Ei ole mies pahasta tehty,
ehkei aivan arvostansa.
_Suomalainen sananlasku_.
Siitä on parikymmentä vuotta. Ei voi huokaamatta sanoa: parikymmentä
vuotta. Se on pitkä aika, lyhyt aika. Helppo on sanoa, kun ei ajattele,
mutta kun ajattelee, niin ahdistavasti huoaten sanoo: parikymmentä
vuotta.
Parikymmentä vuotta on siitä, kun Ali Uorolasta lähti.
Kirkkoherran vainiolla, kirkon ympärillä välkkyvän joen niemellä
on heinätalkoot. Sielläpä sotkuisessa apilassa kymmenet viikatteet
vimmatusti välähtelevät, häilähtävät valkeat hihat, vilahtavat päiden
ympäri käärityt huivit, nauru ja kiihoitushuudot kajahtelevat. Kuin
lumouksella nousevat joen äyräälle korkeat, lihavat haasiat. Aurinko
paahtaa apilasten lemuun, hikipisareet kiiltäen pirahtelevat, valkeat
pilvet vyöryvät yli helteisen, rannattoman taivaan kuin jono korkeita,
säteileviä jättiläisiä otsillaan säihkyvät ruunut.
Hiki kihelmöi kirkkoherran ruskealla otsalla, kun hän paljain jaloin
köntystää nuoren apulaisensa kera hautausmaan aitauksen sisään saamaan
sireenien ja kuusten varjoa. Kas sielläpä kiviaidan sisällä lemuaa
korkea ruohikko, josta ristit sinisinä ja punaisina kurottelevat;
sirkat sirisevät vaivaisten syntisten unilaulua, kun pilvijättiläiset
kohoovat ilmanrannoilta ja kuninkaina kulkevat yli aavan, ihanan maan.
Kirkkoherra puhelee apulaiselleen:
-- Sinä katselet kummastuneena tuota hautakumpua, joka kasvaa
punaisenaan kukkivia orjanruoskia? Olet vasta niin vähän aikaa
ollut näillä seuduin, jossa kansantarinoita puhkee loistamaan kuin
kirjavuutta heinäkuun niityille. No istupa siis, niin juttelen.
-- Tämä on Viuluniekan hautakumpu, ja minun uskotuksi tehtäväkseni on
tullut huolehtia orjanruoskain hoitamisesta. Älähän keskeytä, kyllä
kerron mikä oli Viuluniekka!
-- Näetkös tuonne, sakastin kirjavain akkunain ohitse, sieltä kuumottaa
sininen, suuri järvi, pilvien varjot kiitävät rantain synkeillä
jyrkillä. Kas kuinka Kolman metsä-äyräät valkenevat, taas pimenevät!
-- Siellä Kolman rannalla oli Viuluniekan koti. Siellä Kolmassa,
louhisella saarella on musta kalliopilari kuin kirkon torni. Pirun
kirkoksi sitä sanotaan. Kansa kertoo Viuluniekan nuorena kapuilleen
tällä pilarilla, siellä oli paholainen hänelle antanut viulun, jolla
oli ihmeellinen mahti vaikuttaa sieluihin.
-- Ihmeellinen mahti kuului Viuluniekalla olleenkin, kulki pidoissa,
hautajaisissa, kaikkialla oli tervetullut.
-- Itsekäs, tunnoton hän monasti oli, mutta voi hänet ymmärtää.
Itsekkyys on kuumimpain kyynelten kukka, ymmärtäminen on rakastamista.
-- -- Ihmiset tuntevat aivan oikein, kun vain uskaltavat elää
tuntemuksensa mukaan: olla suurissa asioissa pikkumaisia, pieniä mitata
virsumitalla. Sillä on aikoja, jolloin mies pienet asiat unohtaa,
jolloin on suurempaa kuollakin kuin elää uskojaan tinkien.
-- No niin. Kas tuolla kaukana Kolman etelärannalla on Uorola.
Repaleinen koivukuja, savupiiput katoilta kukistuneet, katto
sammaleissa. Se on autio Uorola.
-- Siellä asui Hullu-majuri, siksi mainittu, kun oli äkäinen
pitäjäläistensä kesken, eli erakkona pitkät ajat, koiriaan ja hevosiaan
hoidellen.
-- Hänpä nai tuomarin tyttären Loppilasta -- Loppila on nyt talonpojan
hallussa. Kas tuolla: vain lakeus on Loppilan ja Uorolan välillä.
-- Ei tuomarin tyttärestä ja hullusta majurista hyvä pariskunta tullut,
omituisia olivat molemmat. Kerrotaan Viuluniekan olleen rouvan heikkona
puolena. Rouvapa se tämän orjanruoskapensaankin istutti tähän, kun
Viuluniekka kuoli.
-- Kansalla on oma tarinansa Viuluniekan kuolemasta. Tiedetään, että
Viuluniekka kuoli lukkarivainajan majaan, mutta kansa sanoo, ettei
ruumis olisikaan tässä ruusukummun alla. Oli nimittäin talvella, kun
Viuluniekkaa haudattiin, noussut yhtäkkiä hirveä tuuti ja tuiskun
myllerrys, lumet pilvinä yli kirkonkaton vyöryivät, oli kuulunut kuin
outojen lintujen siipien suhina, arkku oli reväisty auki, ruumis viety.
-- Kesäehtoina kun luode hulmuaa ja Kolman saaret häämöittävät
sumuisina, suurina, silloin kaukaa kuuluu pilarista Kolmassa ihana
soitto, mutta iso, musta lintu istuu pilarin huipulla kiiltelevät
sormukset kynsissä, tulikivinen katseensa tähtää yli punaisten usvain,
jättiläispilari synkkänä vedestä kuvastuu.
-- Viuluniekka on vangittu pilariin! sanoo kansa. Pilarin akkunasta
hän tähtää yli päilyväin vetten ja soittaa, mutta outo, musta lintu
istuu pilarin huipulla. Minä olen arvellut, että Viuluniekka oli vain
itsensä vanki. Vanha tarvitsee mietteitä ja unia levätäkseen, nuori
noustakseen. Siksi olen tätäkin asiaa tuumiskellut ja sitä sinulle
kerron.
-- No niin. Maailman humussa kulki Viuluniekka jo nuorena; lienee
yksinäisyyden öissäkin ollut, nähnyt miten maanpallo pyörii edessä
kuin naurettavana keränä, mutta ikuisuus miljoonina tähtinä ympärillä
säihkyy. Katoovaisuuden ikuisuus ja elämä teki hänet sellaiseksi,
että voi sanoa sydämensä ja itketyt kyyneleensä olevan viulussa, ja
ettei hän voinut täysin kiintyä mihinkään muuhun kuin tuohon ainoaan,
viuluunsa. Siksi hän yhäti kulki, kulki.
-- Mutta Viuluniekan rakastetun, tuomarin tyttären poikakin sai isänsä
veren ja rakkauden vain viuluun ja kulkemiseen. Melkein lapsen iässä
hän lähti Uorolasta äitinsä luota, eikä ole siellä sitten koskaan
käynyt. Viuluniekan veri hänessä virtasi.
-- Kyllähän minä hänet tunnen. Paljonkin olen oleksinut hänen kanssaan,
sillä hän käy joka toinen, kolmas vuosi täällä katsomassa hautoja,
joiden hoidosta maksaa minulle hyvin; etenkin tämän orjanruoskahaudan
hoidosta.
-- Kummallinen mies hän on. Äitinsä testamenttasi hänelle maatilan,
mutta ei se siitä välitä, sanoo kerran luvanneensa äitivainajalleen
olla sinne palaamatta, ellei hänestä tulisi Viuluniekka sen mokoma kuin
hän lapsena uskoi.
-- Eipä hänestä sitä vielä ole tullut, tokko tulleekaan. Ikämies
jo on. Sanoo kiertäneensä maita ja meriä, on kirotulla juomisella
aina menettänyt toimensa ja oleksii milloin siellä, milloin täällä.
Tilaansa ei vain ota hoitoonsa. Uorola lahoo lukittuna tauluineen,
huonekaluineen, vanhat palkolliset ovat kuolleet, mökkiläiset elävät
isäntinä ja repivät Uorolan puistosta marjapensaat omien nurkkainsa
taa; kuikat ja joutsenet pesivät Uorolan luhdissa, vanhoissa
vaahterissa harakat räkättävät, kotikyyhkyset ovat villiytyneet.
-- Kun hän kerallani tänne haudoille astuu -- tuo tiilikammio tuolla on
hänen sukuhautansa -- niin on hän synkkä kun ripustaa kammion ovelle
seppeleen. Mutta kun tulee tähän Viuluniekan haudan ääreen, niin hetken
miettii, huokaa, yhtäkkiä taas kirkastuu, ojentaa vartaloaan, kättään
paiskaa korkeuteen.
-- Silloin on hän kaunis, kummallista. Näyttää saavan uutta verta
Viuluniekan haudalla.
-- Ja näinpä hän monasti on minulle puhellut, helposti muistan hänen
usein toistetut sanansa.
-- En minä ole vielä niin rappeutunut kuin näytän! hän sanoo. Kun astun
tuohon Viuluniekan haudan ääreen, jonka alla makaa se, ken on syynä
minun onnettomuuteeni tai paremmin sanoen onneeni, niin huudan: ei
tottatosiaan hetkeni vielä ole tullut!
-- Ei tottatosiaan ihmisen hetki voikaan tulia, ennenkun hän on
löytänyt mitä etsii, vaikka vasta tuonelasta sen löytäisi! Ja vaikka
hänet nakattaisiin merenulapalla vetten pohjattomiin pohjiin, myrskyn
rumpujen jylhään kuminaan, aaltojen vyöryvään sotaan, niin hän ei upota
voisi, ellei elämäntyönsä olisi täytetty. Aallot vyöryisivät kuin
jättiläisorhit, näkymätön käsi ajelehtivan nostaisi orhin lautasille,
kuljettaisi hätähuutoja kuulemattomassa kuminassa lujalle kalliolle,
jos elämäntyönsä on kesken.
-- Oi meri, joka vuorina vyöryy, möyryää, lyijyaaltojen rinnoilla
päivän välkkyvät rengaspanssarit tai salamain teräsvyöt, meri, min
ääret taivaista eroovat kuin ajatuksen terävällä säilällä sivaltaen
-- vilpoinen on meren helma sille, jonka hetki on lyönyt ja on työnsä
tehnyt! Ah monta palavaa rintaa viihtyy jättiläisaaltojen alla, vaan
aalloilla matkaten uljaat tuulen siivillä pyrkivät halujensa määrään,
ja yksikään ihminen ei ole kuollut ennen kun on tehnyt työnsä!
-- Elämän meri on ihana ja taistelu on pyhä. Ellen viululla ole osannut
elämän hymniä soittaa, niin elämälläni sen kuitenkin soitan aina
viimeiseen hengenvetooni saakka!
Ja Hullun-majurin poika poistuu haudalta palavin kasvoin, ei käy
Uorolassa: vain haikean riemukkaasti katsahtaa tuonne Kolman rannalle,
jossa kukkakuusi kohottaa terävää latvaa yli aution pihan.
-- Olkoon se minun taloni, olkoon kenen tahansa! hän sanoo. Elämä on
viuluniekkojen koti.
-- Uorolan majurin poika, juopporenttu palaa täältä maailmalle kuin
uutena miehenä vain, jälleen yrittää. Yrittäminen ja ponnistelu on
elämä.
* * * * *
Niin puhui pullea, myhäilevä kirkkoherra apulaiselleen kirjavien
ristien joukossa, sireenien siimeksessä, josta heleinä hohtivat ruusut.
Ja talkooväki se aurinkoisella vainiolta leikkasi, hosui, jutteli
ja nauroi; laulu tai kiihtohuudot kajahtivat parvissa, hikihelmet
riemukkaina kimalsivat, poikain sydämissä hehkuivat halut, kun naisten
vierellä kiistasivat, jättiläisjonoina liikkuivat valkeat pilvet
helteisiltä ilmanrannoilta yli siintävän, kesäisen taivaan.