Suurilla bulevardeilla, missä sähköt hulmusivat, istui katukahvilassa
katkera ja synkkäsilmäinen, sielulta väsynyt ja luonnolta tyly, typerä
apachi tyttönsä kanssa. Ja koska hän ehkä oli runollisella tuulella,
niin hän kai lauloi ajatuksissaan, -- ehkä oikeille naisille, jotka
ohitse kulkivat:
-- Kurjuudessa olen syntynyt minä, isäni soi kodikseni likaisen kadun
ja siltain alukset, äitini on minun itkulleni kironnut.
Kukaan ei ole minua auttanut, omaan älyyni minä olen saanut luottaa
kuin metsäkissa kynsiinsä. Kirkas ei minun mieleni ole, -- kuinka
voisi se olla sillä, joka on varhain paljon nähnyt, -- ja nähnyt vain
tyhmyyttä, kaikki ihmislapset narreina tai tiikereinä.
Sillä kuinka voisi hyvyys kulkea siellä, jossa köyhyys asuu? Hyvyys on
rikkaiden ylellisyys, -- rikkaan on helppo olla hyvä, köyhän täytyy
hyvyytensä syödä, sillä vatsa on hänellekin tärkein.
Heikkojen narriuden ja vahvain tiikeryyden olen minä nähnyt. Mutta
taistelu on väsyttänyt minut, etten voi olla edes oikea tiikeri. Heikko
ja narri minä olen, jolla on tiikerin sydän. Tiikeri, jota narrius
heikontaa, tiikeri, joka vihaa tiikereitä. Yhteiskuntaa, joka on
tiikerien valtakunta. Yhteiskuntaa, josta en ole saanut muuta tietoa,
kuin että narrien on siinä paha olla.
En usko yhteiskuntaan, en sen aatteisiin enkä uskoihin, sillä ne ovat
kullattuja ansoja, joilla narrit pyydetään tiikerien uhreiksi. En
usko kuin nautintooni, mikäli sitä jaksan nyrkeilläni hankkia. Enkä
usko siihenkään oikein, sillä _kaikki_ olen varhain saanut nauttia,
ja ihmisen nautintomahdollisuudet ovat jotakuinkin rajoitetut. Enää
suurempaa nautintoa en tavoittele, koska en nautintoonkaan usko.
Nautintoni: -- hetkellinen unohtamus, ja viha ja epäusko ja pilkka.
Nainen on ehkä suurin nautinnoista, parhain unohtamisista. Se minua,
typerää, vielä saattaa soaista. Mutta mitä on sekään sellaisena kuin se
istuu vieressäni: avuttomuus ja ahnaus -- köyhyys.
Siksi minut valtaa usein vielä kaipaus, jota voisi sanoa puhtaan ja
jalon ja viisaan kaipaukseksi -- valtaa tuossa ainoassa tunteessani,
joka minua, narria, vielä joskus hurmaa. Kaipaus, vaikka -- tiedän,
että sitä jaloa ja viisasta tuskin kannattaa kaivata, sillä tuskin sitä
on. Ja vaikka tiedän, että sitä halveksisin, enkä siinä viihtyisi.
Sillä jalous on typeryyttä, joka ei tosiasioita näe; kuinka voisi
viisaus siihen yhdistyä? Viisaus on kokemusta, -- kurjuutta ja
kirousta, jota ei kannata mainitakaan.
Ja kuitenkin, katsellessani näin ohikulkevia "oikeita" naisia, valtaa
tuo hetkellinen hurmautumiseni ja suurin hullutukseni minut. Kuinka voi
epäilys ummistaa luomiaan näin? Ja niinpä minä, unohtaakseni, laulan
sielussani noille kulkijattarille:
Te oikeat naiset, -- te _rikkaat._ Elämän jalokiviksi voin imarrella
teitä nyt, tällä hetkellä, teitä kauniita ja puhtaita ja hellän
näköisiä, -- rikkaan on hyvä olla kaunis ja puhdas ja hellä!
Minun ystävättäreni on musta ja tyly, ja häntä minä _ihailen,_ mutta
teitä rakastaisin, ehkä, _jos_ olisitte sitä, mitä silmäni valehtelevat.
Ne valhettelevat, että te, jotka sipsutatte suorina ja siroina ja
uhkuvin uumin ja hymy pienillä punaisilla huulilla, ja silmissä mustain
luomien alla syvä kimallus, -- että te olette viisaita ja hyviä.
Siroina te tepsutatte. Uumanne ovat upeat, mutta vyöhyt hoikka kuin
muurahaisen. Rintavassa kengässä kiireesti kepsutatte, ohut nilkka
vilahtaa kohtuullisesti, kun suojaatte puhtaita helmojanne. Otsalla
värisee leikillisesti kiharrettu tukka, ja leukanne on aistillinen
ja pyöreä. Hansikas verhoaa puhdasta rannetta, harsohansikas, jonka
läpi välkkyy yksinkertainen kultarengas. Kyynärpäänne ovat taakse
taipuisat, ja käsivartenne raikkaasti voimakkaat, -- teidän oikeain,
porvarillisten naisten, kaitauumaisten ja siro-otsain.
Niin te rientelette, korkein kannoin, iltapuuhissanne, -- kun
sähköt pukevat, ah, vihdoin taas, bulevardien päiväisen arkisuuden
varieteehuikaisuun. Teitä minä rakastaisin, -- ehkä.
Minun sydäntäni viiltää jokin hullu harhausko, että teidän kauneutenne
on muka totta ja puhdasta, -- kun te ohi rientäessänne luotte
kummastuneen katseen kirkkaista silmistänne synkkään, villin näköiseen
rikolliseen, joka istuu kahvilan markiisin alla välinpitämättömän
ja epäilyttävän näköisenä, käsi lallattavan ja kirjavissa sulissa
koreilevan proletääri-siskonsa vyötäreillä, -- tuon, jonka huulet ovat
veripunaisiksi värjätyt ja laihat kasvot liidussa, -- kasvot, joista
mustat silmät ammottavat välinpitämättöminä ja kylminä, -- tyhjinä ja
suruisina, -- _köyhinä._
Se viiltää sydäntäni, varsinkin jos teidän epäilevä katseenne on
kummastuksesta kaunis.
Mutta jos se on tuikea, jos halveksinta rumentaa kauniita silmiänne,
noita jalokiviä, silloin minun sydämeni kylmenee. Teille, varakkaille,
porvarillisille, joilla ei sievän, kapean otsanne takana ole aivoja
ymmärtääksenne, mihinkä katkeruuteen ja villiyteen ja vihaan saattaa
se syttyä, jolle ei ole syntymästä annettu muuta kuin omat kädet
ja omain aivojen epäilys ja oman lihan pyyteet, -- koska hän näkee
rikkauden keltavoikoilla ja välkkyvissä vaunuissa vyöryvän ohitseen
sähköjen tulikujassa, hänen saamattaan siitä muuta kuin välähdyksen.
Joten hän myrtyy surussaan ja uhmaa ja miettii koston töitä, -- teidän
yhteiskuntanne pilkkaamista ja tuhoa, jonka tiikerivoimille puhdas,
typerä kauneutenne perustuu.
Silloin kuitenkin halveksin teitä, ja nauran teidän hyvyyttänne,
jonka on luonut rikkaus, joka on maksanut kultaa, _paljon_ kultaa ja
varakkuuden onnea, sekä kauneuttanne, tuota kokematonta ja viatonta
kauneuttanne Brysselin pitseissä.
Sillä onnen, kullan voimalla te olette tulleet puhtaiksi ja hyviksi, --
jos sitä olette. Onnen keikaus on teidät hionut, te jalokivet! Kullalla
teidät on ostettu, sellaisiksi kuin olette, ostettu hyviksi, -- jos
sitä olette. Oikeat jalokivet ovat kalliita!
Mutta kaikkialla ei ole kultaa, ja heikko saa tyytyä jalokivien
asemasta kirjaviin lasihelyihin, -- niin, te oikeat naiset, jotka
kepsutatte ohitse puhtain helmoin, tumma otsatukka leikillisesti
väristen, te laajauumaiset ja kaitavyöt kuin muurahaiset. Kaipaan
teidän puhtauttanne, mutta halveksin teitä, jotka on luonut raha, --
joiden pienissä otsissa ei viisautta ollutkaan.
Tylyllä ilolla minä silloin tahdon jälleen syleillä köyhää
ystävätärtäni, joka on viisas ja jotakin totta nähnyt, koska hän on
köyhä; tylyllä julkeudella minä silloin hyväilen tuon tallattavan
ja hetkeksi juopuneen rintoja -- tahdon yllyttää häntä rikoksiin
ja halveksuntaan ja välinpitämättömyyteen, mikä on epäuskoisen ja
voimattoman suurin nautinto sillä hetkellä. Köyhyydessään hän on nyt
minusta viisas, siis kaunis, tuo liiduttu, kalpea tyttö, huulet kuin
verinen viiva, pilkan veriviiva, -- hän unohtaa köyhyytensä huokaukset
hetkeksi juopumuksessaan. Ystävättäreni, jonka suuren hatun otsikossa
paistaa, markiisin alta valojen huikaistessa, punainen sulkarivi kuin
indiaanin päähine. Apachitar! Suuri punaiseksi värjätty sulkaviuhka,
kuin julkea kyltti yleisen talon ovella.
Häntä minä _ihailen,_ jos teitä voisinkin rakastaa, te porvarilliset,
kauniit ja puhtaat naiset, elämän kalliit jalokivet, jotka ette
elämästä mitään tiedä!
"SULO SUOMI, POHJOLA..."
(Illusioni.)
Kerran ennen -- siitä on jo kauan, -- kotilaaksossani, -- olin silloin
vielä pieni poikanen, -- keikkui nuori maalarinsälli korkeilla
telineillä ja siveli valkeaksi kotini toisen kerroksen päätyä. Oli
kesäpäivä: koivikko suloisessa lehdessä, aurinko säteili vinosti, ja
sireenipensaissa nuokkuivat tertut.
Siitä on jo kauan. Sälli keikkui telineillä ja pensseli liikkui
nopeasti, ja mies lauloi riemullista laulua. Istuin aitan portailla
ja paljaita jalkojani lämmitti käytävän hiekka, ja kuuntelin, kuinka
sälli lauloi. Se oli suloista; korkealta lipputangon alta, jossa
sinivalkoinen leijui hiljalleen, kajahteli raisu laulu. Mitä hän
lauloi? Tuttua, aivan tuttua laulua:
"Sulo Suomi, Pohjola..."
Reipas ja rehentelevä ja samalla kaihoisa kansanlaulu. Valkea pääty
kaikui ja ilma raikui ja laulu liiteli salmille, joiden hopeassa
kuvastuivat talot ja vihreät pellot ja vanha tapuli ja kalmisto.
Riemuitseva loppuveto:
"Ei ole maata sen armaampaa!"
Siitä on kauan. -- Yksi tie lähti sieltä kartanolta; mutta se haarautui
moniksi, -- sadoiksi, tuhansiksi.
Nyt: missä kulkenenkin, missä aikojani vietellen...
Kuljinpa yksin ja kuoloon saakka synkkänä, -- tai riemullisena ja otsa
seppeleissä, jonka unohdus antaa...
Oikkuisan onnettaren heittelemänä tai varmana...
Tai uusien maiden riemuissa, pitkillä maanteillä, tahi keinuvan meren
rantamilla...
Tammistoissa, ripustaen soiton oksaan ja nukkuen siimeessä...
Pohjolassa, jossa kalevaiset välkähtelevät... Taikka toivioretkillä
etelän huikaisevain marmorikirkkojen portailla...
Niin, turha luetella: kuljinpa yöllä tai päivällä, olinpa sielua
kuin sävel, jota soitetaan ensimäisen viulun ohuimmalla kielellä ja
vaimennetaan sordiinilla; tai heittäydyinpä lokaan.
Olinpa onnen poika, rikas tai köyhä, mustalainen tai majoihin tyytyvä,
ulkokullattu tai jalo, hyvä tai kelvoton, laskeva tahi aulis, olin
kiitetty tai naurettu, joskus väsynyt, joskus voittamaton kuin
ainoastaan kärsivällisyys...
Surinpa, iloitsin, elin, kuolin...
Niin kaikkialla kajahtaa se laulu. Ja kaikki tiet vievät takaisin
sinne, -- pihalle, jossa istuin aitan portailla, paljaat jalat
hiekassa, ja kuuntelin sällin raisua ja omituisesti raukenevaa laulua:
"Ei ole maata sen armaampaa!"
... Koivut armaassa lehdessä, sireenien tertut nuokkuvat ja aurinko
säteilee vienosti.
Alati on se sävel mielessäni: milloin sordiinilla soittaen, milloin
pauhaten pasuunalla.
... Niiden rantain rakkautta! Keltaiset maantiet, joista lähin vei
vanhan, harmaan tapulin ohitse, missä ristit lahoavat poppelien
siimeksessä...
Nuori maalari korkeilla telineillä, liikutellen nopeasti
pensseliä... Sinivalkea tangossa ... kun aurinko välkkyi suhisevalla
koivikkorinteellä...
"_Ei_ ole maata sen armaampaa!"