"Mitä, häh?" sanoo kirjakauppias Aapeli Muttinen. "Ettäkö minä olen
pomo mies?... Että asun kuin Horatius? Että minulla on Tusculum. No,
hän palveli keisaria, minä yleisöä ... viidenkymmenen pennin kirjoja
myymällä..."
Se Tusculum on Muttisen maatila. Ihana Tusculum, jota on rauhoittavaa
ajatellakin kesän alkaessa tulla, kaupunkilaistalven jälkeen, mammonan
touhuissa, harmaan taivaan alla menneen, harmaan niin, että se tekee
Muttisen otsan rypyt kaksinverroin lukuisammiksi. Pikku Tusculum,
kesäisen ajan työtön paratiisi...
Sievoisen matkan päässä kaupungista, hänen synnyinseudullaan, huvila
mäellä Saimaan lahden sokkelossa. Tuuheain koivujen välitse pilkottaa
lahdelle hänen parvekkeensa.
Onnellinen on Aapeli siellä varsinkin kesän ensimäisinä päivinä,
juuri silloin kun hän on ylen kyllästynyt ja väsynyt kaupunkilaiseen
touhuunsa, silloin kun maalla köllöttämisellä on hänelle jälleen uuden
ja kulumattoman lumous.
Niin uupunut hän on tuon rakkaan rahan haalimisesta, tiskinsä takana
töröttämisestä, ettei hänen otsansa viimein keväällä jaksa enää mitään
ajatella, ei mitään muistellakaan. Että hän haluaa vain heittäytyä
luontomuorin leveään ja pehmeään helmaan. Ainoastaan köllötellä, olla
ja olla. Ei Muttinen, ei mikään, ei filosofi eikä porsas. Olla kuin hän
ei olisi minkäänmoinen olento.
Onni on hänelle kesän alussa täysin ajatuksetonta, muistotonta, se on
hetkellistä, epämääräistä rauhaa.
Kauneimmat, enimmän vailla ajatuksia ja muistoja ovat nuo kesän
ensimäiset päivät. Ja yöt, joiden valo on kuin heleintä kultaa; se
ympäröi hänet lämpöisenä, sanattomana onnena.
Kevätkesän aamuna, yön jälkeen, jolloin hän ei ole valvonut eikä
nukkunut, ei lukenut, ei ajatellut, vaan ainoastaan loikonut
hiljaisuudessa, kellertävät luomet ummessa, mukavassa horteessa,
nousee hän laiskasti pystyyn ja aukaisee parvekkeensa oven. Sille
parvekkeelle hän pääsee kamaristaan. Suoraan edessä, kaiteen juurella,
joka on koristettu vanhanaikaisilla leikkauksilla kansanomaiseen
tapaan, rehoittaa tuomia, valkeanaan kukassa, leveitä ja tuoksuvia.
Toukka et ole niihin päässyt, täällä erämaassa; kukat ovat puhtaita,
puut ikäänkuin ripoteltu täyteen riisiryynejä, tahi kasautunut oksille
lunta: niin niissä on nuppuja, vasta puhjenneita kukkia. Niistä leviää
huoneeseen mainio haju.
Mutta tuomien sivuitse säkenöi kesäinen aamumaisema ympärillä, kirkasta
ja lämmintä valoa. On vielä varhaista. Lyygia, -- sillä niinkuin
Horatiuksella muinoin oli keisarin lahjoittamia orjattaria, on
Aapelilla Lyygia, -- nukkuu toisaalla. Puiden varjot tuolla notkossa
ovat vielä pitkät ja vilpoiset. Usvia kohoilee vesistä ja noroista,
lahden reheviltä rannoilta. Pienimmänkin ruohon kärjessä kiiluu
vesipisara, monivärinen. Käet kukkuvat. Kaikkialla välkkyy värisevä
kauneus. Muttinen nauraa itsekseen noille pisaroille, jotka ruohojen
nenissä heiluvat. Hän köllöttelee vielä. Ei malta sitten enää, herättää
Lyygian, mokomakin Horatius: hän tahtoo teetä isoon vatsaansa, nauttia
sen tuolla parvekkeella, kymmenen käen kukkuessa iloista kukuntaa.
Sitten syö Aapeli ahvenia ja perunoita, suuria ja tuoreita ahvenia
ison määrän, ja kuusi kananmunaa, sekä hilloa puoli lautasellista,
ja hörppii kannun hapanta piimää päälle. Sitten kuhnailee hän
tyytyväisenä, täysin vatsoin.
Ja nyt lähtee hän Lyygian kanssa, jolla on väljänä häilähtelevä puku
ja kädessä suuri vihko spireoita ja sinipunervia syreeninterttuja,
-- niillä kätkee hän veikeileviä, kirkkaita silmiään, -- kävelemään,
katselemaan, näiden mukavien kesäpäivien kuluksi. Toisessa kädessä
on Lyygialla pieni eväskori, mutta Muttisella on taskussaan
veskunoita. Souturetkillekin he lähtevät Saimaan suurelle ulapalle,
ja kuljeskelemaan sen takaisille mantereille, jotka kuultavat tuolla
kaukana vaaleina ja sinertävinä. Rantojen parhaiksi hiirenkorvalle
päässeet koivut pitkine riippuvine ritvoineen ovat pehmeäpiirteisiä,
ne ovat kuin mitäkin keveitä, vihertäviä strutsinsulka. Lahden suussa
aukeavat näkyviin etäiset maisemat: niistä ei eroita kesäisissä
autereissa mitään yksityiskohtia eikä värejä, kaikki on epämääräistä,
utuista ja sinertävää, ikäänkuin unta.
Aurinko lämpenee yhä. Pilvet heiastuvat ulapan syvään ja suureen veteen
monivärisinä. Muttinen soutaa, jos sattuu viitsimään, hikoillen ja
hiljaa...
Kas vettä! Veden kalvo säkenöi paikka paikoin täynnä smaragdeja: ne
ovat leppäterttuja, niiden vihreistä kuorista kimpoaa jokaisesta terävä
säde. Muttinen sanoo: "Siinä sinulle jalokiviä, Lyygia!" Leppäterttuja,
jotka ovat lähteneet parveilemaan leveän salmen ylitse ja pudonneet
lämpöiseen veteen, sinne hukkuneet, paritusten enimmät, toiset elävät
vielä. Niitä on usein vieri vieressä, laajana kirjailuna: tuhansia
vihreitä kuoria salmi täynnä.
Toisella rannalla nousevat he hiljaa mäelle, lämpöisiltä
rantaniityiltä, joilla kulleroita loistaa, keltaisia ja raikkaita
palloja. He tulevat kyläiselle harjulle. Siellä kukkii paikoittain
tuomia ja levitteleiksen tuuheita pihlajia. Kiertelevän maantien
varrelta näkyy joskus vanha herraskartano, palsamihaapainsa keskeltä,
tai harmaa, matala talonpoikaistalo, jonka ympärillä oraspellot
aukeavat.
Nyt painuvat he jälleen vaaralta notkojen viileyteen.
Ja niin suuresti onneen uuvuttava on kevätkesäinen aurinko, niin
juovuttavaa koivujen ja koko silmikoistaan puhkeavan metsän tuoksu,
että he tulevat vähitellen sanattomiksi, että heidän tarvitsee puhua
yhä vähemmän, kuta kauemmaksi he kulkevat. Jossakin rinteellä istuvat
he suuren ja paksun riippakoivun siimekseen, riisuvat jalkansa ja
viipyvät siinä kauan, Aapeli nauttien lapsuutensa muistoja, paljain
päin, tuulenhengen värisytellessä hapsia hänen kaljun päälakensa
ympärillä. Onpa jokainen kivi tämän tien varrella hänelle tuttu. Lyygia
luo häneen silloin tällöin kesästä onnellisen katseen.
Sitten he kävelevät edelleen, siimeistä lepikkopolkua. Sen poikki
pursuu puroja ylemmiltä mailta, keveästi ja riemukkaasti solisevia,
syöksyen ne katoavat lepikon hämäryyteen. Lyygia kumartuu juomaan
purosta, ottaa vettä sammalpäisten kivien välistä käteensä, raikasta,
kirkasta, iloisesti kiiltelevää vettä; ja maasta käsiensä varasta
katsahtaa hän veitikkamaisesti Muttiseen. Silloin myhähtää Aapeli
ajatuksissaan jotain leikillistä, ja ajattelee ainoastaan: Lyygia. --
Tahi kun tulee eteen jokin Muttiselle lapsuuden ajalta tuttu paikka
ja hän virkkaa puolittain itsekseen: "Tästä minä ennen kuljin, noin
pienenä", silloin painaiksen Lyygia hänen kainaloonsa ja sanoo jotakin
hyvää ja hellää kuin pienelle lapselle, kuvitellen lihavaa Muttista
tepsuttamassa siinä niin pienenä, pienenä. Ja uneksien muuta...
Kaislainen sisälahti, jonka rantatietä he kävelevät, välkehtii tyynenä.
Pienet louhikkosaaret hohtavat kuin hiukan mustunut tina. Siellä täällä
soutelee rahvasta, kalastellen, paitahihaisillaan; hiljainen, iloinen
puhelu kuuluu venheistä kauas...
Mutta tuolla toisella rannalla on tyttöväkeä uimassa. He huutavat ja
kirkuvat, liikkuvat paitasillaan ja alasti.
Muttinen ja Lyygia kulkevat tietään, majoittuen jollekin hohtavalle
rantakalliolle, joka huokuu lämmintä, ja sytyttävät siihen tulensa,
asettavat pannunsa kiehumaan. Siinä he loikovat ateriaansa odotellen,
Muttinen onnellisena, ajatuksettomana ... sillä tavalla vain siinä
kesää viettäen...
Päivä on lämmin, he sulkevat silmänsä, he eivät katsele sinisen
taivaan laupiaaseen äärettömyyteen. Lämpö vain heitä ympäröi, metsissä
kaikkialla helisevät yhtenä pauhuna karjankellot, ja tuuli humisee
väkevänä ja ihanasti uuvuttaen. Antaa mennä, antaa ajan mennä, on kesä,
lämmin. Kummallisen haikeasti ne kellot soittavat, ikäänkuin vihjaten
jotakin arasti...
Lyhyt on aika, ihmisen aika, lyhyempi onnellinen päivä. Iltapuoli on jo
tuossa tullut, kun he nyt jälleen kulkevat kotiin päin, rantaan, johon
he jättivät venheensä, tuntien kumpikin ihossaan päivän raukaisevan
hehkun, ruumis ja sielu luonnon valo-ihanuutta täynnä. Hiljaa niittyjen
teitä, ylös mäkiä ja alas toisia, keskellä karjankellojen soittoa ja
käkien kukkumista.
Paikoin he pysähtyvät niemien kuumille kallioille, joilla veden
heiastus häikäisee silmiä, köllöttelemään, lepäilemään. Ja yhä
vaiteliaammiksi he tulevat, yhä suurempi, epämääräisempi onni tulvii
heidän ylitsensä. Syreenien tertut Lyygian lämpöisellä povella ovat
lakastuneet, mutta hänen katseensa hatun pehmeän reunan alta hymyilee
pelkkää hyvyyttä.
Tuolla lahden rannalla matalalla näkyy vanha ristikirkko, tuuhean ja
kukkivan kalmistonsa keskeltä. Sen kalmiston läheisyys aivan kuin
yllyttää heitä iloitsemaan, vakuuttaa niiden hetkien lyhyydestä, joita
he viettävät tällä kertaa suuren raidan varjossa, lehviään ikäänkuin
surren liikuttavan.
On ilta, päivän jälkeen, joka on paisuttanut hehkullaan suonet melkein
pakahtumaan, pyörryttänyt päätä kesän lämpöisillä metsätuoksuilla;
viilenevä ja rauhoittava ilta. He soutelevat hiljaisin aironvedoin
jälleen Muttisen Aapelin Tusculumia kohti.
Auringonsauhu on harsonnut omituisella hämyllä kaikki, tehnyt maailman
vuoristomaisen suureksi, peittäen siitä viimeisetkin yksityiskohdat
näkymästä; se on loitontanut maat ja sulattanut mäet ja metsät
utuiseksi yhtenäisyydeksi, tuo kevätkesäinen autere, joka ei lähennä,
pienennä eikä selvennä niinkuin sydänkesän ja syyspuolen valaistukset.
Hiljaa soluvat he lämpöistä vettä pitkin, monien saarien välitse.
Lyygia on jättänyt melan pois, hän istuu kumarassa, käsillään
laitoihin nojaten, aivan kuin jännityksessä, ja jotain yhä ihanampaa
ja ihmeellisempää odotellen. Joskus pyrkii hän huudahtamaan jotakin,
onnellisena maailman kauneudesta, lyhyeen, hellällä, hiljaisella
äänellä. Jotain laulurastaasta hän tahtoo huudahtaa, sillä ilta on
tullut ja yö lähestyy, tuskin yhtään hämärtyvä yö; laulurastaan ääni
kajahtelee metsistä. Mutta silloin vaientaa Muttinen leikkiä laskien
hänet, niin suuri on hänen epämääräinen, hiljaisuutta vaativa onnensa.
Venhe soljuu syvää vettä pitkin kapeasta salmesta ulapalle. Lyygia
säpsähtää: ulapan suulla kohoaa kuin porttina valtavan korkea
kallioseinä, saari, joka nousee varmaankin, siltä tuntuu heistä
tällä hetkellä, kymmeniä syliä pystysuorasti veden syvyydestä: niin
omituisesti suurentaa illan autere korkean kallion hahmoa. "Katso,
Böcklinin Kuolleiden saari, mokomakin", sanoo Muttinen matalasti.
"Minä pelkään", vastaa Lyygia hiljaa, ja värähtää sitä oudommasta
kauniin näyn ja kammon onnesta, kuta lähemmäksi he tulevat mustaa
kallionseinää. Nyt työntää se heidän päittensä ylitse reunansa
ulospuskevia möhkäleitä. Haukat, jotka pesivät vuoren harjalla,
viheltelevät. Siellä täällä kuultaa illan hämärässä kallioseinäin
raoissa pieniä, vihreitä pihlajantaimia. Kallionmöhkäleet vuoressa
näyttävät olevan niin irrallaan, että luulisi niiden voivan
vähimmästäkin pudota. Muttista itseäänkin ne pelottavat. Alla on
musta ja mittaamaton syvyys. Lyygian ääni käy yhä hiljaisemmaksi,
hellemmäksi: "Kas tuolla tuota punertavaa sammalta, kas tuota pihlajaa
korkealla vuoren seinässä, pientä, pientä." Muttinen laskee leikkiä:
"Hyst, älä hiisku, lohkareet voivat kuiskauksestakin irtautua..."
Saimaan ulappa on kadottanut todellisuuden mittasuhteet, niin
äärettömän laajalta näyttää se yön himmeässä ja tuokion kestävässä
hämyssä. Lieneekö yö jo hämärimmillään? Aurinko ei ole vielä varsin
laskenut. Tuolla kulkee hinaajalaiva udussa suuren ulapan reittiä; sen
punainen lyhty tuikkaa kauniisti autereesta, salaperäisesti jyskyttää
kone kulkiessaan, ja sieltä kuuluu sirmakan soittoa.
Kun laiva on kulkenut ohitse, jättää se valtavat mainingit, joihin
juuri laskevan auringon viimeinen hehku sattuu. Mainingit vyöryvät
nyt korkeina, ne keikuttavat venettä pystyyn ja poikittain, nakkaavat
sen ylös ilmaan ja syöksevät välkkyvän aallon pohjaan. Nuo aallot,
jotka ovat pyöreitä ja kiiltäviä kuin kuvastin, loistavat kirkaisevan
väkevää, kiiltävää punaa, mustanpuhuvaa ja metallista hehkua,
loimahtelua laskevasta auringosta.
Tusculum... Siellä jälleen epämääräistä onnea lyhyenä hämärän tuokiona,
mitä on kevätkesän yö. Mutta kun hämärä katoaa, ja Lyygia on poistunut,
kellertävä, kukankuvilla kirjattu vaippa hartioillaan, ja kun hetkeksi
luomensa ummistanut päivä avaa ne uudestaan loistaen sisään Aapelin
ikkunoista, iloisesti säkenöiden tuolta metsäisten kunnaiden takaa ja
pilkistäen kukkivien tuomien lomitse, jotka hän näkee vuoteellensa
avoimesta ovesta, -- kun pikkulinnut laulavat kilpaa käkien kanssa,
silloin kuulee Muttinen Lyygian huoneesta hillitöntä, kiihkeää itkua,
joka koettaa vaientua. Muttinen tietää, mitä se merkitsee.
Silloin kääntelehtii lihava Muttinen tuskissaan.
"Onnellinen päivä", mutisee hän itsekseen. "Niin, onnellisin päivä
mennyt! Yksi vain, se riittää minulle. Kun en usko pitkään onneen...
Voisinpa antaa sinulle, mitä kaipaatkin, raukka, -- onnenuskoja.
Voisin, jos uskoisin. Ei pysy onni, se livistää, Lyygia: hellimmätkin
rakkaudet ovat sammuneet, sen tiedän minä, vanha möhkäle. Autuaimmat
päivät menevät niinkuin armas kevätkesän päivä. Täyteläisyys,
lakastuminen..."
Muttinen, josta onnenhetket maailmassa ovat niin harvat, tuntee, ettei
hänellä ote oikeutta antaa toisille, jälkeläisille, enimmäkseen pahaa,
inhottavaa elämän taakkaa.