Erik Perssonin talo Ålvåkrassa. Perältä näkyy pienisaarinen ja
metsärantainen Klar-joki. Joen toiselta puolen, metsäisen vaaran
juurelta häämöittää kirkontorni. Näyttämön poikki kivinen aita, jonka
portit ovat auki, sen takana maantie. Vasemmalta näkyy osa
ruotsalaiseen talonpoikaistyyliin rakennettua taloa, ulkokuisti
on puuleikkauksilla koristettu. Talon edustalla penkkejä ja
puutarhasohvia. Keskellä näyttämöä, perälle päin, pitkä pöytä, katettu
valkealla liinalla, jonka laidoissa kirjava raita. Pöydällä leivoksilla
täytetty korkeajalkainen maljakko; viinikannuja ja laseja. Oikealla
lehtimaja. Pöydät ja talo koristetut seppeleillä ja kukilla. Penkeillä
istuu joukko vanhempia häävieraita, juhlallisina ja jäykkinä. Nuorta
väkeä istuu ja seisoo; he ovat kaikki kansallispuvuissa ja näyttävät
katselevan toistensa kirjavia pukuja. Nuoret ovat iloisia,
naureskelevat leikkiä laskien.
LAUTAMIES (seisoo kuistin rappusilla ja katselee tielle päin,
varjostaen kädellään silmiään). Kyllä Närlundalaisten pitäisi jo olla
täällä.
ERÄS VANHEMPI TALONPOIKA. Niin onpa ihmettä, että Gudmund on niin
hidas.
LIINA (nuori tyttö, tulee ulos. Lautamiehelle). Minun käskettiin sanoa,
että nyt on morsian melkein valmiiksi puettu, niin että hän on kohta
valmis kirkkoon.
LAUTAMIES (kärsimättömästi). Tervehdä sinä heitä, että sulhanen ei ole
vielä tullut, niin että hänellä kyllä on aikaa pukea itsensä niin
koreaksi kuin haluaa.
(Menee sisään, Liinan seuraamana.)
BRIITTA (yhdelle nuorista miehistä). Voi mun päiviäni miten pulska sinä
olet, Niilo!
NUORI TALONPOIKA. En minä ainakaan omasta puolestani pidä tästä
koreilemisesta. En tunne itse itseäni näissä pukimissa.
MAIJA-EMÄNTÄ. Kyllä se Hildur vain osaa pitää muut aisoissa. Hän saa
kaikessa tahtonsa perille. Minun ymmärtääkseni eivät vanhemmat ole
kovinkaan tyytyväisiä tähän naimiseen.
KARIN-EMÄNTÄ. Ajatelkaa, että hän on saanut koko nuoruutensa ijän
ajatella vain pukeutumistaan.
MAIJA-EMÄNTÄ. Hän saa isänsä taipumaan mihin tahtoo. Minä olen oikein
iloinen ettei hän saanut päähänsä että mekin vanhat pukeutuisimme
kansallispukuihin, sillä kyllä meidänkin olisi ollut pakko suostua.
HILDUR (kultakruunu päässä, ylt'yleensä koristeltuna kirjavilla
silkkinauhoilla, helminauhoilla, ketjuilla j.n.e. -- huntua ei käytetä
kansallispuvussa -- näyttäytyy ikkunassa. Hän seisoo ääneti ja katselee
maantielle).
BRIITTA (näkee Hildurin ja huudahtaa). Kas morsian!
KAIKKI MUUT (huutavat kilpaa). Kas morsian!
ERÄS TYTTÖ. Miten kaunis hän on!
ERÄS MIES. Oletteko milloinkaan nähneet kauniimpaa morsianta?
ANNA EMÄNTÄ (näkyy myöskin ikkunassa). Ei, Hildur, ei sovi, että sinä
näyttäydyt!
HILDUR. Minä tahdon vain nähdä eikö Gudmund tule.
(Vetäytyy pois.)
(Veneellinen häävieraita tulee oikealta. Eräs talonpoika
huomaa heidät.)
TALONPOIKA. Ne ovat varmasti Sörbyyläiset!
ERÄS VAIMO. Eivät ole. Svartsjöläiset sieltä tulevat.
JANNE ÖSTER (tulee huoneesta iloisena ja kovaäänisenä). Tuolla tulevat
Svartsjöläiset! Mennäänpäs yhdessä heitä soitolla vastaanottamaan!
(Hän soittaa marssia ja astuu koko joukon etunenässä rantaan,
niin että näyttämö jää aivan tyhjäksi.)
HILDUR (taas ikkunassa). Niin, mutta nyt hän kuitenkin tulee!
LIINA (hänen vieressään ikkunassa). Älä vain seiso siinä ikkunassa,
Hildur, niin että hän saa heti nähdä sinut, kun tulee! Silloin hän
tulee herraksi teidän avioliitossanne.
(Oikealta kuuluu rattaiden jyrinää, ne pysähtyvät.)
LAUTAMIES (tulee kuistiin tähystämään. Hämmästyy, nähdessään Erlandin
ja Gudmundin tulevan lehtimajan kulmauksen takaa). Mutta mitä teitä te
tulette?
ERLAND (kätellessään ja tervehtiessään). Me sidoimme hevosemme
puutarhanportille, lautamies. Arvelimme, että kenties ei sillä puolen
sattuisi olemaan väkeä. -- On eräs asia, josta meidän pitäisi puhua
teidän kanssanne ennen vihkimistä.
LAUTAMIES (hämmästyneenä). Mitä nyt on tapahtunut? -- No, sopiihan se,
vaikka meidän oikeastaan pitäisi tähän aikaan olla matkalla kirkkoon.
ERLAND. Me tahtoisimme mielellämme että Anna ja Hildur olisivat läsnä.
LAUTAMIES (hyvin hämmästyneenä). Mitä Herran nimessä? Onko jotakin
ikävää tapahtunut? Eipä ole juuri tavallista, että morsian tulee
morsiuskamarista näyttäytymään vieraille ennenkuin kirkkoon lähtiessä.
HILDUR (ikkunasta). Minä kuulen, että Gudmund haluaa puhella äidin ja
minun kanssani. Minä tulen alas, kunhan saan päälleni viimeiset
kultarannerenkaani.
LAUTAMIES (astuu pöydän luo ja täyttää kolme lasia). Voimmehan
kuitenkin ottaa lasillisen, ennenkuin te tuotte esiin tuon
salaisuutenne, olkoon se mikä hyvänsä. (Kohottaa lasinsa.) Terve!
Olkoon tämä päivä onnen ja siunauksen päivä sekä nuorille että meille
vanhoille! (He kilistelevät keskenään ja juovat. Lautamies istuutuu.)
Istukaa nyt ja avatkaa kielenne siteet!
ERLAND (istuutuu oikeanpuoliselle penkille, Gudmund jää seisomaan
pöydän eteen). Emmekö odota, kunnes naiset tulevat?
LAUTAMIES. Niinkuin tahdotte, Erland Erlandsson! (Vaitioloa.) Hildur ja
Gudmund eivät ainakaan voi hääilmaa moittia.
ERLAND. Ei, parempi se ei voisi olla.
LAUTAMIES (katsoo Gudmundiin). Mutta kylläpä Gudmund on hiljainen ja
totinen tänään! Olisinpa luullut hänen näyttävän iloiselta
hääpäivänään.
ERLAND. Minun mielestäni hän on niinkuin olla pitää. Gudmund kai
ajattelee päivän vakavuutta.
LAUTAMIES (nyökäyttää). Siinä te kyllä tietysti olette oikeassa.
(Vaitioloa.) Olette kai kuulleet viime yönä kaupungissa tapahtuneesta
murhasta?
ERLAND. Kyllä olemme.
LAUTAMIES. Kurjalla paloviinalla on paljon omallatunnollaan. (Anna ja
Hildur tulevat ulos ja pysähtyvät rappusille.) Tiedättekö, onko
murhaaja löytynyt?
ERLAND (tyyneesti). Kyllä hän on löytynyt.
LAUTAMIES. Kas, tuolla ovat naiset!
ANNA (tervehtii). Tervetuloa!
GUDMUND (huudahtaen). Hildur!
(Hillitsee itsensä).
HILDUR (ihmeissään). Mitä sinä aijoit sanoa, Gudmund?
GUDMUND. Miten kaunis sinä olet morsiamena, Hildur!
HILDUR (hymyillen). Sitä on minulle sanottu jo monasti tänään, mutta
kaikkein hauskinta on kuulla sinun niin sanovan, Gudmund.
LAUTAMIES. Istuutukaa nyt, niin että pian selviäisimme tästä! (Naiset
istuutuvat vasemmalle penkille.) Antaapas nyt kuulua mitä tärkeää
Gudmundilla ja Erlandilla on sydämellään!
ERLAND. Niin, puhu nyt sinä, Gudmund!
GUDMUND (seisoo hetken ääneti, sitten nopeasti ja kiihkeästi). Me
puhelimme äsken tuosta eilisiltaisesta tappelusta, jossa yksi ihminen
lyötiin kuoliaaksi.
LAUTAMIES. Niin, niin, mutta miksi nyt enää siitä puhuisimme?
GUDMUND (hetken vaitiolon jälestä, nopeasti). Katsokaa, minä olin
kaupungissa viime yönä...
HILDUR (huudahtaa ja Gudmund vaikenee äkkiä. Äänettömyys, jonka aikana
kuuluu vieraiden naurua ja ääniä).
ERLAND. Muutamat Gudmundin toverit olivat panneet toimeen juhlan. Hän
oli tainnut juoda liikaa, sillä kotiin tullessaan hän ei muistanut
mitään mitä hänelle oli tapahtunut. Mutta hänen vaatteistaan me näimme,
että hän oli ollut tappelussa, sillä ne olivat aivan repaleissa ja
liassa.
GUDMUND (äkkiä uhkamielisesti). Antakaa minun kertoa loppu, isä!
(Kääntyen lautamieheen.) Kun sitten tänä aamuna pelimanni Janne tuli
meille Närlundaan kertomaan veitsenterästä, joka oli jäänyt murhatun
päähän, niin silloin minä otin veitseni ja näin että suurin terä oli
poikki. Niin, silloinhan minä olin syyllinen tai ainakin minua
voitaisiin epäillä.
LAUTAMIES (hyvin vakavana, mutta tyynesti). Sinäpä tuot ikäviä uutisia,
Gudmund.
ERLAND (hetken vaitiolon jälkeen). Kyllähän Gudmund olisi mieluummin
tästä vaiennut. Hän kadottaa paljon tällä tunnustuksella.
LAUTAMIES (nousee, katkerasti). Niin, me täällä Ålvåkrassa voimme
kaikki olla iloisia, että hän kertoi sen, muuten olisi onnettomuus
vetänyt meidätkin mukaansa.
ANNA. Onhan päivänselvää ja oikeudenmukaista että Gudmund tunnusti.
GUDMUND (joka koko ajan on katsonut Hilduriin, astuu askeleen häntä
kohti).
HILDUR (on tähän asti ollut hiljaa. Nyt hän kohottaa käsivartensa ja
vetäsee hiuksista pois suuret neulat, jotka kruunua kiinnittävät).
GUDMUND (pysähtyy ja katsahtaa häneen moittivasti). Hildur!
(Hildur työntää neulat takaisin kruunuun.)
ERLAND. Eihän ole vielä todistettu, että Gudmund on syyllinen. Mutta
minä ymmärrän, että te tahdotte siirtää häät siksi kunnes asia on saatu
selväksi.
LAUTAMIES (kylmästi). Ei kannata puhua siirtämisestä! On kai Gudmund
siksi varma asiasta, että me kaikki voimme sopia siitä, että Gudmundin
ja Hildurin välit ovat nyt lopussa.
ERLAND (ei vastaa, vaan luo silmänsä maahan).
LAUTAMIES. Tule, Anna! On parasta meidän mennä sanomaan vieraille,
ettei nyt tule mitään häitä!
(He menevät.)
GUDMUND (menee Hildurin luo, joka on noussut, ja ojentaa hänelle
kätensä). Etkö tahdo sanoa minulle hyvästi, Hildur?
HILDUR (säihkyvin silmin). Tuollako kädelläsi sinä puukkoa heilutit?
GUDMUND (säpsähtää. Erlandille). Niin, nyt minä olen varma siitä, ettei
häitä enää tarvitse siirtää.
(Hildur menee.)
ERLAND (panee kätensä Gudmundin käsivarrelle). Gudmund, taitaa olla
parasta, että me samalla ajamme vallesmannin luo. Tai ehkä sinun ensin
pitäisi käydä kotona, että saisit levätä ja nukkua?
GUDMUND (kuuntelee). Kuulkaa!... Miten hiljaa ollaan sisällä! Nyt
siellä on saatu kuulla tuo uutinen. (Äkkiä katkeroituen.) Ajattele,
kaikki nämä laitokset ovat tehdyt minun häitäni varten! Kaikki tämä
olisi ollut minun omaani! (Yhä enemmän liikutettuna.) Oi, minä olisin
valmis menemään huutamaan sinne, että kaikki on valhetta! Että minä
olen keksinyt sen kaiken pannakseni Hildurin koetukselle!
ERLAND. Eipä hän juuri koetusta kestänyt.
GUDMUND. Niin, se on kyllä totta. Mutta mitä minä siitä välitän? Mitä
siitä vaikka hän onkin itserakas ja ylpeä? Hän on kaikessa tapauksessa
tämän seudun komein ja kaunein tyttö. -- -- -- Nyt me olisimme olleet
matkalla kirkkoon, isä, ja sitten minä olisin istunut ylinnä
hääpöydässä, ja kaikki olisivat kadehtineet minulta kaunista morsianta.
Minä olisin tanssinut ja leikkinyt koko päivän. Ja nyt on kaikki mennyt
myttyyn! Olinpa typerä kun tunnustin! Nyt minä menetin elämäni
parhaimman päivän.
ERLAND. Sinun äitisi ja minä iloitsemme siitä, että sinä tunnustit,
Gudmund.
GUDMUND. Iloitsetteko te siitäkin, että minä joudun linnaan?
ERLAND. Tiedämme kyllä, ettei se suinkaan ollut sinulle helppoa.
GUDMUND. Niin, kyllä te olette hyviä kun kiitätte minua sen vuoksi että
olen tärvellyt koko tulevaisuuteni.
ERLAND. On vielä yksi joka sanoo, että sinä olet tehnyt oikein.
GUDMUND. Kuka?
ERLAND. Suotorpan Helga.
GUDMUND (kiivaasti). Helga? (Seisoo hetken ääneti; senjälkeen
tyyneesti.) Isä, tule, nyt me lähdemme!
(Poistuu kiireesti samaa tietä, jota oli tullutkin. Erland menee
ajatuksiin vaipuneena jälestä).
(Näyttämö on vähän aikaa tyhjä, kuuluu piiskan läimäyksiä ja
pyörien jyrinää, mutta ei naurua eikä puhetta. Vähän senjälkeen
soutaa vene takaisin jokea pitkin. Sitten tulee Helga maantieltä
pihalle Janne Österin seurassa.)
JANNE (viittaa joelle). Tuolla menevät Sörbyyläiset takaisin joen yli,
ja tuolla (viittaa oikealle) -- tuolla ajaa Erland Erlandsson Gudmundin
kanssa vallesmannin luo! Nyt sinä näet, että kaikki ovat menneet
matkoihinsa. Miksi tahdoit juuri minun palaamaan takaisin sinun
kanssasi tänne?
HELGA. Minä näen tulleeni liian myöhään.
JANNE. Niin, ei tänäpäivänä vietetä häitä Ålvåkrassa. Ja koska ei tässä
pelimannilla ole ansion toivoa, niin on parasta, että minä nyt menen
todenteolla kotiin.
HELGA (miettii, epäröi ja sanoo viimein päättävästi). Janne menee
sisään sanomaan Hildurille, että tänne on tullut vieras, joka tahtoo
puhutella häntä.
JANNE. En minä ikinä usko, että hän tulee ulos puhumaan sinun kanssasi,
Helga.
HELGA. Te saatte kuitenkin koettaa, Janne! Ettekö te ymmärrä, että
minulla on tärkeää asiaa, kun kerran minä tätä pyydän.
JANNE. No niin, eiväthän he sentään voi syödä häntä senvuoksi.
(Menee sisään.)
HELGA (huutaa hänen jälkeensä). Mutta älkää mainitko minun nimeäni,
kuuletteko!
JANNE (joka silmänräpäyksen on ollut sisällä, palaa takaisin). Nyt hän
tulee sinun luoksesi. -- Ja nyt minä menen.
HELGA. Ei, viivy vielä hetki, Janne! Voi sattua, että täällä kuitenkin
vielä tänään vietetään häitä.
(Janne menee ja istuutuu penkille näyttämön perälle.)
HILDUR (tulee nopeasti ilman kruunua. Hän on kalpea ja seisahtuu Helgan
nähdessään). Suotorpan Helga! Mitä sinä minusta tahdot?
HELGA. Minulla olisi vähän puhumista Hildurille.
HILDUR (kiireisesti ja vilkkaasti.) Onko Gudmund lähettänyt sinut?
HELGA. Ei, minä tulen itsestäni.
HILDUR (kärsimättömästi). Mutta sano sitten, mitä tahdot! (Kun Helga
katselee ympärilleen.) Meidän täytyy jäädä tähän. Koko talo on täynnä
väkeä.
HELGA. Ennenkuin minä sanon asiani, tahtoisin minä tietää, pitääkö
Hildur Gudmundista.
HILDUR (ylpeästi). Minkävuoksi sinä sitten uskot minun aikoneen mennä
naimisiin hänen kanssaan?
HELGA. Minä tarkoitin, että pitääkö Hildur hänestä vielä?
HILDUR. Minä en ole koskaan pitänyt hänestä niin paljon kuin tänään.
HELGA (vilkkaasti). Silloin täytyy Hildurin heti antaa jonkun rengeistä
ratsastaa Erlandssonien jälkeen hakemaan heidät tänne takaisin. He
eivät ole vielä ehtineet kauas.
HILDUR (yhä enemmän hämmästyneenä). Miksi? Mitä hyötyä siitä olisi,
että hän tulisi takaisin?
HELGA. Senvuoksi, että Hildurin täytyy sanoa hänelle, että vaikka hän
olisi tehnyt mitä tahansa, niin Hildur tahtoo olla hänelle uskollinen.
Hildur on katunut ja tahtoo odottaa häntä, siksi kun hän pääsee
vankeudesta.
HILDUR. Mutta miksi minä niin sanoisin?
HELGA (kiihkeästi). Senvuoksi, että teidän välinne tulisi taas ehjäksi.
HILDUR. Ei se enää milloinkaan tule ehjäksi. En minä tahdo mennä
naimisiin miehen kanssa, joka on istunut linnassa.
HELGA. Eikö Hildur ole kuullut vanhaa satua miehestä, joka
metsästysretkellä oli sattunut ampumaan toverinsa? Pari päivää
senjälkeen piti hänen viettää häitä, mutta häätaloon tullessaan hän
meni morsiamensa luo ja sanoi hänelle: "Nyt ei tule häistä mitään,
sillä minä en tahdo tehdä sinua onnettomaksi". Mutta morsian otti häntä
kädestä ja vei hänet saliin, missä koko hääväki oli koolla, ja puhui
heille mitä sulhanen äsken oli sanonut, ja lopuksi hän sanoi: "Minä
tahdon, että meidät heti vihitään, sillä minä rakastan sinua, vaikka
sinulle olisikin käynyt onnettomasti. Ja kohdatkoon sinua mikä tahansa,
niin minä tahdon ottaa kohtaloosi osaa." (Hän pyyhkäsee otsaansa ja
katsahtaa kauniisti Hilduriin.) Eikö Hildur voisi sanoa samoin kuin se
morsian?
HILDUR. Se, joka noin voi sanoa, oli enemmän kuin ihminen!
HELGA. Onko tuo Hildurin viimeinen sana?
HILDUR (ylenkatseellisesti). Se, mitä Helga kertoi, tapahtuu vain
romaanikirjoissa.
HELGA (näyttää siltä kuin hän tahtoisi hyökätä Hildurin päälle, mutta
tyynnyttää itsensä). Jos minä en olisi tiennyt häntä syyttömäksi, niin
minä en olisi tullut pyytämään Hilduria kutsumaan Gudmundia takaisin.
HILDUR (astuu hyvin jännittyneenä askeleen Helgaa kohti). Tiedätkö sinä
sen, vai luuletko sitä vain?
HELGA (katsoo tiukasti häneen). Jollen minä sitä tietäisi, niin en
seisoisi täällä.
HILDUR (katsoen vielä kerran tutkivasti Helgaan). Niin, jos se on
totta, niin --
HELGA (kiireesti Janne Österille). Janne, juokse sanomaan rengille,
että hän ratsastaa Gudmundin jälkeen! Sano, että Hildur pyytää!
(Janne menee vasemmalle.)
HILDUR (istuutuu penkille). Kerro minulle kaikki!
HELGA. Minä olin tänä aamuna Närlundassa, ja kun Gudmund oli lähtenyt
tänne, kertoi emäntä minulle mitä Gudmund oli tehnyt, ja että hän aikoi
kertoa Hildurille kaikki ja sitten mennä vallesmannin luo.
HILDUR (liikuttaa levottomasti jalkaa). Ei sinun tarvitse niin
juurtajaksain kertoa.
HELGA. Minä en tahtonut aluksi uskoa sitä. Silloin hän näytti minulle
sen kääntöveitsen, josta yksi terä oli katkennut --
HILDUR (keskeyttää). Entä sitten?
HELGA. Kas, tiesinhän minä heti, että Gudmund ei voisi lyödä kuoliaaksi
ihmistä, ei juovuspäissään eikä selvänä. Mutta kun sain nähdä veitsen,
olin varma asiastani. Minä sanoin hyvästi emännälle niin pian kuin
mahdollista, lainasin hevosen ja rattaat torpparin Jannelta ja ajoin
tänne niin joutuun kuin hevonen pääsi.
HILDUR. Mistä sinä olit niin varma?
HELGA. Siitä minä olin varma, että se veitsenterä, joka oli löydetty
tuon työmiehen päästä, ei ollut Gudmundin veitsestä, sillä siitä oli
vain yksi terä poissa, ja sen minä olin katkaissut kerran kun olin
saanut veitsen lainaksi päreitä vuollakseni.
HILDUR (nousee). Voitko vannoa sen todeksi?
HELGA. Sen voin kyllä. Minä sain sen veitsen lainaksi samana iltana
jolloin Hildur ensi kertaa kävi Närlundassa. Minä taitoin veitsen
teidän tullessanne, sillä minulla oli niin kiire keittää uutta kahvia.
Minä pelkäsin Gudmundin suuttuvan minuun, senvuoksi en koskaan tullut
kertoneeksi, että olin taittanut terän. Eikä hän itse ole tainnut sitä
huomata. -- -- Niin, semmoinen oli se murha, jonka hän luuli tehneensä.
HILDUR. Jonka hän luuli tehneensä -- -- Mutta kuinka saattoi
kuvitellakaan, ettei hänelle ollut sen selvempänä oma asiansa? Se hänen
luulottelunsa on särkenyt meidän onnemme.
HELGA. Ei toki, ei vielä ole niin pahasti käynyt. Vielä teidän valinne
tulevat hyviksi. Kun hän nyt tulee, niin Hildur vain sanoo katuneensa,
että antoi hänen matkustaa, ja tahtovansa olla hänelle uskollinen hänen
teostaan huolimatta.
HILDUR (ei vielä oikein ymmärrä). Enkö minä saa sanoa tietäväni, että
hän on viaton?
HELGA. Hildur ei ymmärrä häntä. Kyllä Gudmund pian saa tietää, ettei
hän ole murhaaja, mutta minä tahtoisin, että Hildur sitä ennen kutsuisi
niinkuin itsestään hänet takaisin.
HILDUR. Etkö sinä virkkanut emännälle mitään veitsestä?
HELGA. En, sillä mielestäni oli paras odottaa. Minusta tuntui, että
minun ensiksi piti tulla tänne. Luulin ehtiväni ajoissa, mutta he
olivat jo lähteneet vallesmannin luo. Ja silloin minä ajattelin, että
oli parempi jäädä tänne ja puhua siitä ensin Hildurille.
HILDUR. Mitä sinä sillä tarkoitit?
HELGA. Eikö Hildur ymmärrä, että minä tahdoin, että te taas tulisitte
ystäviksi? Teettehän, Hildur, niinkuin minä olen sanonut? Muuten ei
Gudmund milloinkaan anna anteeksi, että Hildur rikkoi hänen kanssaan
välit heti kun onnettomuus kohtasi häntä.
HILDUR (Helgan sanat tekevät yhä valtavamman vaikutuksen häneen.)
En mitenkään minä voi ymmärtää, että sinä tahdot auttaa minua, Helga!
(Hetkisen vaiti oltuaan.) Et suinkaan sinä tiedä, että juuri minun
tahdostani sinut pantiin pois Närlundasta?
HELGA. Kyllähän minä tiedän, ettei Närlundan isäntäväki tahtonut minua
muuttamaan.
HILDUR (melkein nöyrästi). Minä en ole vielä koskaan tavannut sinun
laistasi ihmistä.
HELGA. Älkää ihmetelkö, Hildur, että minä toivoisin Gudmundin tulevan
onnelliseksi. Häntä minä kiitän siitä etten minä makaa Suursuon
pohjalla. (Kuuluu rattaiden jyrinää ja piiskanlyöntiä.) Nyt he tulevat!
Ymmärtäähän Hildur, ettei Hildur ole tietävinäänkään minun käyneen
täällä puhumassa?
JANNE (nopeasti vasemmalta). Nyt ajavat Erlandssonit pihalle!
HELGA (Hildurille nopeasti). Hyvästi Hildur! Koettakaa lepyttää hänet
taas!
HILDUR (ovelta). Kiitos, Helga! Minä en unhoita tätä hetkeä.
(Katoaa.)
GUDMUND (tulee samassa talon takaa, huomaa Helgan, pysähtyy ja
kiiruhtaa sitten häntä kohti). Kas Helga, Helga! Ei, älä mene! Mitenkä
sinä olet tullut tänne? Oi, rakkaani, miten iloiseksi tulin sinut
nähdessäni!
HELGA. Hildur juoksi juuri sisään Gudmundia vastaan.
GUDMUND. Ei, älä mene, Helga! (Hengittää syvään, pyyhkäisee otsaansa.)
Enhän minä sitä tiennyt ennenkuin juuri nyt. Mutta kun minä näin sinut
täällä, niin sanoi sydämeni, että sinua minä rakastan. Koko sinun
meillä-oloaikasi minä olin sidottu Hilduriin. Mutta sinusta minä pidän.
Nyt vasta, kun olen vapaa, minä sen ymmärrän.
(Hän aikoo syleillä Helgaa, mutta tämä väistyy.)
HELGA. Ei Gudmund ole vapaa.
GUDMUND. Kyllä minä olen vapaa. Jos sinä vain huolit minusta, Helga.
HELGA (yhä väistyen). Gudmund on nyt pahastunut Hilduriin. Siinä koko
asia.
GUDMUND. Minä luulen isän ja äidin toivovan mieluummin sinua miniäkseen
kuin Hilduria.
HELGA (kiivaasti.) Mitä he nyt huolisivat minunlaisestani miniästä!
Olenhan minä vain köyhä torpantyttö. Ja tietäväthän he minusta vielä
pahempaakin.
GUDMUND (kiihkeästi pyytäen). Sano vain minulle, huolitko minusta?
HELGA. En minä ole ikinä tahtonut mennä naimisiin sinun kanssasi.
GUDMUND. Ehkä sinäkin pelkäät minua samoinkuin Hildur?
HELGA. Ei, ei suinkaan senvuoksi.
GUDMUND (uhaten). Pidätkö sinä sitten jostakin toisesta?
HELGA (väistellen). Hildur tulee!
GUDMUND. Pidätkö Per Mårtensonista?
HELGA (aivan perältä). Niin, hänestä minä pidän.
GUDMUND (kääntyy hänestä julmistuneen näköisenä). No, mene sitten! Nyt
meidän tiemme erosivat.
(Helga kiirehtii pois, Gudmund luhistuu pöydän viereen penkille.)
HILDUR (tulee talosta. Hänen ryhtinsä on melkein nöyrä ja äänensä
sävyisä). Sinä olit hyvä, kun tulit, Gudmund.
GUDMUND. Onko totta, että sinä olet pyytänyt minua tulemaan takaisin,
Hildur?
HILDUR. On, Gudmund, minusta tuntui, että minulla oli sinulle vielä
puhumista.
GUDMUND (lyhyesti). Minä luulin, ettei meillä olisi toisillemme enää
mitään sanottavaa.
HILDUR (yhä enemmän hämillään). Minä olin hyvin -- Niin, kyllä minä
olin liian kova sinulle.
GUDMUND. Ja, me yllätimme sinut niin äkkiä.
HILDUR (kuten äsken). Minun olisi pitänyt ensin miettiä. Me voisimme --
olisihan minun --
GUDMUND (tyynen ystävällisesti). On kai parasta nyt antaa olla niinkuin
on, Hildur. Ei siitä kannata enää puhua. Mutta olit hyvä kun pyysit
minua takaisin.
HILDUR (liikutettuna, painaa kädet kasvoilleen, mutta kohottaa taas
päänsä). Ei, en minä voi tätä kestää!
GUDMUND (yhtä tyynesti). Älä enää sitä ajattele, Hildur!
HILDUR (taistelee itkua voittaakseen ja puhuu kiirehtien). Minä en
tahdo, että sinä uskot minua paremmaksi kuin olen. Tänne tuli eräs
kertomaan minulle, että sinä olit syytön ja hän kehoitti minua
kutsumaan heti sinut takaisin ja sovittamaan kaikki hyväksi. Enkä minä
saisi sanoa tietäväni sinun olevan syyttömän, sillä silloin sinä et
pitäisi niin suurena sitä, että minä lähetin sinua hakemaan. -- Nyt
minä toivon, että olisin tehnyt sen omasta alotteestani; mutta sitä en
tehnyt. Heti kun sinä olit lähtenyt aloin minä toivoa, että me olisimme
jälleen tulleet ystäviksi. Mutta käyköön miten tahansa, niin minä sanon
sinulle että olen iloinen siitä, että sinä olet viaton.
GUDMUND (lähestyen). Kuka sinulle antoi sen neuvon?
HILDUR. Sitä minä en saa sanoa.
GUDMUND. Minä ihmettelen vain mistä sinä jo sait sen tiedon. Sillä
tiellä me juuri tapasimme siltavoudin, joka kertoi, että murhaaja oli
saatu kiinni.
HILDUR. Minä ymmärrän, ettet sinä, Gudmund, koskaan voi unohtaa
minkälainen minä olin äsken.
GUDMUND. Kyllä, minä voin anteeksi sinulle antaa. Mutta unhoittamaan
tätä päivää minä en kykene. -- Mutta _kuka_ kävi täällä sinulle
sanomassa että tekisit tämän saadaksesi välimme korjatuksi. (Hypähtää
ylös.) Oi, nyt minä tiedän! Se oli Helga! (Kiihkeästi.) Helga se oli!
Sano, oliko se Helga?
HILDUR. Kyllä se oli Helga.
GUDMUND. Hän tuli tänne sovittamaan meitä!
HILDUR. Niin tuli.
GUDMUND. Oi, Jumala siunatkoon sinua, Hildur, senvuoksi, ettet sinä voi
valehdella. Uskotko sinä tuon suotorpan tytön, joka kiirehtäen tuli
tänne tätä sinulle opettamaan, uskotko sinä hänen pitävän minusta?
HILDUR. Kyllä, sitä olen aina uskonut.
GUDMUND (innostuen). Sinäkin sen uskot, sinä Hildur! Mutta ethän sinä
usko, että tämän hänen viimeisen tekonsa jälkeen, kun hän tahtoi antaa
onnen minulle, ajattelematta itseään, ethän sinä usko, että minä tämän
jälkeen voin pitää kenestäkään muusta kuin hänestä?
HILDUR. Mitä sinä tarkoitat, Gudmund?
GUDMUND. Sinun ei olisi pitänyt kertoa minulle, Hildur, että hän on
tullut tänään sinun luoksesi puhumaan minun puolestani! Nyt minä tunnen
hänet. Nyt minä tiedän mistä löydän tosionneni. (Hän astuu aivan
Hildurin luo.) Nyt minä sanon sinulle hyvästi. Ymmärräthän sinä, etten
minä voi viipyä täällä kauempaa. Hän ei saa tämän jälkeen odottaa minua
silmänräpäystäkään.
(Kiirehtii siihen suuntaan, minne Helga meni.
Lautamies, Anna ja Erland kuistin portailla.)
LAUTAMIES. Mutta olethan sinä yksin, Hildur? Missä on Gudmund?
HILDUR (ylpeästi). Gudmund on mennyt etsimään sitä vaimoa, joka sopii
hänelle, isä. Nyt te pääsitte saamasta häntä vävyksenne.
LAUTAMIES. Se on oikein, Hildur! Rohkaise mielesi! Olenhan aina
sanonut, että sinä olit liian hyvä hänelle!
HILDUR (purskahtaa itkuun. Erlandille). Ei, minä en ole liian hyvä
niinkuin isä sanoo. Sano hänelle, isä Erland, että minä alan
ymmärtää -- -- Minä alan ymmärtää --
(Hän keskeytyy itkien ja nojautuu äitiinsä.)
(Gudmund ja Helga tulevat hitaasti kävellen tietä kiviaidan
takaa. Gudmund pitää käsivartta Helgan vyötäisen ympärillä
ja puhelee hänelle kiihkeästi. Helga astuu pää kumarassa ja
kuuntelee. He eivät katso lautamiehen puutarhaan. He ovat
melkein ehtineet ohi, kun Erland huomaa heidät ja huudahtaa.)
ERLAND. Gudmund!
GUDMUND (pysähtyy ja kääntää onnesta säteilevät kasvonsa isää kohti).
Niin, mitä sanotte tästä, isä?
ERLAND. Minä sanon, että nyt minun ei ainakaan tarvitse pitkiin
aikoihin sanoa mitään. Nyt minä saan taas olla vaiti.
Esirippu laskee.