eli
"MENS SANA IN CORPORE SANO"
Tuomari Tommola on ruvennut urheilemaan. Terveyssyistä on täytynyt.
Oli hän urheillut jo ennenkin, kauan sitten, pienenä nallikkana mamman
luona, eh-eh. Siellä hän oli lyönyt isipapan pihalla veljiensä kanssa
painia ja pureskellut heitä koipiin, sillä hän oli nuorin kyläkauppiaan
lapsista. Ja hiihdelleet he olivat kuin Jukolan pojat. Mutta nyt ei hän
ollut enää pitkiin aikoihin hoitanut terveyttään.
Äskettäin alkoi hän kuitenkin tuntea sydämessään merkillisiä
pistoksia, jotka muuttivat hänen muotonsa tummaksi ja arvelevaksi.
Tommolan punaisen muodon, naaman, joka on pyöreä kuin täysikuu ja
kiiltää kuin saippuoituna. Ilosta se kiilteli vielä äskettäin,
hänen syödessään illoin vankasti pihvejä ja höystettyjä makkaroita,
afääreistään jutellen, kallistaen ruokanaukkuja ja ajatellen, kuinka
hän sitten ryntäisi tyttöjen perästä kuin orhi. Sellaisen luuli
hän kestävänsä, vaikkei joskus saanut öisin unta: niin mietti hän
päässään tulevaisuutensa afääreitä, muikunkauppoja ja muita. Mutta
sitten alkoivat ne pistokset! Ja omituinen ahdistus sydämessä. Oiva
Tommola meni levottomana lääkäriin. Tuttu tohtori sanoi kyllä, että
sydänhermot olivat ehkä hiukan kiihoittuneet: sopisihan Tommolan, jos
hän neuvoja vaatisi, nauttia illoin ainoastaan yksi pihvi ja pienempi
luku pippuroituja makkaroita; naukkuset ja tyttöset menisivät vielä
mukiin... Silti Tommola peljästyi. Hänen mieleensä johtui kauppaneuvos
Könölin, joka oli kuollut yhtäkkiä sydänhalvaukseen, juuri kun hän oli
kaiken ikänsä ponnisteltuaan päässyt rikkaaksi. Ja Oiva Tommola aikoi
itsekin kerran rikkaaksi.
Se oli synkkä esimerkki. Nyt, näin varhain, alkoi tuo terveys
juonitella...
Tommola päätti ryhtyä ajoissa tarmokkaasti sitä hoitamaan.
Hän osti "Myllerin Systeemin" ja muita arvokkaita urheilukirjoja,
jopa hän lainasi kalliit punnuksetkin. Ja hän voimisteli aamuin ja
illoin. Kesäkuussa meni hän kylpemään, Ollin saunaan, pikkukaupungin
kylpylaitokselle.
Mutta ne kylvyt kävivät hänestä niin peijakkaan kalleiksi. Kylpylän
hierojatkin harmittivat häntä; aamuisessa pohmelossaan tulivat nuo
keltanokat ylioppilaat muka häntä hieromaan, annettuaan hänen odotella
kokonaisen tunninkin hieromasalissa, ja sitten ne sivelivät kymmenisen
minuuttia käsivarsia ja reisiä kuin kanansulalla, -- ja se maksoi
kerralta kauniin viitosen.
Sitäpaitsi kiusasi häntä nähdä kylpylaitoksella aina ontuvia ja
ihotautisia; ja niin paksuja venakoita, että kun nuo pallomaiset
mammat loikoilivat puistossa penkeillä, otti yksi kohta vaivoin kiinni
penkkiin, sillä kädet ja jalat heiluivat koholla ilmassa. Nuoriakin
venakoita siellä tosin kyllä oli, mutta niitä hän ei saanut, sydänvian
vuoksi, lähennellä, ja nyt ne olivat turhaan ärsyttämässä. Samoin kuin
pihvit ja makkarat, ja makeat naukkusetkin.
Ja ennen kaikkea: elämä ja hoito kylpylaitoksella oli niin peijakkaan
kallista.
Ja tulivatko sairaat siellä sen paremmiksi? Muttinenkin oli
kylpenyt, ishiaksensa vuoksi, jonka hän oli saanut, resoorivuoteessa
filosofeeraamisesta. Se oli maksanut hirveästi, ja yhäpä onnahteli
Aapelus.
Silloin sattui Muttinenkin päättämään, että nyt hän tahtoo oleskella
jälleen parhaan osan kesäänsä Putkinotkossa, koettaa parannella
siellä konttaansa, maalaistapaan: saunalla ja tervalla ja paahtamalla
auringonpaisteessakin ruhoaan...
"Saunalla ja tervalla!" huudahti Oiva Tommola siihen. "Kuules, veli,
-- minä tulen mukaasi maalle, -- hoitamaan sydäntäni. Minäkään en usko
näihin kylpyafääreihin. Mutta sauna ja terva, ehkäpä ne... Entä viina!
-- Jos ei terva ja viina auta, on se kuolemaksi, sanoo suomalainen
sananlasku... Vanhan kansan viisautta. Ja lisäksi auringonkylpyjä, ja
yleensä potraa maalaiselämää..."
Tommola tuli Aapeli Muttisen luo.
Hän nousi siellä ensimäisenä aamuna vuoteestaan vahvalla päätöksellä
hoitaa terveyttään, -- ei kuitenkaan varsin varhain, vaan kello puoli
kymmenen, sillä levon täytyy olla maalla syvä, sellainen, että jalat
käyvät unen pohjaan asti, oli Oiva Tommola sanonut. Se oli yksi hänen
terveysohjeitaan, jollaiset hän oli pohtinut valmiiksi viime päivinä,
päätettyään lähteä maalle, ohjeita, joista hän oli sulkenut pois kaikki
lääkärien kalliit ja epäilyttävät vehkeet suosiakseen sitä enemmän
tervettä maalaiselämää. Siinä uskoi hän nykyään pihvien ja pienten
naukkujen menevän mukiinsa.
Muttinen köllötteli maalla myöskin yhtä myöhään kuin Tommola. Yhtäkkiä
hän peljästyi kuullessaan viereisestä yliskamarista, johon Tommola oli
sijoitettu, kovan kumahduksen. Tommola se siellä ponnahti sängystä
permannolle, sellaisella voimalla, että koko huvilan välisilta huojui.
Sitten alkoi Tommola voimistella. Hän mylleröi, lukien ääneen: "Yks,
kaks, yks, kaks", jalat löivät permantoon, nikamat natisivat. Sen
jälkeen voimisteli hän punnuksilla, ja sitten hän huusi Muttiselle
seinän läpi:
"Joko sinä olet mylleröinyt, Aapelus? Minä olen. Kuulepas, Aapelus,
sinun täytyy ruveta mylleröimään, muuten et sinä saa pois ishiastasi.
joka aamu, lyhyen ajan, mutta rajusti. Mutta nyt tule, minä menen
uimaan."
Oiva Tommola ryntää alas ullakolta niin että luukut ja ovet paukkuvat.
Hän törmää alasti kuistille ja nauraa tyytyväisenä Muttisen vuokraajan
eukolle, joka katselee häneen ällistellen aidan takaa. Tervettä ja
reipasta maalaiselämää hän tahtoo. Sitten juoksee hän pihalta rinnettä
alas lahdelle. Hän hyppää heti järveen uimapaikalta, jonka hän on
edellisenä iltana valinnut. Porskis! panee vesi, ruiskahtaa korkealle
ilmaan. Tommola pärskyttää vettä; pian istuu hän keskeltä lahtea
näkyvällä kivellä. Siinä hän alkaa sitten laulaa jotakin reilua ja
maalaista, sellaista rekirivoa, sillä terve täytyy ihmisen olla, täällä
maalla, ajattelee hän. Niin laulaa hän hetken kovaäänisesti, kimeällä
ja vähän väärällä nuotilla.
Sitten juoksee hän takaisin ylös rannalta, loppuosan mäkeä jalkojaan
tömistäen. Hän tulee portaille, siihen sattuu juuri Aapelin
emännöitsijäkin. "No nyt kahvia, onko se valmis?" huudahtaa Tommola.
Muttinen rypistelee otsaansa ja suutansa, sillä kun aurinko paistaa
portaille, niin kellahtaa Tommola kahvia odottaessaan siihen vatsalleen
piehtaroimaan alastomana kuin nyljetty. Tommola loikoo hetken
seljällään, toisen vatsallaan. Välistä hän nousee istumaan, ja katselee
itseään, rintapieltään ja reisiään.
Ja siinä hän ajattelee niitä nuoria venakoita, eh-eh.
Muttinenkin on asettunut kuistille. Hän lueksii jotakin kirjaa,
niin vakavasti, että Tommolaa alkaa harmittaa. Varmaan jotakin
filosofeeraamista, tai koreaa romaania. Ensin Muttista ärsyttääkseen
ja sitten omastakin innostuksesta alkaa Tommola pian puhua noista
venakoista, nuorista ja mukavista, jotka häneltä jäivät kaupunkiin.
"Ovatkohan venakot paremmat kuin ruotsalaiset, sveesittäret?"
sanoo Tommola. "Ja minkähänlaisia kiinattaret ovat, pehmeät ja
pienijalkaiset? Entä neekeritytöt? Eh-eh, on minulla voimaa! Katsopas
näitä lihaksia! Mustat neekeritytöt, ainoastaan vähäisen punaista,
eh-eh. Oletkos nähnyt tällaista miestä, Aapelus, tällaisia reisiä?
Taitaa olla turha se juttu taudista... ja sydänvian ainakin tämä
parantaa, tämä maalaiselämä. Se antaa nälkää. Eiköhän se kahvi nyt ole
valmis?"
Tommola menee katsomaan, joko kahvi on valmis, alasti. On se valmis.
Hän huutaa Muttista ruokasaliin. Alasti istuu Tommola sitten siellä
pöydässä. Emännöitsijä ei tosin uskalla tulla huoneeseen, mutta
viisi siitä, ajattelee Tommola. Miksi kuljettikin Muttinen tänne
kaupunkilaisnaisia? Tommola antaa luikuria sellaisille, naisväelle
yleensäkin, nimittäin näin terveyttään hoitaessaan, eh-eh. Yhteen ne
kyllä ovat tarpeen, mutta muuten... Ruvetapa häiritsemään kesäistä
elämää heidän tähtensä. Ei, hän ilmaisee nyt aikovansa istua
ruokapöydässäkin alasti. Tai ainoastaan pelkkä paita päällä. Niinkuin
Jukolan pojilla. Ja jos sopisi niistää nenänsä paidan helmaan, niinkuin
oikeat Jukolan veljekset, se olisi hupaisaa...
Pian tulee aamiainen. Ja kun Tommola on syönyt makkaraa ja kallistanut
naukun parrunpäästä, jonka hän on tuonut maalle mukaansa, niin sittenpä
se homma täksi aamuksi jo riittääkin, täällä maalla, terveyttä
hoitaessa. Tommola lähtee yliskamariinsa pieneksi aikaa ruokalevolle.
Muttinen istuu parvekkeellaan ja katselee koivuja, jotka metsässä
tuolla keinuvat notkeina ja tuuheina, kesän onnekasta laulua suhisten.
Oiva Tommolakin on onnellinen, maaten ullakkokamarissa, jonka ikkunat
hän on tarkoin peittänyt, levällään pilkko-pimeässä, alasti peiton alla.
Yhtäkkiä herättää Muttisen jälleen epämääräisistä unelmista huihkaus,
joka kuuluu yläkerrasta. Oiva Tommola tulee nyt sieltä jytisten alas.
"Nyt täytyy lähteä auringonkylpyyn", huudahtaa hän. "Täytyy paistaa
itseään aikanaan, ja nyt me otetaan sitä tervaa mukaan, eh-eh. Ja me
urheillaan, Muttinen. Hypitään korkeushyppyä. Katso, tällä tavalla!
Ja näin sinun on voimisteltava. Tällainen liike se venyttää sitä
ishiasjännettä, sen näyttää Myllerin Systeemi. Mikä? Iskias? Hahaa.
Sano ishias. Eikö se ole jänne, vaan hermo? No, se nyt yksi ja sama.
Mutta nyt me haetaan tervaa. Ja pitkä nuora."
"Kunhan et aikone hirttää minua?" kysyy Muttinen.
"Ei, nuoran yli aiotaan hypätä", vastasi Tommola.
He etsivät pytyllisen tervaa ja pitkän pyykkinuoran. Sitten he menevät
rannalle, Tommola edeltä sääriään ponnahutellen, Muttinen perästä,
jokin kirja kainalossa ja huokaillen. Emännöitsijä on luvannut tuoda
sinne myöhemmin päiväkahvit.
Aurinko on lämmittänyt rannalla hiekan niin, että se polttaa
jalkapohjia. Muttinen riisuutuu ja ähkii, kääntelehtii hiekassa,
kaivelee siihen itselleen kuoppaa, ja ähkii taas. Tommola pingoittaa
puusta puuhun hietikon yli nuoran, ja huutaa:
"No, nyt hyppäämään, Aapeli! Katso päältä, näin minä hyppään. --
Katsos, noin korkealta jo meni, meistä tulee oikeita Kolehmaisia,
terveitä miehiä. Mutta nyt on sinun hypättävä. No, nouse pois, hyppää,
minä annan starttisignaalin."
Muttisen täytyy koettaa hypätä. Tommola nauraa:
"Eihän sillä tavalla! Spurtti on tehtävä näin! Ha haa, niin
menit turvallesi. Mutta katsos, minä hyppään vielä yhden pykälän
korkeammalle! Nyt lähden, tämä tällainen on startti... Sinä annat nyt
signaalin..."
He hyppäävät. Ja sitten he juoksevat. Ja kun Muttinen jälleen istuu
läähättäen ja hiestä märkänä hiekassa, puhuu Tommola:
"Tämä se on jotain. Taisi olla hyvä, että tultiin tänne. Luulen, että
tämä terva ja viina... Mutta kuulepas, tuo sinun arentaattorisi sanoi
minulle, että pikiöljyn pitäisi olla jalalle kuivetustaudissa -- se
kai on sama kuin ishias -- vielä parempaa kuin terva, jota sinä aiot
käyttää, ja sanoipa hän, että kipeää paikkaa olisi voideltava
jollakin ... mitä se olikaan?... Kolotiita ja korpinrasvaa. Ha haa,
mitä ne ovat? Kolotii, kolotusvoidettako? Ahaa, collodiumia. No,
sama se, mutta nyt me ensin koetetaan tervata. Katso, näin mies
tervaa."
"Tervaatko sinä pääsikin?" huudahtaa Muttinen. "Hihii, tukkasi on
paksussa tervassa... Ja nyt piehtaroit hiekassa..."
"Niin, se on päänahalle hyvää", vastaa Tommola. "Täytyy olla työssä
perinpohjainen. Tervaatko sinä ainoastaan jalkasi?"
"Kun minulla on ainoastaan jalka kipeä", sanoo Muttinen.
"Niin, mutta minulta saattaa tulla kipeäksi muukin", jatkaa Tommola.
"Siksi varustaudun jo ajoissa. Ettäkö olen tervassa ja hiekassa kuin
mikä? Caliban? Mikä se on? Oh, olipa mitä tahansa! Terveys on toista.
Sitä on hoidettava aikanaan, muuten saattaisi se käydä myöhäiseksi...
Voi helkkari, kuinka terva kirvelee silmiä... Panepa sinäkin silmiisi
tervaa, niin näet miten se, perkele, kirvelee! Ei, ihankohan pitäisi
pestä terva silmistä pois?"
"Ehkäpä se on parasta", sanoo Muttinen. "Voisi muuten käydä kuin
kullatulle pojalle Mereshkowskin Vincissä. Missäkö? Se on kirja
sellainen. Niin, siinä muuan poika kuoli, kun kullattiin koko ruumis."
"Kuoliko?" huudahtaa Tommola. "Mereshkowskin? Ja Calibanin. Mutta tämä
saattaa olla vaarallista, tällainen hikireikien tukkiminen. Mitäs me
nyt tehdään. Ei, tämä ei vetele. Meidän täytyy mennä noutamaan tänne
pata, jolla keitämme itsellemme pesuvettä. Minä menen sitä noutamaan.
Kokoa sinä, Aapelus, risuja padan alle sillä aikaa."
Tommola menee huvilaan, hänen alaston ruumiinsa on tervasta kiiltävä
ja paikoin hiekasta karkea; naama on niin tervan vallassa, että silmät
vaivoin saattavat sinertää tervan läpi. -- Rannalle palattuaan sanoo
hän Muttiselle:
"Mitä, eikö veljellä vielä olekaan vedenkeittopuita? Hm, kirjaa aina
tutkit! Minä annan luikuria -- romaaneille ... näin kesällä. Tärkeintä
on ihmiselle, että hän on terve. Ja siksi ei pidä rasittaa itseään,
vaan sen sijaan urheilla. Urheilla ... terve mies. Oh, onpa täällä
metsässä risuja. Puhdistettava olisi ... lähtisi enemmän rahaa
myödessä ... olisi kuin paratiisi... Ja kymmenen Eevaa täällä pitäisi
juosta, alasti, eh-eh, jos tämä olisi minun. Minkälaistahan ne
neekeritytöt ... tai jaavattaret..."
Kun he ovat paahdelleet roviossa tervaansa ja huuhdelleet sen pois
kuumalla vedellä, heittäytyvät he jälleen hiekkaan, auringonkylpyyn.
Hetken makaavat he siinä hiljaa. Aurinko säteilee kasvoille, sen kuumat
lämpöaallot lainehtivat pitkin ruumista, jäsenestä jäseneen. Tyynellä
ulapalla kulkee ohitse tervahöyryjä, kumisevassa tahdissa jyskyttäen.
Pienet, kristallina kuultavat aallot vierivät rantahiekkaan, ohuena,
leikkivänä rivinä. Ja sitten, kun laivat ovat kulkeneet ohitse, tulevat
varsinaiset mahtavat mainingit, korkeampina vyöryen, hyrskyten. Ne
pauhaavat hetken, asettuvat jälleen, vaimenevat lempeäksi kuiskaukseksi.
Kaikki on hiljaista; muutamat hienot hattarat väikkyvät auringon
sivuitse. Veden heiastus värisee rantamäntyjen latvoissa: näyttää kuin
havut sauhuaisivat. Kaikki on pelkkää valoa ja lämpöä.
Tällainen tekee Tommolan rauhattomaksi, tämä kauneus, ikäänkuin kaiken
olemattomuus. Johtuvat mieleen afääritkin, joiden hän toivoisi olevan
vieläkin parempia kuin ne todellisuudessa ovat. Ja hän on päättänyt
olla ajattelematta mitään, levätä täällä maalla, hoitaa terveyttään.
Myöskin ne nuoret venakot tulevat jälleen niin elävästi silmien eteen...
Ja villit jaavattaret, jopa mustalaislikat ... täällä, miettiessä
maaelämään sulkeutumista...
Siksi alkaa Tommola pian puhella Muttiselle noista naisista,
venakoista, ja kiinattarista ja mustalaistytöistä. Ja minkälaisiahan
kääpiökansain tytöt olisivat? Olisiko niillä... Sekä afääreistä: hän
haluaisi nykyään leikkauttaa jollakin taiteilijalla -- sellaisia
halvan työn tarvitsijoitahan on paljon -- kuvakirjan korkkimattoon.
Hän painattaisi kirjan sellaisilla laatoilla, parilla värillä. Ja
Muttinenhan möisi sitten sitä kirjaa kaupassaan. "Se olisi kekseliäs
afääri, eikö niin, eh-eh?"
Muttinen kuuntelee hetken, väsyy, köllöttelee vaiti. Tulee hiljaisuus.
Se vaivaa yhä Tommolaa. Hän vääntelehtii kupeelta kupeelle hiekassa. Ja
sitten hän huudahtaa:
"Ei, uidakin täytyy, urheilla; terveys ennen kaikkea..."
Hän juoksee kallionkärjelle, pousahtaa järveen, näyttää seljällään,
kuinka yksimastoinen purjehtii, tai kuinka moottorin perä purskuttaa,
ja huutaa:
"Tule tänne ploiskimaan, Aapeli. Heh, ne lääkäritkö? Voihan se
kyllä ... se sinun ishiaksesi. Mutta kuulehan, jos me nyt todellakin
koeteltaisiin tuota korpinrasvaa, voideltaisiin sillä koipesi?
Arentaattorisi muijalla sitä on. Mutta tässä näet miehen! Meidän täytyy
koettaa parantaa itseämme. Minä tulen täältä ylös, painiskellaanpas!
Yksi täys-nelson... Tai juostaanpas kilpaa. Minä olen tällä kertaa
starter. No, lähdetkö? Ei, mutta tuollahan tulee jo kahvia..." Lyygia
ilmestyykin rannalle lehtopolulta kantaen kahvivehkeitä. Tommolaa
harmittaa ja kiihoittaa nähdä naisväkeä, täällä... Tulevat mieleen ne
nuoret venakot kaupungissa ... ja mustalaistytöt...
Siksi vetää hän sekä kiukusta että omituisesta ilosta jälleen
rekilaulun, kovalla ja väärällä äänellä... Sitten juovat he kahvia,
kolmisin, ja siinä Tommola aprikoitsee neekerien tyttäristä, sekä
innostuu jälleen laskemaan, mitä hän voittaisi sillä kuvakirjalla.
Mutta nytpä häntä alkaakin jo vähitellen raukaista, se tervaaminen ja
uiminen, ja varsinkin auringonkylpy. Siksi hän sanoo:
"Ei, täytyypä tästä lähteä jo makaamaan, täytyy hoitaa terveyttään,
päivällisateriaan ja postintuloon asti, jolloin minulle pitäisi saapua,
kuules Aapelus, eräs merkillinen kirja, se on Gogin ja Magogin sota.
Sitäpä me katselemme sitten yhdessä."
Ja Tommola menee makaamaan.
Tervahöyryjä ja jaaloja kulkee ulapalla kaukana ohitse. Mainingit
solahtavat hiekkaan. Metsä tuoksuu raikkaasti ja lämpöisesti. Kuikka
alkaa itkeä jossakin... nyt kohoaa sen musta pää tuolta vedestä; se ui
toisten kuikkien luo, jotka ilmestyvät etempää ja rientävät laulaen
yksinäistä vastaan; koko parvi soutelee sitten jonona salmien lomaan.
Lyygia katselee Muttiseen kirkkain silmin, sitoen päähänsä seppeleen
tuuheista sanajaloista; he hymyilevät onnesta.
Kun he menevät päivälliselle, on Oiva Tommola jo valveilla. Ruumista
oli polttanut niin, että sitä täytyi vuoteessa väännellä ja kyhnytellä
hartioita. Aivan oli tehnyt levottomaksi, että jos se auringonkylpy
olikin ollut liikaa, ja terva rasittanut sydäntä. Hän nousi siis, meni
alas ja etsi Muttisen kaapeista vaseliinia voidellakseen kuumaa ihoaan.
Ei löytynyt vaseliinia. No, hän nouti Putkinotkon vuokralaiselta
tähän hätään tuota korpinrasvaksi sanottua ja siveli sillä palavaa
ruumistaan ja pyöreitä kasvojaan. Hyh, se haisi pahalta, miltä lienee
haissut, mutta... Sitten hän meni saliin odottamaan päivällistä ja
postia. Siellä hän odotteli, hehkuvan punaisena ja ihmettelevin silmin,
sillä hänestä tuntui olo yksinään täällä maalla niin merkilliseltä.
Sen vuoksi otti hän aikansa kuluksi hyllyltä jonkin kirjan, ja rupesi
lueskelemaan, hiukan epäillen, että olisiko siinä hauskaa. Mutta se
hänen oma kirjansa ei ollut vielä tullut. No, tämä kirja sattui olemaan
Tolstoita. Tommola lueskelee vakavasti. Mutta jonkin minuutin kuluttua,
ja juuri kun Muttinen tuli rannalta, kohottaa hän levottomana päätänsä,
näyttää koettavan miettiä luettavaansa. Nähtävästi hän ei jaksa sitä
tehdä, sillä nyt hän läiskäyttää kirjan pöydälle ja nousee, sanoo:
"En minä tuosta Tolstoista... Sen romaanit ovat sellaisia ...
kaikki on niissä niinkuin on! Ja filosofeeraa vääryyksistä... Koska
kaikki on vääryyttä. Ei, terve miehen pitää olla... Ja minä annan
Toistoille huin. Oikeita romaaneita minä... Mutta kuules, kylläpäs se
auringonkylpy kirveli ... vai olisikohan se ollut se terva? Pitäisi
olla vaseliinia."
Vaseliinia on sittenkin; Tommolan hartiat voidellaan korpinrasvan
päälle vaseliinilla, jopa rinta ja kasvotkin. Se on Muttisestakin
hauskaa. He nauravat, ja juttelevat sitten tytöistä, Tommolan
neekerittäristä. Sitten sanoo Tommola:
"Mutta tästähän tulee hyvää. Katso, näin minä hieron vähän sydäntäni.
Katso, tällä tavoin sydäntä on voimistettava, tällaisilla liikkeillä,
urheilukirjojen mukaan. Ihmisen täytyy hoitaa ruumistaan. Erinomaista,
tämä maalaiselämä. Mutta aika on käytettävä tarkoin. Mitä sanot siihen,
Aapelus, jos me päivällisen jälkeen mennään ongelle? Senhän me teemme.
Minä lähden jo nyt kaivelemaan matoja, eh-eh. Ja sitten me nostelemme
aikamoisia matikoita, kilon painoisia! Mutta hei, tuollahan tulee jo
posti. Ensin posti, saattaa olla tärkeitä asioita maailmalta. Ja se
uusi kirja, se on tässä. -- Mitähän uutta suurvaltojen sodasta? --
Kas niin, saksalaiset ovat nyt voittaneet Romaniankin, valloittaneet
Bukarestin, perkeleet. Ne ovat poikia ... keksinnöillään he...
Keksisivät jotakin ... ampuisivat räkätautibasilleja vihollisen
armeijaan, eh-eh-eh. Voittamatonta kansaa, nuo saksmannit..."
Tommola hyräilee jotain, josta vähitellen eroittuu sanoja: "Nouse,
riennä, Suomen kieli." ja sitten hän jatkaa:
"Mutta Saksassa onkin terveyttä ... tai urheilijoita ...
nimittäin ylioppilaat miekkailevat... ja silti juovat olutta,
eivät filosofeeraa... Ja se kansa tottelee! Jos oltaisiin siellä,
tietäisin, minkälaisen tempun tehdä lakkolaisille, jotka yhä vaativat
lisäpalkkaa... Mutta mitäs kuuluu meikäläisestä urheilumaailmasta?
Kas, Kenkura on taas saanut maailmanrekordin, hyppäämisessä,
Filadelfiassa. Se, se on ... suomalaista. Me ollaan ensimäisiä jo
jalkapalloilussakin ... ja Marathonin juoksussa; niin, me ollaan kuin
muinaisia kreikkalaisia, eh-eh. Marathonia juostaan. Sellaisia poikia
meillä enemmän pitäisi olla... Urheilijoita, terveitä... Kerrotaan,
että itse Saksan keisari on sanonut meidän suomalaisista, että ollapa
minulla enemmän tällaisia. Eläköön Kenkura. Mutta noudattakaamme hänen
esimerkkiänsä: hoitakaamme hyvin terveyttämme. Kun olemme saaneet
päivällistä, makkaraa ja kunnon naukun, niin me menemme ongelle."
He saavat päivällistä. He menevät ongelle.
Soutavat kolmen kesken, keula pystyssä, sillä Muttinen painaa perässä.
Sudenkorennot liitelevät hopeisin, rapisevin siivin. Auringon kuva
häikäisee vedestä silmiä, tuuheat rannat nousevat sinertävinä
syvyydestä. Sitten alkaa metsä vähitellen punertaa illan hohteessa.
Hyttyset hyrräävät ilmassa, kuovit lentelevät vehmaan niityn kohdalla,
pesäpaikkansa ympärillä valittavasti itkien. Viimeinenkin tuuli
tyyntyy. Koivut uneksivat, laulurastas virittää hiljaisen laulunsa.
Lyygia kuuntelee, kauneuden epämääräinen haikeus järkyttää Muttisen
mieltä. Lyygia vilkaisee Muttiseen, hänen huulensa väräjävät, ja hän
kääntyy pois. Tommola on levoton. Nuokin sudenkorennot tulevat juuri
tuohon, nokan eteen, ongenpahlaimeila räpistelemään. Niitä on aivan
satoja... Ja ne tytöt siellä kaupungissa.
"Pääsettekö siitä", äännähtää Tommola sudenkorennoille ja lyö niitä
ongenvavalla.
"Ei syö, on liian tyyntä", sanoo Muttinen.
"No, lauletaanpa sitten!" arvelee Tommola ja alkaa laulaa. Muttinen
nauraa hänen laululleen, ja he laulavat yhdessä. Sitten tulee jälleen
hiljaisuus. Sitä kestää kauan. Viimein sanoo Oiva Tommola:
"Ei, mutta kuulepas, nythän meidän onkin mentävä kotiin. Täytyy pitää
huoli saunan lämmittämisestä. Sauna ja tervahan se täällä oli sitä
terveyskuuria. Ja minä olen ajatellut, että minä kuhnin tänä iltana.
Onhan sinulla jokin pesupunkka? Se on omituinen parannuskeino, se
kuhniminen: taitavat parantua sillä munuaistaudit ja kaikki. Minä
koetan tuon sydämeni tähden sitä. Kirjat sanovat kuitenkin, että se
on tehtävä sangen huolellisesti. Ei saa ottaa liian kylmää, ei liian
lämmintäkään..."
He lähtevät kotiin ja Tommola lämmittää saunaa. Mutta siinäpä onkin
ilta jo kulunut, ja täällä maalla olisi Tommolasta mentävä aikaisin
levolle; siksi ei hän enää huoli odottaa kolmannen uunillisen loppuun
palamista, vaan sammuttaa pari viimeistä kekälettä heittämällä vähäisen
vettä kiukaan alle. Mutta lämmittäessään hän samalla kuhnii ja lukee:
hän on ottanut mukaansa Gogin ja Magogin sodan, jota hän tutkii,
huuhdellen pakaroitaan ja käsivarsiaan.
Nyt tulee Muttinenkin saunaan. Hän sanoo:
"Mitä turkkilaista, täällähän on vielä vinkaa."
"Vinkaa? Mitä se on? Häkääkö? No, lyödään sitten se löylyllä ulos",
vastaa Tommola. "Mutta koetapas minun pakaroitani, miten ne nyt ovat
kylmät. Sillä tavoin se miehessä verenkierto tottelee, eh-eh! Mutta
päälle on lyötävä kovasti vihdalla, että ne jälleen tulistuvat. Silloin
tulee niistä terve. Koettaisit sinäkin kuhnia, Aapeli. Minä voitelen
nyt itseäni pikiöljyllä ennenkuin nousen lavalle. Se on kansanlääke,
vaikka se haisee. Nyt ... minäkin taidan tuntea reidessäni jotain,
tuolla juuressa ... vihlomista... Olisikohan se ishiasta? Sille täytyy
antaa löylyä ajoissa..."
Tommola lyö löylyä ja nousee sitten lauteille:
"Ai, perkele, kuinka polttaa ... auringon paahtamia paikkoja. Ei
tainnut olla tämä pikiöljy hyväksi? Olisi pitänyt voidella ehkä
vaseliinilla. Sinunkin, Aapeli, olisi tullut voidella itseäsi. Mies
saattaa pilata iäksi hermonsa, ellei voitele vähän itseään vaseliinilla
auringonkylvyn päälle. -- Uhhuh ... ja praa! Se oli löyly! Mutta nyt ei
auta, minä menen vielä järveen. Tämä on vain finaali... Täällä maalla
jos ei parane, niin ei missään. Eikä tämä tule kalliiksi, eh-eh."
Tommola on uinut, Tommola on syönyt alasti vankan aterian. Tommola on
mennyt nukkumaan.
Maalaishuvilassa vallitsee hiljaisuus. Illan tuoksu nousee ruohikoista
ja metsistä, laulurastaan ääni soi kaukaa. Valo on kultainen, lahden
lämpöinen vesi tyyni. Muttinenkin loikoo huoneessaan ja miettii käsi
pään alla maailman mutkia.
Nyt jysähtää viereisessä kamarissa. Siellä keikahtaa Tommola sängyssään
niin rajusti, että permanto heiluu. Hän ajelee hyttystä, lyöden
kämmenellään reiteensä niin että läiskähtää. Hän peitti kyllä ikkunan,
mutta sittenkin yksi hyttynen... Nyt alkaa hän ähkiä. Ja viimein hän
kysyy, nukkuuko Aapeli... Hän itse ei nuku. Hän on miettinyt sitä
Magogin sotaa... Omituinen kirja! Eikö Aapelus, joka on kirjojen
kauppias, ole sitä vielä lukenut? Siitä puhutaan syyllä. Siinä
ennustetaan ... raamatun pohjalla. Kummallista... käsittämätöntä ...
ennustettu tämä suurvaltain sota ... ja että Ryssän keisari näkee
valtakuntansa ikkunastaan. Se on jo totta.
"Mitä kysyit, Aapeli? Että onko sanottu Venäjän keisari? Ei, mutta
tarkoittaa sitä. Ja ennustaa, että Suomi tulee vapaaksi. Eikö sekin
ole totta? Kummallista, että saattaa sillä tavoin ennustaa. Ikäänkuin
nähdä unissa. Minä ... minä en näe unessa mitään ... ainoastaan
tyttöjä ... eh-eh. Mutta kuulehan Muttinen, minä ... minä luulen,
että olen sairas..."
"Sairas?" kysyy Muttinen.
"Niin, ei se illallinen nyt oikein maistunut. Ja nyt minusta tuntuu
kuin ylenannattaisi. En ole voinut saada unta. Päätäkin särkee.
Perhana, kun tuli luetuksi tuota Magogin sotaa! Sellaisesta saattaa
tulla hulluksi. Ei tällaisesta ihmisestä ole ymmärtämään noita
seikkoja ... filosoofeja. Ei pitäisi ihmisen lukea yhtään mitään, se
vie unen. Uih, nyt minua yököttää... Hahah, sen ohjeen minä annan
Tolstoille ... tule, Muttinen... Se Maakokki, merikokki..."
Muttinen mutisee jotain auringonkylvyistä ja tervasta ja pikiöljystä
ja vaseliinista ja uimisesta ja häkäisestä saunasta ja kuhnimisesta ja
korpinrasvasta, kun menee alas hakemaan sairaalle veikolle naukkua.
Hänen tullessaan takaisin, istuu Tommola kalpeana sänkynsä reunalla,
hän heittäytyy vuoroin loikomaan ja nousee jälleen, hän voivottelee:
"Oi, oih, minua vilustaa ... alkaa tuntua kuin horkka... Olisikohan
sydän...? Eikö sinulla ole kamferttia? Jos se terva ... tukki
ehkä huokoset? Mikä sen kirjan nimi oli, jossa enkeli kuoli, kun
se kullattiin? -- Ei, minä en kestä tätä... Lähetä, Aapelus, joku
hakemaan... Jos se on sydän ... koetapas, kuinka se lyö ... oksennuttaa
niin ... joku hakemaan lääkäriä. Oi, että täytyykin ... olla täällä
metsässä! Jos, jos tämä on ... valehteli lääkäri ehkä, kun sanoi,
että ainoastaan sydänhermot... Ehkä se on muutakin. Ei, älä lähetä
hakemaan lääkäriä! Nyt se jo tulee ulos. Ei, ei se tullutkaan! Huh,
huh, huh, kuka uskoisi... Muttinen, lähetä sittenkin hakemaan lä ...
lääkäriä. Koskaan en ole ollut sairaana, ja nyt se tuli. Lähetä heti,
Aapeli-parka... Oili, mikähän tähän oli syynä? Mitä sinä tästä luulet,
Aapeli, olisikohan... Olisikohan niissä makkaroissa, joita minä tänne
kaupungista toin, ollut luita?"