Rakas siskoni Karliina.
On kulunut jo liki puoli vuotta siitä, kun viimeksi kirjoitin, ja
siitä, kun tähän rouvan ammattiin astuin. Rahat lähetin silloin heti ja
kiitoksia lainasta.
Minä olen muuttunut paljon ja olen päivä päivältä tullut pulskemmaksi.
Ei se ollut pieni potku, jolla onni minua potkaista tärähytti. Naiminen
on hyvin mukavaa ja hyvin sopiva kauppa. Eikä mies ole siinä vain sitä
varten, että sitä narraisi. Sille pitää olla hyväkin, saahan häneltä
leipänsä. Ei tarvitse monessa paikassa juosta sitä keinottelemassa. Ja
paremman ruoankin saa. Minä viillän vehnäleipää joka päivä ja pistelen
voita paksulti poskeeni. Ja minä syön herkkuruokia, kalalaatikkoa ja
kananmunia ja pannukakkua ja maitovellilöitä ja imeläsoppia jos kuin.
Ja minä pidän paljon syömisestä ja syönkin, niinkuin en koskaan olisi
ennen kyllikseni syönyt, niinkuin en olekaan. Minä olen iloinen kuin
rotuporsas kaukalonsa ääressä.
Kun syö kylliksensä, ajattelee sivistyneesti ja ihmeen hienosti monesta
asiasta. Pysyy tyynenä kuin viilipytty. Huonoa tekoa minä en viitsisi
tehdä enää, en puukopeekasta. Sitten kampaan minä itseni joka aamu
peilin edessä ja päivälläkin käyn katsomassa peiliin, että tulisin
sivistyneitten näköiseksi ja piikuus häviäisi. Ja minulla on
kynsisakset ja sukkanauhat ja puoli tusinaa hopealusikoita ja eri
yöpaitoja ja ommeltuja pöytäliinoja ja keinutuolimatto. Ja vuoteella
minulla on kaksi lakanaa, ja mieheni tuo minulle aamusilla kahvia
sänkyyn, kun käskyläistyttö menee maidolle. Mieheni on hyvin
hienohenkinen, vielä kertaakaan ei hän ole lyönyt eikä puukannut, eikä
pahaa sanaa sanonut, vaan kutsuu minua aina nätisti mammanlöllykäkseen
ja kehuu yhä enemmän ja enemmän minusta pitävänsä.
Sellaista on avioliitto, onnellinen avioliitto. Lystiä ja sievää elää.
Meillä on muutenkin nyt niin mukavaa ja valkeata, kun sattui suru.
Surma tuli odottamatta ja kutsumatta tähän taloon ja vei mukanansa
mummon. Niin että minä olen nyt, ei enempää eikä vähempää kuin talon
suuri emäntä, kannan vuokrat ja määrään kaikki. Olipa se pommi.
Me olimme hyvin pökerryksissämme tästä surusta. Kun lähdepäs äkkiä,
mitään edeltäpäin virkkamatta. Mikä hänelle lienee tullut, ikäkö lienee
loppunut vai mikä, vai harmistako lienee sydän haljennut, niinkuin
vanhoille kuuluu sattuvan. Kyllä me olemme sitten koettaneet surrakin
koko tavalla. Viikko meni kuin Kankkulan kaivoon. Ja hautajaisissa minä
itkin, ihan tyrskin. Mutta pappi sanoi, että ei tarvitse itkeä, mummo
pääsi varmaan taivaaseen. Siellä on vanhan hyvä levätä vaivoista,
sanoi. Hänpä sen tietää. Ja niin me päätimme, ettei viitsitä enää
surra, ei Joosuakaan, vaikka olihan mummo hänen äitinsä. Mutta
toisekseen onhan taivaassa hyvä olla, se on tietty, kenpäties siellä on
parempikin kuin täällä kaupungissa. Ja sitäpaitsi pappi käski jokaisen
tyytyä osaansa ja aikaansa ja käyttää se vain hyvin. Ja sitähän minä
juuri koetan.
Kun minut oli vihitty, arvelivat kai, että nyt saatiin palkaton piika.
Aamusilla odotti mummo, että olisin noussut kahvia keittämään. "Eikös
miniä nousekaan kahvinkeittoon", sanoi. "Enpä tiedä, niinpä tuo vielä
nukuttaa", sanoin. Niin nousi mieheni ja keitti kahvit. Mutta mummo
paikkasi turkkia koko päivän. Sitten otin minä pienen palvelustytön,
ettei ristiriitaa jatkuisi. Ehkäpä mummo siitä pahaa tykkäsi, kun otti
ja kuoli. Olihan se pahasti tehty ja olisi saanut olla tekemättä, jos
tuon arvasi. Mutta eivät ne vanhatkaan paljon tarvitse, kun elämäänsä
suuttuvat ja lähtöpassit ottavat.
Tämän kerron surustamme. Kerron sitten vielä iloistamme.
Vihkiäiset taas onnistuivat aika hyvin. En kyllä ollut niin hieno kuin
nyt olisin, jos minut nyt naimisissa ollessani vihittäisiin. Rahoja kun
ei ollut varustuksiin, mutta viisi siitä! Vihkiäiset unohtuvat ajan
aallokkoon, tulla vihityksi, siinä seikka, mikä seisoo ja millä on
merkitystä ihmiskunnan historiassa.
No, annahan olla.
Minulla oli valkeasta suruharsosta huntu päässä. Harso oli unohtunut
pois mummon tyttären arkusta, kun hän kaksi vuotta sitten kuoli, ja
mummo itse antoi sen minulle. Sitten oli minulla myrttikranssi, johon
oksat sain suutarin rouvalta. Leninki oli vaaleanpunainen, silkkinen,
sen olin saanut entisen paikan rouvalta. Leikkasin saksilla alaosan
pois, kun se oli liian pitkä. Kengät olivat myös rouvan vanhat
tohvelikengät, nahkasuiset, leikkasin nahkareunan pois ja ompelin
samanväriset rusetit. Mainiosti niillä vihille pääsi. Itse suutarin
rouvakin sanoi, ettei niitä ostokengistä erottaisi. Ja kukapa meitä
katseli muut kuin pihan väki ja pappi. Papin taas ei sovi virkansa
puolesta naisten jalkoihin katsella eikä muotiasioita huomata, ja jos
vahingossa katsoi, kaikki puutteellisuudet hän ymmärtää jos kuka.
Joosua antoi minulle vihkon paperiruusuja ja niitä pidin nätisti
kädessäni sillä kohti, johon rouvalta oli kaatunut viiniä leningille.
Tuoreet kukat olisivat olleet muodikkaammat, mutta kylläpä nämäkin
mainiosti sen asian ajoivat. Ja mistäpä niitä tuoreita niin suuren
vihkon saa, kun mummollakin oli vain palsaminkukkia ikkunalla.
Minä leivoin suuren rinkilän häihin ja sydänpeparkakkuja ja kaksi
suurta kananmunakaakkua ja laitoin rusinasoppaa ja lihapullia niin,
että ne viikoksi riittivät. Mutta mummon kissi pudotti kermapurkin
ikkunalaudalta juuri kun minun piti luvata rakastaa Joosuaa
myötäkäymisessä, ja purkki särkyi ja mummo sanoi sen tietävän
onnettomuutta, mutta suutarin rouva onnea. Voi tietää onnellista
onnettomuutta. No, mummo kuolikin.
Suutarin rouva on paras ystäväni. Hän on hieno rouva ja on ollut
teatterilla vaatteita vastaanottamassa. Minäkin olin hänen kanssansa
kerta oikein istumapaikoilla ja ihmeesti siellä elämä kuvastuu kaikkien
nähtäväksi. Ja minusta tuntui, että minäkin olin siinä kappaleessa
menossa kohtaloitani kohti, oikein selkäpiitäni karmi ja minä kysyin
siltä suutarin rouvalta, että kuinka ne ovat minut sinne jo keksineet,
vaan suutarin rouva sanoi, että se on taidetekoa, eikä se ole
kenestäkään, joku tekijä vain lystiksensä höpsyttelee, ja hätäpäissään,
kun ei ole muutakaan työtä, koettaa kaavata ihmistä, eikä pidä luulla,
että hän meitä siihen tarvitsee, se on yksinkertaisin luulo. Voi olla,
mutta ihmeesti siinä tapahtuu ja kummia siinä vain kuulee ja väliin
kuin itse siinä puhelisi.
Ja sitten minä nyt kutsuin povariakan meille ja annoin katsoa
kohtaloani. Hertassa se sanoi minun käyvän. Se sanoi heti, ja ihmettä
se oli, että olen veden rannalta, tahi en kaukaa vedestä ja pienistä
oloista, ja metalli tekee minut onnelliseksi, lykkylapseksi ihan, —
kai se sitä, kun minä nielaisin sen markan pienenä — ja sanoi, että
tulen leskeksi nuorena. "Sitä en tahtoisi", sanoin, "minulla on
hyvänpuoleinen mies". "Te saatte toisen vielä paremman", se lupaelee.
"Johan tämä toki miehen viran täyttää", intän minä. "Mutta sitä toista
te vasta oikein rakastatte", se sanoo. "Suuri, suuri onni odottaa teitä
pienen tien takana." Vaikea sitä on uskoa. Että kun juuri on mies
annettu, se otettaisiin pois ja toinen annettaisiin sijaan. Ja että se
olisi parempi! Povari sanoi, että hän on monelle niin ennustanut ja
toteenpas on käynyt, ja ne toisetkos ovat häntä perästäpäin kiitelleet
ja maanitelleet. Että mistä sen tietää. Vaan hirveätä se olisi se
onnenpaljous ja mihinkä sen kanssa joutuisi. — — —
Tällä välin haettiin minut naapuriin kyläkahville. Minulla on ystävä
sielläkin. Se on mummo-vainaan sisar, vanha leski, rokonarpinen ja
tirrasilmäinen, eikä voi juuri liikkua enää. Hän on ollut vihoissaan
mummon kanssa eikä ole käynyt tässä talossa kohta pariinkymmeneen
vuoteen, kun mummo oli sanonut sitä aina "maailman äidiksi", kun sillä
oli yksinäinen poika, joka kierteli maailmaa ja häipyi sinne, minne
lienee häipynyt maailmalle. Hän haetti minut luoksensa, kun kuuli, että
mummo ei pitänyt minusta, ja ihmetteli, että sellainen salakavala
kitupiikki kuin mummo on saanut niin kunnon miniän. Hän sanoi, että
mummolla ei ole lainkaan sisustunteita, on itserakas narri vain. Minä
rupattelen sen kanssa mielelläni suotta, kerron kaikenlaista palturia,
siitä se pitää, kerron maalta nälkähistorioita ja kärsimystarinoita, ja
niitähän minä tiedänkin. On hauska nähdä, miten sen pienet silmät
päässä pyörivät ja se nauttii kauheasti, kun on kurjuutta, suurempaa
kuin hänen, ja vedet kihahtavat sen tirrasilmiin ja taas se huokaelee.
Niin, sellainen on ihminen. Mutta se on rikas mummo, sanoi Joosua, ja
nyt on hän kuoltuansa luvannut minulle kaikki kilisevänsä. Saan olla
hyvilläni, sanoi Joosua. Ja olenkin. Jos omaa rahaa saan, lähetän
kotimökille ropsahuttamalla. Kaksi kertaa olen jo lähettänyt. Ei siellä
enää pitäisi pahaakaan hätää olla. Odottakoot nyt hiukan. Minuun voivat
luottaa. Minä en ole enää Nauku-Matin poika.
Mutta mitä olin kaksi vuotta sitten, kun tänne tulin? Tytönhuitukka,
repaleinen ressu, nälkiintynyt koiranpentu pahimmalta tunkiolta. Ja
nyt? kuin ruusu, kuin kuvapatsas, lihava ja kaunis. Minun ihonikin on
hyvästä ruoasta pehmoinen ja valkoinen kuin maito. Kaikki hyvä pukee
minua ja on kuin minua varten luotu.
Siksi kilvoittelu täällä minua miellyttää ja ilo asustaa aina kattoni
alla. Minulla on kaikkea, mitä toivoa saattaa. Päivät ovat kuin
kesätuulen leyhähdys ja vyöryvät ylitseni kuin kirkon urkujen soitto.
Niin että vaikka minulla olisi sata elämää, en päivääkään niistä pois
antaisi.
Sinun onnellinen,
hyvin onnellinen
siskosi Heliina.