttöä...
heh... renkilöiltä riistettyä...
Kustaava ei ole kuitenkaan jaksanut kaihonkirkasta juhannusyötä
yksin viettää, vaan on hakenut Antin makuulle, pahnoihinsa. Antin
lupsahtelevat silmät ovat revenneet aivan auki, kun Kustaava on
napannut pientareella retkottavaa miestä takapuolille ja huutanut
korvaan:
— Ryökäle... jos minä otan ja riuhtasen poikki nuo paininpuusi niinkuin
piipunvarret! Ala kohennella niitä allesi!
Eihän Antilla muuta kuin ala toikata ja väliin tuuskahda siihen
kylätielle nokallesi.
— Hi-hiertiäinen lupasi a-auttaa... kun joutuu sen tytön pelistä... ei
nämä ota päälleen, koettaa Antti selittää, mutta tuloksetta. Kustaava
toki auttaa väliin miestään, ja auringon noustessa päästään pehkuihin.
Ja sielläpä sitten, resuisessa pirtissä, jyystää unta koko Tanulan
väki, kun Bertil aamukävelyllään poikkeaa kolisevan porstuan permannon
poikki tuvan ovelle. Kukko on äsken käynyt väkeä herättelemässä ja
motkotellen poistunut, huomattuaan ettei edes renki heittänyt häntä
saappaalla eikä isäntä-Anttikaan nostanut päätään pahnoista.
Ilma pirtissä on raikasta, kun mukulat ovat eilen pudottaneet päreillä
paikatun ikkunan kokonaan seinästä ja juhannuskiireissä ei ole ehditty
sitä korjaamaan. Kukkiva pihlaja kurkottaa oksiaan ikkunasta sisään,
ja ilmanhenki kylvää varisevia kukkien terälehtiä Antin kiverille
säärille, jotka ovat paljastuneet pehkuista.
Peräseinämällä retkottaa Kustaava pahnoissaan, ja Anna-Liisa kiskoo
äristen hänen rintanahkojaan. Hullu renki kuorsaa kaukalossaan suu
auki, ja nälkiintyneet russakat ryömivät tämän valtavan aukon suulle ja
joutuvat armottomasti ilmavirran vetäminä sisään, mutta se ei yhtään
häiritse rengin unenlahjaa.
Bertilille ei ole vielä näkemänsä kylliksi. Hameniemeen on poikettava,
viisaan Hiertiäisen pakinoille. Jospa lähtisi hänen kanssaan luodolle
ahvenia härnäämään ja kuuntelemaan Asarin loppumattomia valheita.