Maantie, rakkahin ystävä! Jo monta vuotta sitten halusin laulaa lauluni
sinulle, kiitoksena kaikesta, jota minulle annoit. Sinä, joka olet
rajaton, lopunnäkymätön!
Maantie, joka olet herättänyt minut vähän väliä uuteen elämään, joka
olet kenkinyt jalkani jälleen keveästi nousemaan. Aina niistä ajoista
asti, jolloin piennä poikana kuulin ensi kertaa ylistyksen sinulle.
Pieni piikatyttö lauloi sen kesäisenä sunnuntaina kuistilta, jota
humaloista rakennettu lehtimaja köynnösti. Näin hän lauloi, laaksoihin
katsellen, surunvoittoisesti, kun kuuntelin häntä kuistin kaidetta
vasten nojaten:
"Maantie on pitkä ja sannoitettu..."
-- -- oli siinä paljon muita säkeitä. Mutta tämä ensimäinen oli
kaunein, aina on se soinut ihanasti mielessäni.
Se oli sunnuntai, välkkyvissä koivuissa lempeä tuuli. -- Ja silloin
huomasin sinut, maantie, ensi kertaa mäeltä, miten sinä laaksossa
kiertelit ja nousit keltaisena vaaroille. Ja siellä hohdit kutsuvana,
aukenit kuin kultainen virta. Sieltä etenit kesäiseen metsään,
rakkaihin kyliin, joissa kotikoirat kulkijoita haukkuivat, kuljit
lainehtivain ruiskumpareitten alla, sitten ylös, sitten iloisesti
alamäkeen huimaa rinnettä, ja menit välkkyväin vetten kannasta,
poppeleja ja syreenejä kasvavan kalmiston ohi. Ja kaupunkiin, jonka
kellojen soitto kuului loitolta, ihanaisena päivänä.
Silloin rakastuin sinuun, loppumaton, määrätön: sentähden kaunis kuin
aavistus.
Olen kulkenut sinua sitten monet vuodet. Monet vuodet olen sinua
rakastanut enimmän maailmassa, -- ehkä yhtä paljon vain liitäviä
pilviä, -- kotimaassa ja muuallakin, -- sillä sinä olet universaali
kuin itse kauneus.
Sinä veit minut kotilaaksosta surumielisenä elokuun iltana.
Ensimäisillä seikkailuilla diligensissä mielistyin varrellasi
majatalojen vallattomaan riemuun.
Ajoin silloin pohjan raukoilla rajoilla, jossa ainoa iloni oli, että
sinä johdit minua sieltä _pois,_ sieltä, kolkoilta korpimailta, jossa
kai sinä itsekin surit kaiken köyhyyttä, kaitana louhissa ryömien. --
Ja sitten kävelin sinua paljain jaloin nuorena valkolakkina. Ensi
lauluni olet sinä innoittanut. Ensimäiset ihanat, melkein lapsen
kultakiharat ovat maantien kululla vastaani liehuneet.
Niin, ne olivat onnen päiviä, mutta joita seurasi muuta, -- elämän
vaihtelu kuin maantie, joka päiväpaisteisilta vainioilta painuu metsän
pimentoon.
Sinulle, uskottu, ovat kyyneleeni tippuneet. Sinua pitkin olen
sairaana kulkenut. Sinä olet johtanut yksinäisten jokien rannoille,
kuin unhoituksen virroille, -- kunnes taas olet kutsunut minut elämään
suloisilla, _epämääräisillä_ lupauksillasi.
Mitä kaikkea sinusta kertoisin! Olet ollut seuralaiseni, kulkenut
kanssani kuin ystävä käsikoukkua, -- kesin, talvin, keväällä, rattaiden
pyörät kinoksia vääntäen, syksyöisin, jolloin tie kuultaa edestä kuin
harmahtava nauha.
Enkö muistaisi vaihteluja, joita annoit minulle, kun kiisin seurassasi
hanuria soittaen ja runoillen nuoressa voimassani?
Enkö sinun varrellasi metsäruusu-lehdossa voittanut sinisilmäistä
neittä? Eikö hän sinun nähtesi kuutamossa hyväillyt ohimoitani.
Enkö ole vierelläsi pellolla lapio kädessä tervehtinyt onnellisia
ohi-ajavia! Silloin ikäänkuin heräsin jälleen, -- tuskaan, että olin
unohtanut sinut, että halveksin elämää niin, että voin pitää peltoa
sinua parempana!
Taas kiisin veikkojen kanssa elonuhmasta juopuneena, pyssyjä laukoen,
syksyn keltaisen kuun kumottaessa.
Ah, sadat ja parhaat ovat _minun_ muistoni sinusta, öin ja päivin,
talvin ja syksyin. Kauniit täällä. Kauniit muualla, kun läksin veljesi,
jalon, kiitävän rautatien seurassa kohti ihania maita.
Ja kun palasin, löysin jälleen sinut yhtä kauniina kuin ennen
synnyinseudulla, siimeisessä metsässä, lämmin santa paljaan jalan
astella, tuulen vilvoittaessa rintaa, tie, jota äitini harhaavat jalat
jo astelivat.
Ja muistan talven, jolloin lausuilin taas lumipyryssä naiselle,
joka kahlaili edessäni hangessa, kuumia tunnustuksia, kunnes hän,
tumma, kääntyi ja kietousi kaulaani. Sinä tiedät, maantie, intohimon
väristykset, tiedät, kuinka puut sinä yönä seisoivat korkeina ja
ylhäisinä kahden puolen sinua, mahtavina kuin sankarirunoelmat.
Kesän hautoessa kangasta olen hyväillyt partaallasi nauravaa, vaaleaa
naista, -- senkin näit sinä, kevytmielinen ystävä. Ja leikilläsi
kiedoit kuumana kesäpäivänä lapsesi tomun pyörteeseen, kuin jumalia
kuljettavaan pilveen...
Ken luki kaiken onnen, luetteli aarteet, kuin meren sannan, joita
ihmislapselle suot. Miten sinut nähdessään tahtoo kulkea, yhä kulkea,
kuinka on vaikea kääntyä takaisin, koska haluaa nähdä, mitä tulevassa
käänteessäsi kätket? Mitä ihmisiä ja kohtaloita olet näyttänyt minulle!
Viisautta, -- hulluutta. Kuinka onnellisia ollaan hevosenkengän
kappaleista, joita sinä hulluille lahjoitat! Mutta minä tunnen rikkaat
lahjasi, joita annoit, kuljinpa repaleissa tai ajoin vaunuilla. --
Ah, maantie, miten syvämielinen, toivoton olet syysyönä. Mutta miten
keikaileva ja kevyt olet, kun kevätilta hymyilee ja sielussa herää
suloinen, eleginen uusien vaiheiden laulu.
Erilainen eri seuduilla, et yhtä ja samaa yksitoikkoista, vaan rikas
kuin elämä! -- Siellä, aivan sinisessä etelässä, öljypuumetsissä olet
lumivalkea, -- siellä olen kävellyt ruusunpunertavia vuoristoja ja
muuritettuja vuorikaupunkeja kohti.
Miten erilainen kuin koti-tuulella ollessasi, -- lapsuuden laakson
maantie, jonka vaaralla emännäiset tarjosivat minulle sinisestä kupista
kirkasta viinaa.
Muuttelet muotoasi kuin sadun käärme. Paikoin olet punainen, paikoin
sinertävä. Joskus, kaivosseuduilla, olet musta hiilistä, ja itsekin
näytät silloin koettavan juosta kiireesti pois tuosta liekitsevästä
helvetistä, orjuutetuimman työn paikoilta. -- -- --
Ja sinä, joka olet kaikkea, -- sinulle en ole ennen laulanut! --
Parhaallensa on ihminen aina kiittämätön! Miksi palvelisi sitä, joka
on kuitenkin uskollinen? -- Niinpä jäi kiitos sanomatta sinulle, joka
näytit minulle alppien kylmän yksinäisyyden ja jotakin niin muistoilla
rauhoittavaa kuin Via Appian laatat, sinulle, joka olet yhtä suuri kuin
se rakkaus, jota -- ei ole missään.
Niinkin uskoton olin jo, että aloin haaveilla maantien vastakohtaa,
kotia! Neljää pian nähtyä seinää, jotakin ihmistä, johon tutustuu
tuokiossa kyllästyäkseen. Ahtautta, kahleita. Sinun kilpailijanasi,
suuri, tuntematon, iäti uutta antava!
Niin, sellaista minä jo mietin. Miten naurettavaa!
Mutta tänään näin sinut jälleen -- Jumalan kiitos! Pelastitko minut
vielä kerran kuolemasta, paikalleen juurtumasta kuin puu? -- Näin sinut
taas tänään ihanuudessasi, marraskuun päivänä, Pariisin ruohoisilta
valIeilta! Kuinka olit kaunis, kuinka avonainen! Ja päätön! Siellä
höyryt, siellä riemuiset lähtösoitot, vihellykset!
... Menet jonnekin, riemastut, katselet, -- kaikki tulee pian tutuksi,
nähdyksi, -- rumaksi. Kaikesta tahtoo pois. Mutta yksi on, joka on niin
määrätön, että se aina pysyy kauniina, -- sitä kauniimpana, kaunoiseni.
Jälleen tahdon kanssasi nyt, lumoojatar. Ehkä _nyt_ tiedän, mihin
sovellun?
Ota minut, ota, kunnes lasket iäksi rinnallesi, sinä, jota _olen_
rakastanut enimmän maailmassa.
"Maantie on pitkä ja sannoitettu..."
Pariisi, marrask. 1911.