Mutta hän ei mennyt vielä pois. Hän palasi matkaltansa ja läheni
ajallisuuttansa. Hän asettui jälleen ruumiiseensa ja muisti oman
vähäpätöisyytensä, jonka hän oli äsken saanut hetkeksi unohtaa ja
jättää.
Häntä ihmetytti elämä. Sehän oli oudon epätodellista. Hän ihmetteli
tuota pikku olentoa, joka makasi sairaana ja jonka kuolemaa odotettiin.
Oliko se hän? Se oli hänestä outo ja vieras, yhtä vieras kuin jokin
muukin elämäntaakan kantajoista.
Hän lepäsi siinä uupuneena matkastansa. Mutta eikös hän vasta
lähtenytkin matkallensa?
"Pienokainen", hän kuuli äänen tulevan kaukaa, "nukutko jo?"
Hän ei jaksanut nyt avata silmiänsä, vaan hän koetti sanoa: "Nukun."
Kukahan kysyi?
Sehän oli äidin ääni. Äiti kysyi, nukkuiko hän. Hän oli lapsi ja lepäsi
pikku vuoteessansa ja oli nukkuvinaan ja äiti kumartui hänen ylitsensä
ja epäili, nukkuiko hän. Häntä huvitti petoksensa ja hän kuiskasi:
"Äiti!"
"Hän ei tunne sinua enää", sanoi sisar.
Nyt muisti sairas oikein. Eihän se ollutkaan äiti. Äiti oli jo
aikoja sitten kuollut. Hän itse oli vanha ja sairas ja makasi
kuolinvuoteellaan. Ja sisar oli siinä ja odotti hänen loppuaan.
Ja hän oli jo käynyt kaukana täältä, siellä, minne hän oli matkalla
nyt, mutta sisar ei sitä tiennyt eikä kukaan, eikä hän voinut kertoa
enää.
Mutta hän ponnisti voimiansa ja sanoi:
"Tunnen."
"Hän tuntee minut. Hän sanoi 'tunnen'."
Mutta jälleen tuntuikin hänestä, että hän oli lapsi ja oli ollut kauan
sairaana ja oli pimeässä, eristetyssä huoneessa ja oli tullut terveeksi
nyt. Isä kantoi häntä valoisaan arkihuoneeseen, jossa äiti ja sisar
istuivat ja odottivat häntä. Ja sisar kysyi tunsiko hän häntä ja hän
sanoi 'tunnen'. Isä antoi hänet äidin syliin. Ja kaikki iloitsivat, kun
hän oli pelastunut. Sillä kaikki rakastivat häntä.
Ei? Eihän häntä rakastettu? Hän taisi kuvitella sen?
Hänhän oli elänyt sen kauan, kauan sitten. Ja ne, jotka olivat häntä
rakastaneet, olivat kauan sitten jo kuolleet. Nyt ei ollut ketään — ja
hän oli vanha ja jo lähdössä täältä pois. Niinhän se taisi olla?
Ja vahvistaakseen sen itselleen sanoi hän vakuuttavasti kuin
ulkoläksyn:
"Kuolen — kohta."
"Hän sanoi 'kuolen kohta'. Hän on tajuissansa taas. Hedvigkulta, Konrad
on täällä. Saako hän sanoa hyvästit sinulle?"
"Saa", sanoi hän hiljaa.
"Konrad, anna hänelle kätesi, näethän, ettei hän voi enää kättänsä
nostaa."
Hän yritti turhaan nostaa kättänsä, mutta ei enää voinut, se oli
halvaantunut. Sisar otti sen käteensä. Se oli kylmä ja pieni, se luisui
hänen kädestänsä peitteelle. Silloin otti Konrad toisen, elävämmän
käden ja painoi sille huulensa ja kirkkaita vesikarpaloita vieri hänen
silmistänsä.
Sairas avasi silmänsä ja katsoi kuin moittien, sitten nyyhkytys pääsi
hänen rinnastansa ja nytkähdys kävi läpi ruumiin.
Sisar näki kaksi kirkasta, niin ihmeen sinistä lapsen silmää, jotka
kuin unesta herättyä aukesivat, näki moittivan, lempeän katseen, joka
puhui rakkaudesta, puhtaudesta, ja sitten kaksi kyyneltä, jotka
kiertyivät kirkkailta silmäteriltä ja vierivät alas kalvenneita poskia
pitkin.
"Pienokainen, pienokainen", sanoi Konrad.
"Elkäämme häiritkö häntä."
Sairas oli painanut silmänsä kiinni. Hän tuli levottomaksi.
"Pelkäätkö", kysyi sisar.
"En, voin — kuolla."
"Niin, jokainen me kuolemme ajallamme. Koeta olla kärsivällinen vielä,
koetatko?"
"Koetan."
"Minäpä kerron sinulle, minkälainen on maailma, jos tahdot vielä
kuulla? Kerronko? On kuuma ilma, aurinko paistaa. Ruususi kukkivat
ikkunan alla. Tikapuilla tuossa kuivaa pyyheliinojasi, ja nuoralla on
lakanoitasi. Minä tunsin ne heti. Sinähän laitoit ne kotona ennen."
Ja kun Konrad käänsi päänsä pois, sanoi hän vielä:
"Näin on käynyt. Sinä olet nyt tiesi päähän päässyt."
Kuoleva yritti sanoa jotakin, mutta hän ei saanut syntymään sanoja
enää, ainoastaan epäselviä äännähdyksiä ja voimattomia huulten
liikkeitä.
"Konrad, hän tahtoo sanoa vielä jotakin."
"Mitä sinä tahtoisit sanoa, pienokainen", kysyi Konrad ja otti hänen
kätensä käsiensä väliin.
Sairaan suu selvitti yhä käsittämättömiä asioita. Konrad seurasi
epätoivoista ponnistusta. Sitten yhtäkkiä kuin silmien kirkkaasta
pohjattomasta sinestä tulvahti voimakas, selvä ajatus, joka valtasi
Konradin:
"Me kaikki olemme samaa — kuin saman isän lapsia, — me kuulumme
yhteen — on elämän suuri yhteys — niinkö?"
Sairas rauhoittui. Sitten katsoi hän sisareen ikäänkuin olisi tahtonut
kertoa niistä kärsimyksistä ja nöyryytyksistä, joilla ei koskaan ollut
ollut todistajoita. Nyt sai iso sisar tietää ne kaikki. Sitten hänen
voimansa loppuivat. Valoaaltoja vyöryi häntä vasten, hän vaipui niihin.
Joku kutsui häntä ja hän tunsi äänen ja riensi vastaan riemumielin:
"Äiti!"
Hän tajusi täydellisesti onnensa määrän. Jos oli raskas ja kipeä elämä
ollut, kuin lapsi oli hän sen taivaltanut yksin ja pelkomielin, niin
päähän oli hän nyt onnellisesti päässyt, sen hän tiesi.
Silmät raottuivat hiukan. Elävä, kaunis silmäpari katsoi niin viisaasti
ja lempeästi heitä kuin kaiken rakkautensa tulkiten.
Kevyt hengähdys, ja silmä vierähti umpeen.
Hän jätti nyt ruumiin.
"Hän kuoli?"
Konrad pidätti vaimonsa kättä ja sanoi sitten hiljaa:
"Hän kuulee vielä."
Mutta sitten nytkähtivät kuolleen suupielet, ja pää painui ikuiseen
lepoon.
"Hän on kuollut."
"Hän on kuollut."
He katselivat häntä liikahtamatta paikoiltansa. Ja Konrad sanoi:
"Miten kaunis hän on."
"Olisi oikaistava hänet, ennenkuin hän jäykistyy noin."
Konrad oikaisi hänet, nosti kädet ja taivutti ristiin rinnalle.
Sisar silitti sisaren kättä. Kuollut on. Kylmä aine. Hän muisti samoin
silittäneensä äidin kättä ennen. Sehän oli samanlainen. Ja nyt sitä
kättä ei ollut enää. Ja tämä käsi tässä oli häviämässä. Ja käsi, joka
sitä kosketti — milloin oli sen vuoro?
"Kaiken vuoro on kerran. Ei mikään ole niin selvää. Kuolema on selvempi
kuin syntymä on olevalle ollut", ajatteli hän. "Sehän on vain
loppuvaihe, jonka tiedämme varmasti tulevaksi. Miksi surra?"
Tapaus muuttui hänestä yksinkertaiseksi ja luonnolliseksi. Olihan hän
sen ennenkin tiennyt ja sitä ennenkin ajatellut. Mutta että se oli niin
välttämätön seuraus ruumiin voimien loppumisesta, sitä ei hän ollut
vielä ennen nähnyt. Välttämätön vaihe, johon ei pitänyt olla vaikeata
alistua. Siinä oli totuus. Se oli hänestä melkein lohdullinen, melkein
suuri ja riemastuttava yksinkertaisuudessaan.
"Miten elämä tienä oli pieni ja yksinkertainen. Miten kuolema oli
luonnollinen ja yksinkertainen", hän kertasi sitä mielessänsä ja se
tuotti hänelle tyydytyksen. Sillä siinä oli hänestä totuus.
"Sehän paremmin kuin muu läksy täällä tarpeen olikin." — — —
Mutta päivä huolineen kutsui heitä.
"Meidän on tehtävä viimeiset palvelukset täällä", sanoi hän Konradille.
"Hänet on nostettava laudalle ja saatettava arkkuun, kun lääkäri on
käynyt kuolintodistuksen antamassa."
Hän lähetti apulaisvaimon tilaamaan arkkua ja pyytämään lääkäriä.
"Niin surullista", sanoi Konrad.
"Niin on", sanoi sisar.
"Hänen osansa täällä oli niin pieni."
"Elämä on otettava voimakkaammin."
"Hän näyttää nyt tyytyväiseltä ja onnelliselta melkein. Hän läksi niin
kauniisti täältä."
"Ehkä itse kuolema on helpompi kuin luullaankaan."
"Kun katselen häntä, niin minusta tuntuu kuin hän eläisi ja
kuunteleisi."
"Ei, sinä kuvittelet."
"Tietysti. Kuitenkin — en tiedä, tuntuu luonnottomalta kaikki."
"Sinä pelkäät kuollutta."
"En kai. Minua kammottaa", sanoi Konrad.
"Koeta kättä, niin kammo häviää."
Konrad koetti kuolleen kättä ja taivutti päätänsä alas.
"Näin lepäämme jokainen kerta", sanoi hän.
Kun lääkäri oli käynyt, sanoi sisar:
"On nostettava hänet pois laudalle, etteivät vuodevaatteet pilaannu. Ne
tulevat nyt meille."
"Täytyykö se tehdä? Kohta tulee arkku."
"Tällainen kesäaika."
Sisar vieritti matot alta pois ja teki tilaa laudalle.
"Me voimme nostaa hänet kahden, hän on niin kevyt."
"Olisiko hän itse näin tahtonut?"
"Tottahan."
He nostivat hänet laudalle.
Siinä lepäsi lattialla, lakanan peittämällä laudalla pikkusisko. Kasvot
olivat muuttuneet, ja kun pää joutui taaksepäin, tuli suupieliin
tyytymätön ilme kuin pikkulapsella, jolla ei ole hyvä olla.
"Hänellä on siinä paha olla", hätäili Konrad.
"Mutta eihän hän tunne."
"Hän on kärsimättömän näköinen."
"Kasvot vain pöhöttyvät."
Mutta Konradin valtasi pelko. Hän katsoi kuollutta. Se oli muuttunut.
Jotakin käsittämätöntä ja luonnotonta oli tapahtunut. Olento, joka
äsken puheli ja eli, oli siinä nyt. He toimivat ja käsittelivät häntä,
niinkuin hän ei olisi ihminen eikä olisi koskaan ollutkaan. Siksi hänen
ilmeensä varmaan muuttui? Hän oli tyytymätön. Hän kärsi tästä
kohtelusta.
"Konrad, mene pois puutarhaan", sanoi hänen vaimonsa, "sinä olet ihan
kalpea, täällä on kuuma".
"Minulla on paha olla", sanoi Konrad ja painoi sydäntänsä. "Koskee —
sydämeeni."
"Säästä sydäntäsi. Sinä et siedä tätä."
"Oli aika, muistatko — jolloin minä rakastin häntä", sanoi Konrad
lapsen tavoin yksinkertaisesti. "Jospa hän kuulisi!"
"Ja mitä sitten? Onko muutakin, mitä pitäisi sanoa?"
"Elä ole julma. Mehän olimme kihloissa, onko ihme, jos sen nyt sanon."
"No, sano hänelle, siinä hän on. Jos olen tiellä, poistun."
"Nyt sinä olet julma."
"Mene siis ulos, tulet muuten sairaaksi. Kutsun sinut sitten, kun arkku
tulee."
Konrad meni ulos ja istuutui puutarhapenkille ikkunan alle.
Päivä oli kirkkaimmillaan. Kesäinen aurinko heloitti polttavaan
puutarhahiekkaan, niin että se hohti. Ilma oli tukahduttavan kuuma.
Ruusujen tuoksu tuntui painostavalta ja ilmaa täyttävältä. Sehän
muistutti niin ruumishuonetta, hautajaisia ja kuolemaa.
Sama tuoksu oli täyttänyt erään puutarhan ennen, kauan, kauan sitten.
Tuoksu merkitsi rakkautta silloin.
Nuori tyttö oli seisonut ruusutarhassa valkeissa vaatteissansa, syli
täynnä kukkia. Nuori poika oli ottanut hänet syliinsä ja luvannut
rakastaa häntä 'kuolemaan saakka'.
Nyt oli hän nostanut tytön valkeissa vaatteissansa laudalle — välillä
oli siinä kolmekymmentä pitkää vuotta. Kokonainen elämä.
He olivat eksyneet toisistansa. Ja he olivat kaivanneet toisiansa.
Miten elämä oli julmaa.
Tuota tyttöä oli hän muistellut aina, kun elämä oli iloton ja ankea. Ja
hän tiesi nyt varmemmin kuin ennen, että se olikin tuo pienokainen,
johon hän oli ensin kiintynyt, jota hän oli enimmän rakastanut. Ei hän
olisi sitä tunnustanut koskaan ennen.
Kuului kohta ruumisrattaiden räminää. Arkku tuotiin mustilla vaunuilla.
Hänen vaimonsa kutsui häntä sisään auttamaan.
"Mutta jos vainaja ei olisi tahtonut minua?"
"Eihän hän ole ihminen enää. Jonkun täytyy kuolluttakin auttaa."
He menivät sisään. Arkun tuojat olivat avanneet arkun ja pöyhöttelivät
höylänlastuja ja levittivät alalakanan niille. Päänalunen oli pieni ja
kova. Vainaja oli muuttunut tummemmaksi. Pää oli painunut avuttomana
sivulle, kasvot olivat paisuneet ja suupielissä oli yhä lapsen
tyytymätön ilme.
"Hän on niin pienen lapsen näköinen nyt."
"Kasvot ovat tulleet pyöreämmiksi."
"Tuntuu kuin hän syyttäisi meitä."
"Ja mitä pahaa me olisimme hänelle tehneet?"
He siirtyivät miesten luo, jotka olivat saaneet puetuksi arkun.
"Ruumis lahoaa nyt käsiin", sanoi toinen miehistä. "Ei kestä
tällaisella ilmalla."
"Johan siinä on vahva haju", sanoi toinen. "Täytyy jouduttaa vain pian
hautausmaan ruumiskellariin."
"Niinpä kai", sanoi sisar.
Toinen miehistä oli ottanut vainajan jäykän, valkean jalan polvellensa,
ja toinen ojensi hänelle käärityn, valkean sukan, jonka mies veti
vainajan jalkaan. Hellittäessä varomattomasti jalkaa, putosi se ja
kolahti oudosti lautaa vasten.
He käsittelivät häntä nopeasti ja tottuneesti kuin vierasta ainetta
ainakin.
"Saako hän jäädä kuolinpaitaansa", kysyi toinen.
"Sehän on kaunis", sanoi sisar.
"Kuin morsiamen paita ainakin", sanoi mies.
"Hän rakasti kauniita liinavaatteita", sanoi sisar miehellensä. "Hän on
ommellut itse tämän kuolinpaidan."
Sitten nostettiin kuollut arkkuun. Konrad oli mukana auttamassa. Sisar
näki, miten häntä vaivasi ruumiin haju. Se tulisi häntä kiusaamaan ehkä
kauan, ajatteli hän. Rakastaisiko hän häntä vielä senkin jälkeen, kun
tuon lahoavan ruumiin hajun oli tuntenut? Säilyiköhän vielä mitään, jos
jotakin oli ollut? Ja oliko jotakin ollut vielä sen jälkeen, kun he
olivat eronneet? Konradin sydäntä ei kukaan tiennyt, tuskin hän
itsekään sitä tunsi.
Peitto asetettiin ja kädet taivutettiin ristiin.
"Suljetaanko arkku heti", kysyi toinen miehistä.
"Ei vielä ihan", sanoi Konrad.
"Jos hakisi jonkun ruusun hänen käteensä", sanoi sisar. "Nehän ovat
hänen omia pensaitansa."
Konrad haki tuoreen ruusun. Se oli puhjennut juuri. Hän seisoi
etehisessä hetkisen, painoi ruusun poskeansa vasten ja hyväili sitä, ja
kirkas vesikarpalo vierähti sen terälehdelle. Sitten meni hän sisään ja
asetti ruusun kuolleen ristissäolevien käsien väliin.
Ja kädet, valkeat ja yliluonnollisen rauhalliset, lepäsivät kuin liljat
arkun lakanalla, pidellen ruusua, sormissa naisellinen sulous ja herkkä
liike ainaiseksi jähmettyneenä, liike, jolla ei ollut enää elämän eikä
verenkäynnin kanssa mitään tekemistä.
Kuollut. Pikkusisko oli kuollut. Ruumis oli kuin tyhjä kuori, jonka hän
oli hyljännyt.
He hyvästelivät vielä vainajaa katseillansa. Miehet nostivat kannen ja
naulasivat sen kiinni.
Sitten kannettiin arkku ruumisvaunuihin.
Ja ilman saattoa läksivät vaunut hautausmaalle.
Konrad meni puutarhaan odottamaan vaimoaan, joka apulaisvaimon kanssa
jäi järjestämään huonetta.
"Onhan hänestä nyt rouvalle puuhaa", sanoi apulainen.
"Hän vaivasi niin vähän eläessään. Kyllä kuollessaan jokainen vähän
apua tarvitsee."
"Niin, niinpä niin."
"Jäikö häneltä mitään papereita, testamenttia tahi —?"
"Ei jäänyt. Joku vanha kellastunut kirje vain. Rahat ovat piirongin
laatikossa, niitä ei ole paljon. Mutta hopeitahan hänellä oli."
"Ne ovat vanhoja sukuhopeita. Ne joutuivat hänelle osaksi
talo-osuudesta. Hän tahtoi ne."
"Nehän rouva voi ottaa nyt mukaansa jo."
Niin mielellään hän ne nyt siirsi takaisin omaan kotiinsa. Hän oli
kaivannutkin niitä, vanhoja kauniita töitä.
Hän koetti salata hyvää mieltänsä ja sanoi:
"Kyllä kuolema tempaa äkkiä meidät täältä."
"Ihme vain, että siihen niin pian tottuu, — tarkoitan, tyhjä paikka
pian täyttyy. Sen olen usein nähnyt."
Sisar istahti sisaren keinutuoliin lepäämään. Ikkunasta näki hän
Konradin, joka puutarhapenkillä saamattomana ja surullisena istui,
vajonneena ajatuksiinsa. Hän näytti niin vanhalta ja poismenevältä
hänkin.
Apulainen järjesteli yhä huonetta. Nämä huonekalut joutuisivat siis
hänelle, ajatteli sisar. Huoneessa oli joitakuita hyviä, vanhanaikuisia
kappaleita, jotka olivat kulkeneet suvussa perintönä sen loistoajoilta,
eikä nuorempi sisar ollut ainoatakaan myynyt niistä. Siinä oli
piironki, joka oli luovutettu sisarelle, ainoa myönnytys, joka oli
tehty perinnönjaossa laskematta sen todellista arvoa. Nyt oli se hänen.
Se oli ollut lainassa täällä liki kolmekymmentä vuotta. Hän hyväili
katseellaan sen käyriä ääriviivoja ja katseli sen kauniita
luu-upotuksia.
Hän oli sitä ennen halunnut itsellensä. Ja nyt hän sen sai.
Ei ollut turhaa olla jonkun sisar, hymähti hän mielessänsä.
Hän aukaisi piirongin ylimmän laatikon, ja hänen käsiinsä tuli
kellastunut paperi. Se oli Konradin kirje sisarelle, kirjoitettu
nuorena, kolmekymmentä vuotta sitten:
Hän luki:
"Tyttö ruusutarhassa.
Ketä poika ajattelee?
Tyttöä ruusutarhassa.
Ketä hän rakastaa?
Tyttöä ruusutarhassa.
Ei mikään ole niin mahtava kuin kuolema. Ja kuitenkin lujempi kuin
kuolema on rakkaus.
Ihmiset ilman rakkautta ovat elämän kovaosaisia.
Ihmiset ilman tunteita ovat eläviä ruumiita.
Ihmiset ilman sydäntä eivät koskaan rakasta eivätkä vihaa.
Vihata tahi rakastaa — eikö se ole samaa? Sillä rakkaus synnyttää
vihan ja ilman vihaa ei ole todellista rakkautta.
Minä vihaan pahaa ja rakastan hyvää. Sinä olet hyvä, siksi minä sinua
rakastan.
Minä säälin ihmisiä, joiden puutarhat ovat kukattomia täällä. Niiden
päivät ovat harmaat, eivätkä he elämän kauneudesta mitään tiedä.
Tule minun armaani ja avaa minulle puutarhasi ovi, niin minä annan
sinulle lippaan, joka on minun sydämeni, ja avaan sen sinulle ja näytän
mitä ihmissydän parhainta kätkee.
Tule minun armaani, minun pieni ystäväni, ja ojenna minulle kätesi,
joka on valkea kuin lilja, täynnä suloa ja puhtautta."
Sisar naurahti. Miksi kirjoittavat he noin? Mitä tietävät he kuolemasta
tahi elämästä tahi — rakkaudesta!
Hän naurahti oudosti. Sitten kammotti häntä hiukan oma naurunsa.
'Tyttö ruusutarhassa', hänethän vietiin tästä juuri pois — omaan
ruusutarhaansa — Konradin kukkanen kädessänsä.