"Käykää pyytämässä minun sisartani ja hänen miestänsä tänne",
sanoi Hedvig-neiti, viidenkymmenen vanha, yksinäinen ihminen,
apulaisvaimolle, joka oli häntä sairaana hoitanut.
"Sanonko heille mitään muuta", kysyi apulainen.
"Ei muuta kuin että olen sairas ja tahtoisin tavata heitä vielä."
"Minä sanon niin", sanoi apulainen ja läksi.
Liki kymmeneen vuoteen ei Hedvig ollut nähnyt sisartansa, vaikka he
asuivat samassa kaupungissa. Liki kymmenen vuotta oli siitä, kun hän
oli viimeksi käynyt kotitalossansa, joka oli nyt hänen sisarellaan ja
hänen miehellään. Ja hän oli kaivannut niin saadaksensa nähdä vaikka
pihan puita. Mutta nyt ne jäivät näkemättä. Hän kuoli kohta. Hänen oli
jätettävä kaikki.
Se oli säädetty niin. Ja mikä oli säädetty, oli varmaan hyvin. Eikä hän
mitenkään nurkunut sitä vastaan.
Hän oli toivonut vain voivansa rauhassa lähteä matkallensa ja voivansa
ehtiä selviytyä sitä ennen. Hän toivoi, ettei hän olisi väärin
tuominnut enää elämää eikä kantanut kaunaa jäljelle jääviä kohtaan.
Elonpäivinään näki hän vain sen vääryyden, jota hänelle tehtiin ja
tunsi ne iskut, joilla häntä lyötiin. Yksinäisyys ja köyhyys eivät
olleet siunanneet eivätkä puhdistaneet häntä. Murhe ja alakuloisuus
pitivät hänet saaliinansa.
Hän ymmärsi, että se oli hänen henkensä heikkoutta. Hän oli liiaksi
takertunut omiin pikku elämyksiinsä ja pikku pettymyksiinsä. Nehän
oikeastaan eivät olleet mitään. Mutta ne olivat kuitenkin olleet hänen
kohtalonsa.
Hän oli ollut nuorena kihloissa sisarensa miehen, Konradin kanssa,
mutta sisar oli vallannut Konradin häneltä. Niinhän sattuu. He olivat
sitten ostaneet hänen osansa kotitalosta. Ja rahan arvon muututtua hän
oli köyhtynyt. Hän oli saanut entisajan epäkäytännöllisen kasvatuksen
ja hänen toimeentulonsa kävi vaikeaksi, sillä hän sairasteli usein.
Siinä kaikki.
Sairas kertasi sen mielessänsä kuin läksyn. Mutta se ei tyydyttänyt
häntä.
Olihan muutakin. Kaikki, mikä oli kipeää tehnyt. Se näkymätön etsintä
ja hengen harhailu, joka oli aristanut hänet ja erottanut hänet muista,
ja tehnyt hänen sisäisenkin elämänsä pelkkien pettymysten sarjaksi.
Näin hänen elämänsä oli tullut raskaaksi. Se oli hänestä onnettomuus
alusta loppuun saakka.
Sitten hän kysyi itseksensä, tokko moni täällä voisi kehua onnellansa.
Tiesihän hän, että monelle tämä näkyvä ja ulkonainen elämä ei ollut
tarkoitus eikä tulos, nämä kokeethan täällä olivat ikäänkuin kypsymistä
ja valmistumista varten vain.
Ja niitä toisia, jotka enemmän saavuttivat kuin hän, hän mielellään
aina ajatteli. Ne olivat hänen tukensa vaikeina hetkinä. Heidän äänensä
hän kuuli hiljaisuudessa ja heidän lohduttavat ajatuksensa hän tapasi
suuressa epätoivossaan.
Ja kun hän vuoteellaan siinä lankesi väheksymään mennyttä elämäänsä,
tuntui kuin joku olisi sanonut hänelle:
"Ei olekaan tärkeätä saavuttaa onnea."
"Mikä on tärkeätä", kysyi hän.
"Tehdä mielessänsä oikeutta."
"Ja rakkaus?"
"Ei ole tärkeätä etsiä rakkautta, jota ei ole. Tärkeämpää on etsiä
totuutta ja kestää kaikki nöyryytykset."
Hänpä, näkymätön lohduttaja, sen tiesi, tahi hepä sen tiesivät,
näkymättömät. Hän uskoi heitä. He olivat olleet etsijöitä. He olivat
salaisilla tuskillansa ruoskineet itseänsä aikanansa, koetellakseen
ihmisyyttänsä. He olivat ristiinnaulinneet oman lihansa, löytääkseen
tien totuuteen ja puhtauteen. He olivat pettymyksistänsä rakentaneet
temppelin, jonka alle he olivat haudanneet kielletyn, turhan elämänsä.
He palasivat täältä voittajina. Täällä ei heitä voittajiksi
tunnustettu. He olivat pyrkimystensä tähden haitallisia toisille, siksi
heitä syytettiin. He eivät puolustaneet itseään, siksi heitä
kadehdittiin. He olivat ottaneet itsellensä aseman, johon taistelevassa
luonnossa ei ollut varaa, siksi löi elämä heitä vasten kasvoja ja
hylkäsi heidät.
Sairas ajatteli heitä helpottaakseen ruumiillisia tuskiansa. Ja vaikka
hän sanoi, että hän tahtoi kokea levollisesti kaiken, mikä oli hänen
osaksensa pantu, vei ruumis voiton. Kun ruumiin tuska oli kova, unohti
hän muun. Hänestä tuntui, kuin häntä poltettaisiin roviolla. Kipu, kuin
repivä ruoska, vihloi hänen ruumistansa. Hänet lyötiin kappaleiksi. Hän
heittelehti vuoteellansa ja toivoi vain, että kaikki olisi lopussa ja
että saisi raueta pois.
Uupuneena ja tajutonna vaipui hän sitten hetkeksi horroksiin ja löysi
virkistystä unen maailmasta. Niin vaihtuivat nopeasti kuin kuumeessa
hänen ajatuksensa ja unikuvansa sotkeutuen toisiinsa, niin ettei hän
väliin tiennyt, oliko tämä elämää, vai untako kaikki.
Ja väliin taas väsyneenä, lohduttaen itseänsä, kertasi hän:
"Iltaa en enää näe. Pääsen kaikesta kohta pois, pääsen pois!"
Se oli selvää sitten. Oli, niinkuin häntä ei koskaan olisi ollutkaan!
Jäljet olivat peittyneet kohta. Kukaan ei muisteleisi häntä.
Ja hän mielessään ikäänkuin selitti jollekulle:
"Minä olin köyhä ja pettynyt. Minulla ei ollut ystäviä."
"Sinulla on ystäviä, niin kauan kuin sinulle hyvin käy. Kun sinulle
huonosti käy, kääntävät ystävät sinulle selkänsä."
"Niin on."
"Ja suurimman hyväntyön he tekevät kääntäessään sinulle selkänsä",
neuvoi häntä se joku.
"Sinä opit sen, mitä muuten et oppisi, näkemään, mikä ihminen on. Sinä
olet nähnyt. Ja rakastatko sinä vielä häntä?"
"Ei ole muita kuin ihminen rakastamisen arvoisia. Minä rakastan heitä
kipeästi. Mutta minä vihaan väärentäjöitä ja valhetta — minä olen
ollut siksi kuin sairas nuoruudestani saakka."
Hän mietti näitä tuskiensa lomassa odottaessaan sisartaan.
Hän oli ensin voimakkaampana kun huomasi taudin vievän hänet, ajatellut
kuolla yksin. Eihän kukaan hänen poistumisestaan välittäisi, eikä
hänellä ollut kenellenkään mitään sanomista. Mutta sitten hän alkoi
epäillä itseänsä. Jos hän oli erehtynyt, tahtoi hän korjata
erehdyksensä. Jos oli ollut väärinkäsitystä, ei sillä ollut nyt samaa
merkitystä kuin ennen. Hän meni pois, toiset jäivät tänne.
Niin hän sanoi, mutta hänen sydämensä ei suostunut siihen vielä. Hän
kiihtyi ajatellessaan sitä, mitä hänelle oli tehty. Ja hän syytti
sisartansa nyt, kuten ennenkin.
Sisar oli tahtonut saada hänet kotoa pois ja ajoi hänet, niinkuin
pahantekijä pois ajetaan.
Sisar tahtoi saada yksin kotitalon ja hän syytti häntä Konradin
suhteen. Sisar väitti, että hän tahtoi vallata takaisin Konradin.
Hän ei ymmärtänyt sitä ensin, hän luuli sitä peloksi tahi
mustasukkaisuudeksi. Mutta sitten huomasi hän, että se oli vain
kauppajuoni.
Koti muuttui hänelle piinapaikaksi. Kahden kesken ollessa alkoi sisar
kalvaa häntä.
"Olisit sinä hänet ottanut. Sinä olit häneen ihastunut", sanoi sisar.
"Sehän oli silloin. Kaikkihan olimme häneen ihastuneita."
"Sinä rakastat häntä vieläkin", sanoi sisar.
"Elä pelkää!"
"Voitko asua hänen kanssansa saman katon alla rakastamatta häntä?"
"Tämähän on minun kotini. Missä voisin muualla asua?"
"Tämä on minunkin kotini", sanoi sisar.
Niin alkoi hänestä tuntua, että hän oli liikaa. Sen hän ymmärsi hyvin.
Ja sitten kysyi sisar suoraan, eikö hän halunnut myydä talo-osuuttansa
heille, niin jaettaisiin pesä. Hän suostui ja määräsi vaatimattoman
hinnan ja pyysi muutamia äiti vainajan huonekaluja ja suvulle
kuuluneita arvoesineitä, sillä hän rakasti niitä niiden vanhuuden
tähden. Ne tulisivat lohduttamaan häntä. Niissä oli henkeä, jota toiset
eivät tajunneet. Kun hän niitä piteli, oli kuin hän olisi kosketellut
elävää, aina elävää, tämän hälinän arkiinnuttamaa menneisyyttä, johon
hänkin nyt kuului.
Niin läksi hän kotoa ja asettui asumaan laitakaupungille, jossa köyhät
asuivat ja rupesi tekemään työtä, neulomista ja koruompelua, mihin hän
pystyi.
Sisar ei etsinyt häntä. Ja niin joutui hän täydellisesti hyljätyksi.
Maailma aukeni nyt hänelle uutena ja pelottavana. Hän tunsi, että se
tulisi tuhoamaan hänet. Hän tunsi voimattomuutensa ja aristui. Hänestä
tuntui, että köyhä saa moninkertaisen rangaistuksen köyhyytensä tähden.
Kukaan ei anna täyttä ihmisarvoa hänelle. Kaikki, mitä hänestä pahaa
sanotaan, on totta. Jos todistettaisiin, ettei se ole totta, kohdellaan
häntä kuitenkin niinkuin se olisi totta.
Sen sai hän tuntea monesti työtä etsiessään ja töitään kaupitessaan.
Niin olivat parhaat vuodet olleet taistelua toimeentulosta, sairautta,
sisäistä kamppausta ja etsintää, raskaita ajatuksia, mutta selvyyteen
ei hän päässyt.
Elämä oli hänessä joutunut häpeään, ajatteli hän. Ja se syntitaakka,
jota hän kantoi, taivutti jo nuorena hänet kumaraan. Mutta kaikkialla,
minne hän katsoi, oli samaa syntiä, valhetta ja häpeää.
Hän koetti etsiä totuutta niistä pienistä ilmiöistä, joilla harmaa
päivä häntä ympäröi, ja joita yksitoikkoiset vuodet kertasivat. Mutta
mieli apeutui vain. Hän joutui kuin sokkeloon, kiersi yhä samaa kehää
avutonna.
Tuli sota. Rahan arvo muuttui. Hänen pieni säästönsä ei merkinnyt
mitään. Käsityöt eivät käyneet kaupaksi. Hän joutui ahtaalle ja näki
nälkää. Kotoa saatuja muistoesineitä ei hän raskinut myydä. Silloin
kerta päätti hän nöyryyttää itseänsä ja mennä sisarensa luo apua
pyytämään.
"No, nälkäkö sinut nyt minun luokseni ajaa", kysyi sisar. "Kun
tarvitaan, niin muistetaan, kun ei tarvita, unohdetaan."
"Mitenkä sinut voisi unohtaa", sanoi hän.
"Oletko koettanut?"
"Aina", sanoi hän.
"Onhan sinulla sydäntä", vastasi sisar.
"En minä sitä tule tarjoamaan, minä tulen apua pyytämään."
"Et minulle tarjoa, ehkäpä miehelleni taas."
"Tiedät hyvin, että se ei ole totta, ei ennen, eikä nyt."
"Ihmiset puhuivat vain", sanoi sisar.
"Kun sinä kerroit. Kysytäänpä häneltä itseltään suoraan kerta, mitä hän
ajattelee?"
"Asia ei ole sen arvoinen enää", sanoi sisar.
"Minulle se on."
"Annan sinulle anteeksi ilmankin", sanoi sisar.
"En tahdo. Sinulla ei ole mitään minulle anteeksi antamista", sanoi
hän.
"Olet kiittämätön."
"Mistä minun pitäisi kiittää sinua? Sinä olit tavallaan minun
holhoojani, koska olit vanhempi, ja miten sinä menettelit?"
"Ettäkö otin sinulta sulhasesi", sanoi sisar.
"Me olimme kihloissa —"
"Voiko kukaan ottaa keneltäkään ketään — eikö ottaja itse määrännekään
mitään", sanoi sisar.
"Totta kai. Meidän välimme olikin nuoruuden erehdystä. En sitä
tarkoita. Mutta sitä, miten sinä ajoit minut kotoa pois."
"Niin menetellään aina — erotaan", sanoi sisar. "Toiset lähtevät
itsestänsä. Onhan luonnotonta laittaa liian suuria pesiä. Ja etkö sinä
myynyt osaasi laillisesti?"
"Möin."
"Oliko siinä jotakin väärää?"
"Ei."
"Mitäs sitten?"
"Rahan arvo laskeutui —"
"Onko se minun syyni", kysyi sisar. "Minulla oli onnea, sinulla ei.
Sanotaan että jokainen saa sen onnen, minkä ansaitsee."
"Enpä tiennyt, että valheella voi onnea ostaa."
"Nyt sen tiedät", sanoi sisar. "Minä olen onnellinen. Jos olen
valehdellut, olen onneni valheella ostanut."
"Kerta sanoit sinä Konradille, silloin kun me olimme kihloissa vielä,
että paha vain, kun minä olin sairas ja kuolemaan tuomittu, että
keuhkot muka — sanoit, olivat vialla. Siitä viastahan minä en mitään
tiennyt. Et luullut, että minä kuulin sen."
"Ha-ha-haa, näet unta kai", sanoi sisar.
"Voisimmehan kysyä jos et muista."
"Pyydän, jätä tilittelysi", sanoi sisar.
"Ja kun te olitte menneet naimisiin, kerroit ihmisille, että minä olin
vielä rakastunut Konradiin ja siksi piti minut ajaa pois. Kyllä kuulin
sen. Ja jokainen uskoi, olihan se todennäköistä, koska olin ollut
kihloissa hänen kanssansa."
"Eikös se ollut totta?"
"Sinä et itsekään usko minusta sitä, mitä sanoit minusta silloin!"
"Vai niin", naurahti sisar.
"Se oli alhaista!"
"Sanonko, mikä sinusta oli alhaista? Se, että hän jätti sinut ja otti
minut. Jos hän olisi jättänyt minut ja ottanut sinut, se ei olisi ollut
alhaista kai? Sinähän olet kateellinen, olet huono lisäksi!"
"Tahdon ollakin huono, jos sinä olet hyvä."
"Ja kuka sanoo, etkö nytkin haluaisi katsella minun miestäni, kuten
ennenkin", sanoi sisar.
"Silloin olisinkin teidän hyvien naisten kaltainen."
"Ahaa, ymmärrän, sinä rakastat häntä vielä ja tulit häntä tapaamaan
taas. Muistelet varmaan mielelläsi usein, miten istuit hänen sylissänsä
ennen", sanoi sisar.
"Jätä. Olet hirveä. Olin lapsi silloin ja olimme kihloissa."
Ja sisar perääntyi ja tajusi, ettei pitemmälle voinut mennä, ettei
selvittelyjä oman miehensä kanssa tulisi. Ja sisar sanoi:
"Niinpä kyllä, se oli sitä aikaa. Sehän ei ollut mitään se. Niin olen
sen ymmärtänytkin."
Mutta hän tiesi, että vaikka sisar sen niin ymmärsi, ei hän halunnut
pitää sitä totena. Hänelle tuotti tyydytystä saada kiusata häntä ja
väärentää asioita. Ja heittäen ilkeytensä vasten pyytäjän kasvoja,
sanoi sisar:
"Jos olisit pyytänyt kauniisti, olisit ehkä saanut leivän."
"Enpä tiedä, tokko se leipä enää leivältä maistuisi. Sydän sinulla on
kova kuin kivi."
"Se sydän kelpasi ennen sinun sulhasellesi ja kelpaa vielä nytkin."
"Minä olen siitä iloinen."
"Enpä usko! Jos olisit, et olisi kertonut ennen, että minä rikoin
teidän valinne", sanoi sisar.
"Tiedät hyvin, etten kenellekään ole sitä kertonut. Pelkäät vain, että
olisin sanonut, ja tahdot kuulla vakuutuksen suustani. Minä en ole niin
alhainen kuin luulet."
"Vähälläpä uskon sinua", sanoi sisar.
"Sinä uskot täydellisesti."
"Hän — rakastaa — minua!"
"Minä uskon sen. Se on teidän asianne."
Hän läksi sisarensa luota pois, eikä koskaan mennyt sinne enää.
Ei koskaan, ei koskaan saisi hän nähdä kotiansa enää. Hän muisteli sitä
mielellänsä niiltä ajoilta, jolloin isä ja äiti elivät. Se oli valoisa
ja kaunis. Se oli kaunis vielä silloin, jolloin he orpoina sisarensa
kanssa kahden siellä olivat, rakkaina sisaruksina, tukien toinen
toistansa.
Nyt oli heidän välillänsä häpeää, syntiä ja häpeää.
"Minulla on kotiin ikävä!"
Hän sanoi niin, pukien kaipauksensa sanoiksi, ja hän sanoi sen
ajatellen tätä kotia, mutta samassa laajeni ajatus, hän tarkoittikin
toista kotia. Hän kaipasi täältä pois. Kotiin!
Mutta hän oli niin paha ja hänellä oli niin paha olla, hän oli täynnä
syntiä vielä.
Mikä jaksoi lunastaa ihmisen vapaaksi hänen synneistänsä? Mikä pystyi
pesemään puhtaaksi hänen tahratun sielunsa, mikä lääkitsi terveeksi
hänen sairaan sydämensä? Milloin oli hän kelvollinen näkemään totuuden
ja ansaitsemaan anteeksi annon?
Sittenkö vasta, kun riisui päältänsä nämä vieraat vaatteet, pois
hartioiltansa taakan laski, pois kutsuttiin elämän erheestä, sittenkö
vasta sai levon ja rauhan?
Syvältä sairaan rinnasta pääsi huokaus:
"Anna minulle nöyrä sydän!"
Jospa hän saisi tuntea olevansa puhdas kuin lapsi.
Hänhän oli ollut kerta puhdas kuin lapsi.
Hän muisteli vielä entistä aikaa. Sehän oli kuin kaukainen unelma vain.
Se täytti hänen sielunsa ikävällä ja kaiholla niinkuin niin monesti
ennenkin.
Hän oli sen elänyt joskus, ja siunaten muistojansa hän avasi niille
sydämensä jälleen.
Oli aurinkoinen kesäpäivä, kotipuutarha oli kukkia täynnä. Ruusut
kukkivat juuri.
Silloin tuli Konrad heille ensi kertaa, mutta tuli silloin hänen
tähtensä. He olivat tavanneet toisiansa useasti jo ennen.
Hän oli muukalainen luutnantti ja oli haavoittunut sodassa. Se lisäsi
hänen viehätystään. Hän kertoi heille niin kauniisti eri maista ja
kansoista. Hän oli nähnyt kaukana paljon kaunista ja outoa. Kun
kuunteli häntä, tuntui kuin outoa soittoa olisi kuullut, se uuvutti ja
vangitsi ja kauas mielen vei.
Ei kukaan osannut kertoa niinkuin hän. Ei kukaan ollut sellainen kuin
hän.
Sitten jäivät he kahden ruusutarhaan. Hänellä oli valkea puku
päällänsä, hän muisti sen niin selvään ja kimppu kukkia sylissänsä, hän
oli taittanut ne illallispöytää varten.
Konrad otti niistä ruusuista yhden ja painoi sen huulillensa. Hän
ymmärsi sen, sillä he rakastivat toinen toisiansa.
Ja Konrad sanoi, että vaikka hän oli nähnyt maailmassa ihmisiä paljon,
ei hän kenelläkään ollut nähnyt niin sinisiä silmiä, ne olivat kuin
taivas ja kuin tähdet. Tuli autuaaksi niitä katsellessa ja tunsi, että
oli matkansa päähän päässyt. Ja kun kosketti tukkaa, niin vaalean
vaaleaa, tuntui kuin olisi päivän säteitä hyväillyt ja puhdas autuushan
valui niistä.
"Annas, minä otan sinut syliini, armas, ja kuiskaan sinulle hiljaa
jotakin, pienokainen."
Ja hän sanoi:
"Tiedätkö, että minä rakastan sinua?"
"Tiedän."
"Ja rakastatko sinä minua?"
"Rakastan."
"Kerro, miten paljon."
"Niinkuin maa ja taivas ovat paljon."
"Ja minä, minä kuolemaan saakka ja yli kuoleman ja ajan, aina!"
Ja ruusun tuoksu täytti koko maailman, sillä he istuivat ruusutarhassa
ja ruusut kukkivat juuri.
Mutta tuskin oli syksy tullut ja lehdet ruusupensaista varisseet, tiesi
hän rakkaudesta enemmän kuin silloin.
Oli toinen kesäpäivä syksymmällä. Hänen sisarensa tuli ystävättärensä
häistä. Hän oli kaunis, ja nuoruus ja hääilo huumasivat häntä. Hän
tapasi Konradin puutarhassa ja hän nauroi niin oudosti ja viettelevästi
ja hän puheli ja säteili niinkuin hän ei oma itsensä olisi. Ja hänen
ilonsa tarttui Konradiin.
Silloin Konrad unohti hänet. Sitten hän unohti hänet usein.
Sisar leikki, mutta leikistä tuli tosi. Kohta oli Konrad kihloissa
sisaren kanssa.
Ja niin kulki sisar puutarhassa käsikädessä Konradin kanssa, ja hän
istui huoneessansa yksin.
Ja sitten alkoi hän lakastua.
Hän kuuli heidän puhelevan kerta ja Konrad ihmetteli miten hän oli
muuttunut.
"Minähän sanoin sinulle jo alussa, että hänellä on huonot keuhkot",
sanoi sisar. "Hän ei kauan elä."
"Olisi ollut väärin sitoa häntä", sanoi Konrad. "Pienokaisparka. Hän on
kuin sävel, joka aina mielessäni soi."
Mutta kahdenkesken sanoi sisar hänelle:
"En ymmärrä, mikä sinulle on tullut." Hänen silmänsä välähtelivät
oudosti, eikä hän halunnut sitä edes peittää.
"En tiedä."
"Elä sure, meillä on kohta häät. Saat tanssia kylliksesi kerta."
Eipä hän sen jälkeen tanssinutkaan enää. Hän oli saanut kylliksensä.
— — —
Sydän, sydän, se oli rauhaton yhä ja kiihtyi tottumattomana elämän
ankaraan kuriin.
Sillä vaikka mieli kypsyi kuin vilja leikkaajaa varten, unohtui
todellinen ajan kulku. Unohtui usein, oli unohtunut, että edessä oli
vanhuus.
Ainoa vain, että kun pieneen peilin katsoi, näki, miten iho oli tullut
keltaiseksi ja ryppyiseksi kuten äidillä ennen. Hiukset olivat
harmaantuneet. Ja hymy, vanhuksen avuton hymy, täynnä alistuvaisuutta
ja nöyryyttä — sehän oli äidin tavallinen ilme! Sehän oli äiti, joka
peilistä katsoi häntä. Nuo kuolleen äidin kasvot, miten hyvin hän ne
nyt muisti. Nuo silmät, jotka niin usein olivat väsyneinä häntä ennen
katselleet, ja tuo keltainen, eloton iho, ryppyinen, riippuva leuka,
joka häntä ennen kammotti, siinä ne nyt olivat jälleen! Vanha ja sairas
nainen, kuka se oli?
Yhtäkkiä tuntui hänestä, kuin se vain äiti olisikin. Äiti oli muuttunut
häneen elämään jälleen. Sekö hänen henkeänsä rasitti sitten? Siksikö
hän itseänsä vieroksui, eikä rauhaa saanut, siksikö hänen elämänsä kuin
painajaiseksi oli tullut?
Kaksi olentoa, jotka eivät sopiutuneet samaan ruumiiseen.
"Mene pois minusta, jos olet minussa", sanoi hän äidillensä. "Miksi
pidät minun ruumistani asuinsijanasi? En tahdo, en tahdo! Syöksy minne
tahansa maailmoissasi, mutta elä tuhoa minua! Viimeinen turvapaikkasiko
minä olen? Ja kehen minä turvaan, kun minulla ei ole lasta
tuhottavakseni!"
Hän kiihtyi omissa ajatuksissaan oman vapautensa puolesta ja manasi
vainajat luotansa saadaksensa kamppailla yksin omin voimin. Hän ei
pitäisi kiinni mahdollisuuksistaan saada palata tänne jälleen!
Ja kun hän nyt yksin huokaili, muistui aina mieleen äidin huokailut,
jotka olivat ennen tympäisseet häntä. Ja nyt hän huokaili samoin. Eikö
mitään kehitystä, eikö liikettä ja tervettä hengen eloa sukupolvissa
ollut? Tärkeästi ne ottivat tuskansa, kun lyyhistyivät sen pikku painon
alle.
"Ei enempää tätä huokailua", sanoi hän. "En salli! Pois minusta
vainajat", hän huusi hengessänsä. "En jätä itseäni pakopaikaksi
pelkureille!"
Sitten hän oli näkevinään sarjan vainajia, ne ojensivat hänelle kätensä
ystävällisesti ja vakuuttivat, että hän oli erehtynyt. Hän ei tajunnut
vielä elämää. Ja hän painoi päänsä alas ja pyysi mielessänsä anteeksi
näkymättömiltä.
Niin, mitä tahansa sai tapahtua, mikä oli oikein. Hän oli halpa
astinlauta vain.
Mutta kun hän nosti päänsä ylös, sanoi hän kauhistuen: "Se puuttui!
Mitä minä ajattelen, minähän olen hullu! Näinhän yksinäisyys synnyttää
henkimaailmat! Olipa se satua ja pakanuutta, sinnepäin ihmismieli aina
taipuu."
Hän vajosi siihen kuitenkin, sillä se auttoi häntä kuin kiihoitusaine
vaikeuksissa ja sai hänen väheksymään tilapäisen elämän ilmiöitä, jotka
vangitsevat ihmishengen ja täyttävät sen turhuuksillaan.
Mutta eikö tuo mielenpako menneiden turviin ollut ihmishengen
voimattomuutta, koska se ei jaksanut luoda itse mitään, kielsi se
varsinaisen elämän ja mairi vain kuolemaa, jota se piti herranansa.
Niin kuristi ihminen itseltänsä kasvumahdollisuuden ja muuttui
kuolleeksi ruumiiksi ilman tarkoitusta täällä. Kuollut ruumis,
kuoleman-odotuksineen ja kuoleman-tarkoituksineen, se oli raskas paino
kuljetettavaksi. Hän se oli. Hän oli vapaaehtoisesti heittänyt otteensa
elämässä. Hän oli kuin kuihtunut lehti, joka odotti hyväntekijäänsä
tuulta, joka irroittaisi hänet suuresta yhteydestä, ja piti maahan
putoamistansa tärkeämpänä kuin koko elämistänsä.
Mutta vaikka hän oli kuin kuollut, ei hän sisimmässään ollut vielä
valmis. Häntä poltti väliin tyydyttämätön elämisen raivo. Hän rakasti
elämää, jota hän halveksi, epämääräinen toivo iski kuin peto kyntensä
hänen sairaaseen sydämeensä, kouristi sitä, eikä tahtonut hellittää
otettansa.
Jos saisi pyörtää takaisin turhaan kulutetut menneet vuodet! Miten
toisin hän rakastaisi elämää. Joka päivästä hän kuin kiitoslaulun
tekisi. Miten toisin, viisaasti, hän katseleisi maailmaa, hyväksyen
ihmiset sellaisinaan. Rakastaisi heitä kuin lapsia rakastetaan.
Niinkuin äiti ottaa syliin lapsensa, joka on erheen tehnyt, niinkuin
hän murehtii pojastansa, joka on rikoksiin hairahtunut, sydän täynnä
tuskaa ja toivoa, surren ääneti ja yksin, niin on ihminen otettava
täällä. Rakastaa kaikkia erotuksetta, antaa anteeksi niille, jotka
sinulle pahaa tekevät. Sehän oli ikivanhaa! Ja se oli uutta aina. Sydän
ei ollut siihen kypsynyt vielä.
Milloin kypsyi se siihen?
Sittenkö vasta, kun riisui päältänsä elämän harmaan arkipuvun, nämä
vieraat vaatteet, tämän vangin asun, joka kätki vapauttaan kaipaavan
sielun, synkän ja hämmentyneen, epätoivoisen ja rakkaudenkaipuusta
sairaan?
Sairas painui näihin ajatuksiinsa, kun kipu ei tuntunut. Mieli
rauhoittui vähitellen. Aatos souteli kauas sinne, mistä ihmiselo näytti
lasten harhailulta, epätodelliselta unikuvalta vaan.
Sitten oli hän nukahtanut ja heräsi.
Ilmassa tuntui ruusun tuoksu, ruusun ja elämän. Mielessä ailahti lämmin
tunto. Hän muisti odottavansa sisartansa ja hänen miestänsä.
Apulaisvaimo palasi.
"Tulevatko he", kysyi sairas.
"Tulevat, aivan pian."
"Hyvä, hyvä."
"Tahdotteko jotakin?"
"Tahtoisin kuolinpaidan, te tiedätte sen."
Apulaisvaimo auttoi sen hänen päällensä. Se oli hänen oma ompelemansa
jo kauan sitten.
Mutta sitten alkoivat ruumiin tuskat. Ne olivat sietämättömät.
"Osaanko minä auttaa", kysyi apulainen.
"Ei, ei." Hän huohotti ja kääntelehti tuskissansa. Hän unohti, missä
hän oli ja kuka hän oli. Minuutit olivat pitkät kuin tunnit ja sitten
ei ajalla ollut enää mitään mittaa eikä määrää.
Kulki kuin ihmislaumoja hänen ohitsensa, ja ne tallasivat häntä. Hän
kuuli epäselvää äänen sorinaa. Ja sitten joku auttoi häntä ja sanoi:
"Sehän on vaikeata."
"Oh, ei, ei se mitään. Tämähän on ruumis vain", sanoi hän, "antaa
heidän nyt tallata, jos se heille hyvän mielen tuottaa."
"Hän hourii", kuului ääni kaukaa.
"On opittava ensiksi ihminen tuntemaan, sitten opittava häntä
rakastamaan. Se on vaikeata. Hän on vihollinen, hän tallaa sinut
maahan, oh, ei se mitään, antaa heidän nyt tallata vain."
Hän huohotti houreissansa.
"Sehän on vaikeata."
"Ei se mitään enää, — helpottaa jo."
Ja tuskat jättivät hänet ja hän palasi itseensä, ja sielu alkoi
harhailla entisissä sokkeloissa kuin johtolankoja etsien, johonkin,
minkä hän oli äsken unohtanut.
Mutta hän ei tavannut itseänsä kokonaan. Jotakin outoa ja jäykistävää
oli jäänyt kivuista häneen.
Hän koetti päätänsä, mutta käsi oli hiukan jäykkä. Ja ihmetellen kysyi
hän:
"Mitä on pantu minun otsalleni, se painaa niin?"
"Eihän siinä ole mitään, ei niin mitään."
Sairas ei uskonut. Hän tunsi otsallansa painon.
"Jos minä valeleisin sitä vedellä", sanoi apulainen ja valeli hänen
otsaansa. Se teki hyvää. Rinta nousi ja laski kevyemmin. Hän vaivahti
hetkeksi uneen.
"Eivätkö he ole vielä tulleet", kysyi sairas kohta.
"Eivät ole."
"Ja on kulunut jo niin monta tuntia."
"Ei ole kulunut jos puolisen tuntia siitä kun tulin."
"Elkää, ystäväni, minua pettäkö, niinkuin minä en tietäisi."
"Miksi minä pettäisin?"
"Säälistä te petätte, kun kuolen kohta."
"Enhän petä siksi."
"Oh", hän naurahti oudosti ja torui, "kaikki tiedän, kaikki näen".
"Taidan erehtyä", sanoi apulainen. "Unohtuu aika tässä."
"Elkää nyt taas, pysykääpä asiassa", ja äkkiä selvisi sairaalle
tilansa, ja hän jatkoi, "minähän erehdynkin. Kuinka minuutit voivat
tuntua pitkiltä kuin tunnit. Taisin nukkua hivenisen välillä?"
"Te nukuitte, onhan siitä siis aikaakin."
"Onhan teillä kello. Minä unohdin, missä olin ja kuka olin. Puhelinko
oudosti?"
"Ette yhtään."
"Jos puhelen, elkää pelätkö. Sairas hourii, sanotaan. Elkää pelätkö!"
"Enhän toki. Tepä olette virkeä nyt."
"Kun odotan vieraita."
"Nyt kuuluu askeleita, taitavat tulla."
"Tulevat."
"Tehän käytte valkeaksi ihan, elkää nyt. Jaksatteko te ottaa heidät
vastaan?"
"Kuinkas muuten. Ei tässä ole varaa valita."
Mutta häntä alkoi painaa kuin suuri, näkymätön käsi, työnsi ja upotti
jonnekin, josta hän ei ylös päässyt. Hän koetti taistella vastaan,
mutta heikkous valtasi hänet. Hän meni tiedottomaksi.
Sitten kuuli hän kuin kaukaa äänen, joka kutsui häntä:
"Hedvig, Hedvigkulta!"
Ja joku sanoi:
"Hän vaipuu horrostilaan välistä. Se kestää vain muutaman sekunnin. Hän
herää samassa."
Hän heräsi. Hän näki sisaren kumartuneena itsensä yli. Hän katsoi
sisareensa ja hänestä tuntui kuin mitään väliaikaa ei olisi ollutkaan
siitä, kun hän hänet viimeksi tapasi.
"Oletko niin sairas", kysyi sisar. "Miksi et lähettänyt ennen sanaa?"
"Eikö Konrad tullutkaan?"
"Hän tulee pian, hänelle lähetettiin sana. Oletko sinä jo niin huono?"
"En minä niin huono ole", sanoi sairas, sillä jokin sisaren äänessä
esti häntä läheisemmin asiaa sanomasta. "Samanlainen hän on kuin
ennenkin", ajatteli sairas. "Ihan vilpillinen olet."
"Olet saanut kärsiä."
"Tuottaako se sinulle hyvää mieltä nyt", ajatteli sairas, mutta
vaikeni.
"Ehkä se menee siitä ohi vielä, ja varmasti meneekin", sanoi sisar.
"Ei se mene", sanoi sairas kevyesti ja jatkoi ääneti: "Onhan se sinusta
samantekevää, niinhän äänesikin sanoo."
"Mitäs muuta minun ääneni pitäisi sanoa", oli hän kuulevinaan sisaren
sanovan. "Onpa sinulla nyt hätä elämästä."
Hän muisti entuudestaan tuon äänen, sehän oli kevytmielinen ja kylmä,
aina vailla tunnetta.
Ja sairas vastasi:
"Ei ollenkaan niin suurta hätää kuin luulet."
"Niin, mitäpä sinä menettäisitkään!"
"Jos menettäisin kaiken sen, mitä sinä todellisuudessa omistat, en
menettäisi vielä mitään."
"Onpa pikku siskolla sydäntä!"
"Ja sinulla sisaren rakkautta! Olet kylmempi kuin kuolema!"
"Ha-ha-haa!"
Häntä hirvitti tuo nauru.
Hän heräsi horroksistaan ja kysyi:
"Kuka täällä nauroi?"
"Ei kukaan, ystäväni, ei kukaan", sanoi sisar.
"Näin varmasti unta."
"Näit varmasti. Sinua koetellaan nyt, pikku sisko parka. Koeta olla
kärsivällinen, koetatko?"
Ja nöyrästi vastasi sairas:
"Koetan."
Hänelle teki nyt niin hyvää, että joku hänelle jotakin sanoi. Ja
sisaren ääni oli nyt vilpitön. Se helpotti häntä suuresti ja lohdutti
häntä. Jollakulla oli sana häntäkin varten.
Hänen olonsa kävi vaikeammaksi. Tuskat tihenivät ja voimat alkoivat
loppua.
Hän kertasi itsellensä:
"Pääsen kohta pois, iltaa en enää näe."
Oli sitten kuin näitä tuskia ei olisi koskaan ollutkaan.
Hän kaipasi sitä. Saada hajota pois, saada jättää maahan tämä
sietämätön taakka. Hän kaipasi lepoa, hänen sielunsa janosi sitä.
"Ota pois minulta tämä kalkki. Ei kuitenkaan niinkuin minä tahdon, vaan
niinkuin sinä!"
Kuka ne sanat sanoi? Sehän oli juuri hänen henkensä huokaus, koko hänen
elämänsä sisältö, sen tulos.
Hän eli yhä houreissaan. Hän oli kulkevinaan vuorella, raahaten
suurta ristiä, jonka alle hän tahtoi lyyhistyä. Häntä ruoskittiin
ja häväistiin. Verikyyneleet vuotivat hänen silmistänsä.
Orjantappurakruunu painoi hänen päätänsä ja verihelmet vierivät hänen
otsaltansa.
Hän ojensi kättänsä sanoakseen, että hän oli ihminen vain, mutta he
ruoskivat häntä, pilkkasivat häntä ja ristiinnaulitsivat hänet.
Silloin hän voihkasi ja heräsi. Hän ojensi halvaantuvaa kättänsä
sisarelleen ja sopersi lapsen ohuella ja puhtaalla äänellä valitellen:
"He ovat lyöneet nyt naulat käsieni läpi."
"Ovatko? He ovat pahoja."
"Minuun koski se", sanoi hän ja koetti selittää hymyllä, mitä ei enää
sanoilla saanut.
"Hän hourii", sanoi apulaisvaimo.
"Hän on nähnyt unta", sanoi sisar. "Se oli vaikea kohtaus."
"Taitaa lähtö nyt olla lähellä", kuiskasi apulainen.
"Taitaa olla."
Ja sairas, joka tajusi heidän puheensa, oli siitä niin iloinen ja
tahtoi näyttää, että hän olikin tajuissaan, sanoi:
"Taitaa olla kesä?"
"On, on, kesä on."
"Ruusun tuoksua", ja hän katsoi sisareen niin onnellisena ja hymyili
toisella suupielellään.
"Pienokainen", sanoi sisar nyt, kuten lapsena ennen aina hänelle sanoi.
"Minua niin paleltaa."
Apulaisvaimo peitteli häntä. Mutta kohta tulivat taas tuskat. Hän
pyysi:
"Laskekaa minut alas ristiltä, ah, laskekaa maahan, hautaan peittäkää,
sinne minut peittäkää!"
Rinta kohoili. Sitten hiljeni hän. Valoisa hymy levisi hänen
kasvoillensa.
"Kuoliko hän?"
"Ei, hän nukkuu."
"Ei hän hengitä enää."
"Hän herää kohta."
Ja sairas heräsi. Hän oli nähnyt jotakin valoisaa unissansa. Hän tiesi
nyt, että hän sen tapaisi vielä. Se odotti häntä siellä, kun hän pääsi
näistä siteistänsä.
Siellä oli elämä. Se elämä, jota hän kaipasi. Hän syntyi siihen kohta.
Hän odotti sitä. Hän tervehti ruumiin kipuja nyt hyvää tekevinä ja
tuskasta päästäjinä. Hänen hiljaisessa voihkinassaan ei ollut enää
pelkoa eikä kärsimättömyyttä, se oli ruumiin tahdoton ilmaus, niinkuin
hengitys, jota ei estää voinut.
Jokin pieni asia pidätti häntä täällä vielä. Nyt hän muisti:
"Eikö Konrad ole vielä tullut?"
"Ei ole tullut. Kyllä hän kohta tulee."
Konradia hän vielä odotti. Konrad oli hänen sisarensa mies. Ja hän oli
rakastanut häntä. Niin se oli.
Hän oli tehnyt siinä syntiä koko elämänsä. Ja hänen elämänsä oli siksi
ollut raskas. Ei hän ollut muuta ansainnutkaan. Mutta nyt sen ei
pitänyt loukata enää ketään. Hän meni pois. Kaikki korjaantui. Kaikki
oli hyvin. Hän oli saanut anteeksi syntinsä. "Sehän oli niin pieni
rikkomuskin", oli sanottu.
Siksi annettiin hänelle rauha ja lepo, jota hän niin kaipasi.
Hän tunsi sen äsken, kun sielu sai hetkeksi jättää ruumiin ja sai nähdä
sen kirkkauden, joka häntä odotti. Sen suloinen rauha houkutteli häntä
sävelin, jotka tulvivat hänen ylitsensä ja kannattivat häntä. Ne
lääkitsivät terveeksi hänen tuskista sairaan sielunsa, joka oli kuin
harhaan joutunut sävel, valitus, ja riemukkaana kohosi hänen henkensä
kuin siivillä ja upposi kaikkeuden puhtaaseen piiriin.
Hänestä tuntui äsken, että hän oli jo jättänyt kahleensa maahan,
tunnottomaksi piestyn ruumiin, pois luonut ne ahtaat rajat, jotka
sitoivat hänet tänne, ja päässyt kotiin.
Itkikö joku? Ei siinä ollut mitään itkemistä.
Se oli hänen syntymisensä hetki, hänen voittonsa ja hänen palkkansa.