Rakas siskoni Karliina.
Olek, mitä pahaa se taikina unissa tietäisi, kissanjalkoja! Oletpa sinä
taikauskoinen. Naintaa se muuten merkitsee, jos tahdot tietää. Niin
että elä enää sure, eläkä navetan takana hiirelle viinoja keitä.
Minä olen nyt taas kihloissa tahi paremminkin sanoen naimisissa tahi
puolinaimisissa. Asia on näet niin, etten ole vielä Joosuan virallinen
rouva, mutta olen tulemaisillani siksi.
Joosua on minun sulhaseni tahi paremminkin sanoen mieheni. Ja Joosua on
sitäpaitsi Raamatusta, se on, joskaan ei ihan niitä pääpappoja,
kuitenkin peräpenkillä istujoita. Ei nyt surra.
Sitä näet, ettei se rakkaus ole niinkään huono syötti, kun sen vain
oikein onkeensa pistää ja onkea hyvin heiluttaa. Mutta taitoa siinä
tarvitaan. Kävin minäkin oppikoulua, ja ylioppineeksi se teki yhdellä
kertaa. "Vahingosta viisastuu", sanotaan, ja se on tosi. Mutta "joka
miekkaan rupeaa, se miekkaan hukkuu", sanotaan myös, eikä se taas ole
totta. Minun ensimmäinen sulhopoikani oli sotamies, mikä hänen nimensä
nyt taas olikaan, enpä muista, kun se oli ruotsalainen. Mutta vaikka
ruotsalainen, nätti poika se vain silti oli ja tyttöjä narrata osasi.
Minua sanoi se Vennaksensa — Veenus, mikä lie, se on ruotsia,
haukkumanimi varmaan, jonkun hassun tyttöhupakon, vaikka sanoi hän
kyllä, että sellainen tyttö on elänytkin ja nätti tyttö on ollut ja
pojat ovat siitä pitäneet, vaan että nyt on hän jo kuollut. Se voi olla
keksittyä, olkoon, paljon pötyä hän puhui. Lupasihan hän minut
naidakin, vaan naikos, mokoma! Kun tässä kerta vastaan tuli, ei
päivääkään sanonut, ei ollut näkevinänsä — Vennaansa. Mokoma. Vaikka
mitä minä hänen päivistänsä. Ilman niitäkin elän. Ei surra.
Totta kyllä ei ole vaaratonta peliä tämä rakkaus. Pelaapas sitä, niin
sitten tiedät! Arvaahan sen, että jos nainen on viekas, mies on
viisaampi vielä. Ei miestä tahdo saada hyvällä verkkoihinsa, aina se
pois pyristeleikse. Sillä kukapa sitä vapaaehtoisesti nuoransilmukkaa
kaulaansa pujottaa. Taas nainen, ellei eteensä katso ja aikanansa
hamikoi, ei ikinä miestä saa, vaikka sata vuotta viatonta
silmänvilkettä pitäisi, ei omaansa löytäisi. Siksi pyöriköön —
paljas palvelustyttö kuitenkin — kuin karusellissa hullu, kuin
markkinatorilla apina, siksi kunnes jonkun löytää. Ja jonkun tuhmanhan
sitä sitten tapaa, kun näin kiivaasti yötä päivää etsii ja eteensä
katsoo.
Näin se tapahtui minun tarinani.
Vein entisessä paikassa rouvan kenkiä suutariin, kannat näet sille
korjattiin aina kerta, kengät se antoi ehyinä pois sitten, kun astui ne
toisen kerran läntälleen, länttäjalka. Suutari asuu heidän talossansa,
se tahtoo sanoa meidän talossamme, koska tämä on nyt minun kotini myös.
Joosua lakaisi pihamaata kuin paras parooni, kun hänet siinä ensi
kertaa näin. "Nätti nuorimies" ajattelen siinä, "onkohan tuo jo
naimisissa". Kysytäänpäs jotakin. Minä kysyn siltä suutaria, muka kuin
en tietäisi, ja katson häneen, niinkuin hiljaiset ja siviät miestä
katsovat, salavihkaa ja tunnustellen maaperää. Hän katsoo samoin. "Ei
tuolla ole heilaa", ajattelen ja kysyn: "teidänkö tämä näin kaunis piha
on?" "Meidän nimissähän se on ollut", sanoo hän. "Sopii tällaista pihaa
lakaista", sanon. "Sopii", sanoo hän. "Kun ei ole varmaan omaa rouvaa,
täytyy herran itsensä lakaista", sanon. "Ei toki pihaluutaa naisen
käteen tavallisessa talossa", sanoo hän, "huoneluuta naiselle,
varsiluuta miehelle, niin se on ollut Aatamin ajoista asti". "Eipä
taida herralla edes huoneluudan pitelijää olla?" "Ei ole kukaan niin
syvälle vielä puolestani kumartunut", sanoo hän. "Mutta onpa pihlaja
pihalla kaunis", sanon — "ja kissa, kiss-kiss- on niin herttainen,
teidänkö se on kissi". "Äitimuorin se on kissi." Hän koppaa sen
syliinsä. "No, kiss-kiss- annatko käpälää neidille, noin — pitää
päältäpäin silittää vain, sillä on kynnet piilossa." Ja sitäkös
juteltiin kissan kynsistä ja muusta. Mutta en minä silloin edes
aavistanut, että omalla pihamaallani omaa sulhastani puhuttelin ja oman
anoppini kissaa silittelin. Niin vähän sitä todellisuudessa ihminen
tietää. Eikä hänkään aavistanut, että hän omaa morsiantaan puhutteli,
vaikka kehui hän jälkeenpäin, että jotakin ihmettä hän ounasteli, kun
sappea kohosi hänen suuhunsa, kun hän sitä kissiä kiinni otti.
Ja sitten kun tulin hakemaan kenkiä, vahti hän jo minua ja tuli
oikonaan juttusille. Ja silloin poksahti päähäni olla puolestani
minäkin jo vähän niinkuin rakastunut. Se ei ollut hulluimmin keksitty.
Sitähän rakastuukin nuoreen mieheen, kun vain sinnepäinkään ajattelee.
Se menee itsestään. Ja hänelle taisi käydä samoin, onhan hän poikanen
vielä ja on kokematon ihan, ja olenhan minä tyttö ja nätti.
Sitten me kävelimme muutamanakin iltana kaupungin puistossa ja joimme
limonaadia ja kuuntelimme soitonpauhua. Ja se soittohan saa minut ihan
hulluksi ilosta ja muusta surusta. Minä olen hyvin tunteellinen.
Haaveet luistelevat selkäpiitäni pitkin ja rohkeutta antavat ja tekevät
minut paljon paremmaksi kuin olenkaan.
Ja niin me kuljimme puistossa käsikkäin kuin nuoret rakastuneet
kulkevat ja puhelimme kaikenmoisia hassutuksia, paljasta pötyä
rakkaudesta ja muusta. Ja siinäpä pojan käsi puristaa hellästi tytön
kättä, ja tytöllä on työpaikka, ettei lennä suoraan pojan kaulaan.
Niinpä sanoo Joosua muun muassa, ettei hän ole koskaan tavannut
tällaista tyttöä kuin minä, jonka uskon todeksi, ja ettei ketään niin
siveää tarjokasta tulisi hänelle, koska näin siveää ei ole koko
kaupungissa, jota taas en usko. Ja hän sanoi, että kyllä se vain niin
on, että hän rakastaa vasta kovasti, johon minä sanoin, että vaikea
minunkin on olla rakastamatta, mutta että en minä silti anna kauniiden
sanojen pettää itseäni, vaikka ne lystikkäisiltä kuulostavatkin. Hän
sanoi, ettei hän aikonut pettää, hän aikoi minut naida yksin tein,
sillä hän on kunnon poika, uskonkos minä sen? Tottahan minä sen uskon,
sanon, sillä "en minä muutoin tässä olisikaan". "Mennäänpä koetteeksi
naimisiin, vaikka", sanoo hän, "niin näet, enkö totta tässä puhele".
"Mennään vain", sanon minä, "sittenhän sen vasta näkee". "Ja pakkokos
sitä on tuonnemmaksi lykätä", sanoo hän, "mennään heti". "Mennään vain,
ei minulla ole mitään sitäkään vastaan. Vaikka on minua yksikin leski
kysynyt", sanoin minä. "Ei tule niistä nyt mitään, että sinua leskille
annettaisiin", sanoi hän, "toisten tähteitä ne lesket ovat".
"Toistenhan ne ovat tähteitä." Mutta minä mainitsin hänelle siitä
leskestä vain siksi, että hän olisi luottanut minuun, sillä lesket
kysyvät tavallisesti kunnon tyttöjä. Muuten ei se valhetta ollutkaan,
leski kysyi minua, eräs ulkotyöläinen, joka olisi lapsilaumalleen
hoitajaa tarvinnut ja palkasta sen nainut.
Niin se sitten punoutui köysi niin, että alkoi pitää. Eikö se ollut
onnenpotku. Mikä nyt on antaa itseänsä rakastaa laillisesti ja
säännönmukaisesti, kun on toinen toisensa löytänyt, voi olla vähä
riemukas. Se on oikeus ja kohtuus. Ja sitten me ostimme jo huomenna
sormukset, ja poishan minä paikastani läksin, niin että kaviot kapsoi.
Rouva suuttui ja haukkui, ja minä haukuin vastaan. Oli muka laitonta
samana iltana lähteä. Vaan minä vilahutin sormuksella ja sanoin, että
laittomaltakos tämä näyttää, olen tässä kohta yhtä laillinen rouva kuin
hänkin, ei yhtään pysty sormellansa osoittamaan, oppii sitä lain mukaan
rakastamaan muutkin. Ja paiskasin oven kiinni, niin että helähti, ja
korineni tähän pyörähdin. Ja aika oli tulla. Jos en tullut heti, kuka
tietää, olisiko Joosua jaksanut yksin puoliansa pitää äitimuoriansa
vastaan. Ei tässä muita ole kuin se yksi mummo, mutta on siinä mummoa
parahiksi. Ei hän olisi antanut poikansa palvelijaa naida, ei vaikka.
Hänestä asia on häpeällinen. Mutta minäpä sanoin mummolle, että
häpeähän se on, mutta vähäkös niitä tällaisia häpeitä sattuu. Niitä ne
on sukupolvet täynnä. Synnistä ne sukupolvet kasvavat kuin sieni
sateella, ja synnittömyyttään kuolevat. Ja onhan tämä hänen oman
poikansa vika. Olisi mahtanut hänet lasikaappiin pistää. Ja mummolta
meni suu poikki. Ja mikä auttoi, meidät kuulutettiin ja on jo kaksi
kertaa kuulutettu ja ensi sunnuntaina on kolmas kerta, ja silloin
vihitään kotona. Ja mummokin on jo lauhtunut ja pienentää pyhähameensa
kauluslinninkiä, kun kehuu tämän asian tähden laihtuneensa niin, että
hame renkaana päältä pois putoaa.
Näin olen asunut tässä talossa kuin omassa pesässäni jo. Ja rouvana
loistan kohta täällä kuin taivaalla tähti.
Olla rouva, se on todellinen, hieno elinkeino, niitä parhaita, mitä
tarjolla on.
Mutta vaikka kuinka hienoksi tulen, elä usko, että unohdan teidät,
ressuparat siellä salon sydämessä. Rakkaus teihin ei rinnastani kuole,
vaikka kuinka korkealle säädystäni kohoaisin. Autan sitten teitä
eteenpäin yhtä kerrallansa. Elkää mitenkään rynnätkö tänne kaikki
yhtäaikaa, sillä en ole selvitellyt heille kotiolojani enkä mitään.
Minkä elämän he nostaisivat, jos tietäisivät, että minua on jo kerta
petetty. Niinkuin se minun syyni olisi. Olisi siinä hulinaa
kerraksensa. Mutta sitäpä he eivät saa koskaan tietää. Olen itkenyt
siitä jo kerran tarpeekseni, ihan tyrskytellyt. Ja se riittää
ohjeekseni. Oli vain onni, että vielä miehen sain, sillä en luullut
enää löytyvänkään niin tyhmää, joka olisi minut nainut. Vaikka se
hartain ja ainoa toivoni on täällä ollut.
Mummon tähden en sinua heti tänne kutsu. Voi kulua muutamia kuukausia,
ennenkuin sen teen. Puen sinut sitten kaupunkilaisittain ja etsin
sinulle sopivan miehen. Renki-Matin kihloja elä ota, ei kannata enää
maalle naittautua. Sievähän sinä olet ja tänne kelpaat, vaikket ole
hetikään niin sievä kuin minä. Mutta on täällä ihmisiä vaikka minkä
näköisiä, eikä sitä sievyyttä yksin naidakaan. Monet muut seikat ne sen
aikaan saavat. Mutta sievyys on hyvä kaupantekijäinen siveellisesti
katsoen, sillä sievää mieluummin rakastaa. Mieheni on minuun hyvin
ihastunut. Kaupan täytyy tyydyttää molempia.
Että elä pörise, olen kyllä varmaan uskollinen hänelle itsestänikin.
Että elä enää lähetä varoituskirjeitä minulle, saavat käsiinsä vielä.
Eläkä pelkää, kyllä ymmärrän, uskoton ihminen on paha! Elä näytä tätä
kirjettä kenellekään. Mutta menepäs nyt kotimökille ja kerro äidille
menestyksestäni, kerro kaikille naimisistani, kerro laveasti, niinkuin
se ansaitsee, kehu onneani, pistä vaikka palturia lisäksi, niin uskovat
paremmin. Liikaa siinä ei tule! Äiti on saanut paljon kärsiä ja
ansaitsee jo vähän iloa. Se tekee niin hyvää hänen kippuraan
kuristuneelle sydämelleen.
Ja sitten, pitäkääpä pienet remut minun muistokseni. Lainaa sinä
minulle pari sataa tahi vähän yli, jolla järjestät ne. Lähetän varmasti
takaisin. Jos en lähetä, saat sanoa vaikka kaikille soltun Vennaksi.
Mutta sano siellä minun rahat lähettäneen!
Toimita siis isälle litra Hultan pihakuusen kyyneliä, että saa
kermakahvit kiitokseksi minusta. Minulle on suku rakas. Sanoi täällä
entinen rouvani, kun kuuntelin kerta oven takana, että suku on rakas
niin kauan kuin kaikki ovat yhtä köyhiä. Heti kun raha on kysymyksessä,
syövät he toinen toisensa, kieltävät toinen toisensa, valehtelevat
toinen toistensa päähän ja mustaavat mustaakin mustemmaksi toinen
toisensa, ja että "mistään ei mitään rakkautta löydy", sanoi. Eiköhän
se ole pihkasen valhe vain! Siellä maalla sitä kuitenkin on. Sillä
eikös siellä suurissa pesueissa jotakin ole? Minkälainen on meidän
äidin-reppana ollut? Tokko hän mökillä ollessaan lienee kertaakaan
tarpeekseen syönyt? Ja yhdeksän lasta on tehnyt. Tokko hän lienee
kertaakaan koko yötä nukkunut, eikä ainoatakaan juhlahetkeä ole koko
elämässään ollut. Anna nyt ryyppy hänellekin. Ota jotakin oikein
imelätä ja salaa päähän menevätä ja kaada sille puolen litran tuoppi,
tokko pökertyy, mummopaha, unohtaa siinä huolet ja on onnellinen vaikka
sen siunaaman hetken.
Muistan, kun minä mökiltä maailmalle läksin, miten äiti salaa pyyhki
huivinnurkalla silmiänsä. Hän itki silloin, raukka. Hän pelkäsi minun
tuhoutuvan, reppanani. Että lankesin, sitä elä koskaan hänelle kerro.
Että nousin, se kerro. Että olen rikas, se kerro, että olen onnellinen,
että olen oikea rouva! Sillä en minä enää koskaan lankeaisi, kun minä
nousemaan pääsen, eikä enää langeta tarvitse.
Ja te, kultaiset reppanani, te tulette perässä. Rikkaita me kaikki
vielä olemme. Äitipä saa nähdä, ettei hän ole köyhän lapsia
kanniskellut.
Näin se valkenee elämä, kun se valkenemaan rupeaa.