Närlunda. Sama isotupa kuin ensi näytöksessä, mutta nyt koristettu
tuoreilla koivunlehvillä. Aamupäivä muutamaa kuukautta myöhemmin. Inga
äiti istuu juhlapuvussa tuolissaan pöydän vieressä oikeanpuolisen
seinän ikkunan edessä. Hänkin on juhlapuvussa. Elin, nuori
palvelustyttö, kattaa aamiaispöydän yhdelle hengelle suurelle pöydälle,
joka on keskellä huonetta, enemmän katsomon puolella.
INGA. Elin, katsoppas eikö Gudmund jo ole hereillä? Siellä sisällä on
niin hiljaista.
ELIN. Kyllä menen. (Astuu vasemmanpuoleiselle ovelle, tirkistää sisään
ja sulkee oven varoen.) Ei, hän nukkuu vielä. Hän kääntyilee
levottomasti, eikä hän ole riisunut vaatteitakaan yltään.
(Jatkaa kattamista ja poistuu tuvasta.)
ERLAND (pienen vaitiolon jälkeen). Onpa sekä typerää että hullua, kun
miesväki viettää juomalla viimeistä nuorenmiehenpäiväänsä juuri ennen
häitä. Ne ovat liian hurjia tuollaisissa tilaisuuksissa.
INGA. Se on nyt sellainen tapa, eikä sitä voi mennä muuttelemaan. Eikä
Gudmund vain senvuoksi mennyt kaupunkiin eilen, menihän hän tekemään
ostoksia toisenpäivän-pitoja varten. Ja kun hän nyt kerran oli
kaupungissa, niin eihän hän voinut kieltäytyä ystäviensä kutsusta.
ERLAND. Mutta ei se nyt ole vain sitä, äiti. Monta kertaa viime aikoina
hän on ollut samanlainen kotiin tullessaan. Kun minä vain tietäisin
mikä häntä vaivaa! Hän taitaa juoda vain unohtaakseen jotakin, joka
häntä painostaa.
INGA. Niin, muutamat ovat nyt sellaisia, että kun he ovat saaneet sen,
jota he eniten ovat toivoneet, niin he alkavat epäillä ettei tuo
toivomansa ollutkaan niin erinomainen kuin he olivat ajatelleet. Kyllä
kaikki paranee, kunhan he joutuvat naimisiin.
ERLAND (nousee). Mutta nyt minä kaikessa tapauksessa herätän hänet.
INGA. Voi, anna hänen vielä nukkua vähän aikaa!
ERLAND. No niin, nukkukoon nyt vielä pari minuuttia lisää.
(Tupakoi edelleen.)
JANNE ÖSTER (astuu sisään hitaasti ja arasti). Hyvää päivää tähän
taloon!
ERLAND. Päivää, Janne!
INGA. Päivää Janne! Istukaa!
JANNE. Kiitos vain, emäntä!
(Istuu oikeanpuoleiselle seinäpenkille.)
INGA. Jos Jannelle maistuu voileipä ja lasi sahtia, niin istukaa
pöytään! Se on katettu Gudmundille.
JANNE. Enpä vastaa kieltävästi, hyvä emäntä, sillä niukasti elämme
kotona tätä nykyä.
(Istuutuu pöydän ääreen ja syö hyvällä ruokahalulla.)
INGA. Janne tulee vähän sopimattomaan aikaan, sillä Gudmund viettää
tänään häitään.
JANNE (syödessään). Kyllä tiedän, emäntä, kyllä tiedän. Senpävuoksi
lähdinkin tänään liikkeelle. Minä olen matkalla häätaloon, mutta
minulla oli sivumennessä tänne vähän asiaa. Kuulin että täällä on
huomenna toisen hääpäivän pidot. Sattuisiko niin hyvin, että täällä
tanssitaan?
INGA. Ei tiedä vaikka olisi vähän tanssiakin. (Ystävällisesti.) Jos
Janne soittaa Ålvåkrassa, niin tulee hän myöskin mukana tänne!
Kuuluuhan hän hääjoukkoon.
JANNE (huomattavalla helpoituksella). Niin, sitä minä odotinkin, mutta
kaikessa tapauksessa on hyvä tietää varmasti.
INGA (hetken vaitiolon jälkeen). Onko Janne yhtään tavannut Helgaa?
Tehän olette naapureita siellä Suursuolla.
JANNE. Minä näin hänet pari päivää sitten. Minun mielestäni hän näytti
hyvin surkealta. (Hetken mietittyään.) Ettekö te pitänyt Helgasta,
Inga-emäntä? Te annoitte hänen muuttaa jo puolen vuoden kuluttua!
INGA. Tietääkö Janne, ei minulla koskaan ole ollut ketään
palveluksessani, jonka kanssa olisin tullut paremmin toimeen. Mutta nyt
kun Gudmund menee naimisiin ja Hildur muuttaa tänne, niin on meitä
liian monta naishenkilöä talossa. Ja sen, joka oli nuorin ja viimeksi
tullut, täytyi väistyä.
JANNE. Hän on itsekin sanonut samaa minulle. Ja hän on näyttänyt
minulle miten paljon te olette antaneet hänelle sekä vaatteita että
muuta, niin että se pieni vaatenyytti, joka hänellä oli tänne
tullessaan, oli kasvanut kokonaiseksi kirstuksi. Eihän sitä voinut
ottaa uskoakseen että te olitte niin kovin tyytymättömiä häneen, koska
isä Erland itse kyyditsi hänet kotiin.
INGA. No, sitä me emme olleet ensinkään, Janne. Mutta missä suhteessa
näyttää hän Jannen mielestä surkealta?
JANNE. Niin, näyttää vain siltä, ettei hän jaksa kauempaa elää
metsässä. Hän ei ole enää se entinen suotorpantyttö, joka oli minun
ainoa iloni. Ei, hän on aivan muuttunut.
INGA. Mutta, Janne, ehkäpä se onkin hänelle parempi.
JANNE. Ensi kerran palatessaan palveluksesta täältä alhaalta kylästä,
oli hän vajonnut lokaan ja kurjuuteen, mutta hän oli sama kuitenkin.
Hän oli iloinen päästessään takaisin Suursuon ja metsän läheisyyteen.
Mutta nyt, tällä kertaa --
INGA. Oliko hän Jannen mielestä muuttunut?
JANNE (niin kiintyneenä asiaan, että unohtaa syöntinsä). Hän on tullut
niin kovin hiljaiseksi. Hän on tullut samanlaiseksi kuin te muut
täällä. Te olette tehneet hänet tupaihmiseksi. -- -- -- Hän ei enää
viihdy siellä ylämailla. Niin se nyt vain on.
INGA. Onhan hänellä lapsensa!
JANNE (kiivaasti). Lapsi! Sen on vanha Stiina kokonaan vienyt häneltä!
Helga saa tuskin silmätä sitä. Enkä minä usko Helgan enää jaksavan
hoitaa lastaan. (Yhä kiivaammin.) Minä luulen hänen ikävöivän itsensä
kuoliaaksi.
INGA (päättäväisesti). Sanokaa nyt vain suoraan mitä tarkoitatte,
Janne! Jos minä voin auttaa Helgaa enemmän kuin mitä olen tehnyt, niin
sanokaa minulle! (Huomaa Gudmundin, joka avaa ovea.) Mutta tuolla
Gudmund viimeinkin tulee! Sinä olit jo nukkua liikaa, itse
hääpäivänäsi.
GUDMUND (kalpean ja unisen näköisenä. Takki on rikkirevitty. Hän astuu
äidin luo). Taisinpa nukkua. (Koettelee otsaansa.) Ja yhtä raskas on
vielä pääni. Taitaa vielä monta unikuormaa olla siellä painamassa.
INGA (katsoo hellästi ja tutkivasti häneen). Toverisi taisivat pitää
sinulle aika isot kestit.
GUDMUND. Olihan ne. Sanonpa teille muuten, että minä en muista koko
moskasta enää yhtään mitään.
INGA. No, silloin ei siitä minun luullakseni ollut paljoakaan iloa.
GUDMUND (huomaa takkinsa revityksi). Mutta mitä tämä on?
INGA (kuivasti). Näyttääpä siltä kuin tuo takki olisi ollut tappelussa
tänä yönä. (Viittaa pöytää kohti.) Mutta istu vähän syömään ennenkuin
menet pukua muuttamaan! Sinä et ole maistanut vielä suupalaa tänä
päivänä.
GUDMUND (kääntyy pöytään päin, huomaa Jannen). Istutteko te täällä,
Janne? Minä luulin teidän soittavan Ålvåkrassa.
JANNE (nousee tervehtimään). Minä olenkin matkalla sinne, mutta
poikkesin ohimennessä tänne kun oli vähän asiaa. Ja sitten emäntä
tarjosi voileipää.
GUDMUND (istuu syömään). Istukaa vain alallanne ja syökää, Janne! --
Ehkä teillä on jotakin hauskaa kertomista, niin minä unohtaisin
hetkeksi päänkipuni!
INGA. Janne istui juuri puhumassa Helgasta, kun sinä tulit. Hän sanoo
Helgan ikävöivän tänne kylään.
JANNE. Niin se nyt on. Ja kun minä sain kuulla, että Per Mårtensonin
vaimo oli kuollut, niin minä tulin ajatelleeksi, että ehkä joku järkevä
ihminen, niinkuin te, Inga-emäntä, voisitte ottaa puhuaksenne --
GUDMUND. Vai on se ihmisparka kuollut.
INGA. Olipa onni hänelle kun pääsi pois, hänellä oli niin huono mies.
JANNE. Niin, mutta hän kuuluu viime aikoina tulleen paljoa paremmaksi.
-- Sanovat, että siitä asti kun hän oli noilla käräjillä --
GUDMUND. Senpä tahdon nähdä, ennenkuin sen uskon.
JANNE. Minä sanon vielä kerran, että jospa joku viisas ihminen puhuisi
hänelle. -- Ehkä hän voisi sovittaa minkä on tehnyt Helgalle.
GUDMUND (kiivaasti). Pahus vie, siihen hän ei rupea!
INGA. Gudmund, mikä sinua vaivaa?
GUDMUND. Minä tarkoitan, vain, että Helga on liian hyvä mokomallekin
sialle.
INGA. Sehän olisi paras mitä Helgalle voi ajatella. Kiitos, Janne, että
herätitte minussa tuon ajatuksen.
GUDMUND (kääntyy kiivaasti äitiinsä päin, mutta luo alas silmänsä kun
huomaa hänen katseensa. Toisella äänensävyllä). Eikö teillä ole näin
hääaamuna muusta puhumista kuin kuolemantapauksista, Janne?
JANNE. Ei tottamaar ole. Ainakin on parempi, että vaikenen.
GUDMUND. Sepä jotakin. Kukas vielä on manalle mennyt?
JANNE. Taidatpa sinä tietää siitä yhtä paljon kuin minä. Kuuluu olleen
tappelu viime yönä kaupungissa muutamien talonpoikien ja noiden
tiilitehtaan roistojen välillä.
GUDMUND (välinpitämättömästi). Minä en tiedä mitään viime yön
tapahtumista.
JANNE. Yhhyh! Meidän ajan nuoret ovat sellaisia nahjuksia. Jos minä
olisin ollut kaupungissa, niin tottavie olisin ollut mukana antamassa
roistoille selkään. Mutta niin ovat nyt asiat, että poliisin tullessa
makasi yksi taistelusankareista kuolleena kadulla. Ja kun hänet saatiin
poliisikonttoriin, niin huomattiin, että joku oli pistänyt veitsen
päähän, ja se oli tunkeutunut aivoihin. Terä oli mennyt poikki ja
jäänyt päähän. Se oli tavallisen kääntöveitsen terä. Itse veistä ei
löytynyt. Sen oli kai murhaaja ottanut mukaansa.
GUDMUND (on laskenut kädestään veitsen ja haarukan, kuuntelee
jännitetyn tarkkaavasti). Ovatko he jo saaneet kiinni hänet?
JANNE. Ei vielä, mutta poliisi kyllä tietää ketkä olivat tappelussa. Ne
ovat nyt seuraamassa hänen jälkiään. Meidän vallesmannille ja
siltavoudille on myöskin lähetetty sana. Niin, minä ainakaan en johda
heitä oikeille jälille.
GUDMUND (koettaa olla välinpitämätön). Janne on vain aina entisensä
lainen.
(Jatkaa syömistään, mutta näyttää hajamieliseltä.
Erland pitää häntä tarkasti silmällä.)
JANNE. Ja nyt kiitoksia ruuasta, sillä taitaa jo olla aika minun joutua
Ålvåkraan. (Nousee.) Hyvästi, emäntä, ja paljon kiitoksia! Hyvästi isä
Erland! Kiitos, Gudmund! Sinä olet juuri yhtä ikävystyneen näköinen
kuin kaikki muutkin sulhasmiehet tavallisesti ovat. Mutta taidatpa olla
toisen näköinen, kun illalla saat tanssia minun viuluni mukaan.
(Menee.)
GUDMUND. (Kun toiset katsovat Jannen jälkeen, ottaa Gudmund
kääntöveitsensä taskusta ja tarkastaa teriä. Äkkiä hän säpsähtää ja
pistää nopeasti veitsen taskuunsa. Tämän on Erland huomannut, ja tästä
hetkestä asti hän panee pois piippunsa ja tulee vilkkaaksi ja
toimeliaaksi.) Kiitos ruuasta, äiti!
(Ojentautuu ja haukottelee teeskennellen tyyneyttä).
ERLAND. Mene nyt pukua muuttamaan, Gudmund.
GUDMUND (on taas totisen ja hajamielisen näköinen). Minä menen vain
panemaan luokin Mustan kaulaan ennenkuin pukeudun hienoksi.
(Kiirehtii ulos.)
INGA (katsoo ikkunasta hänen jälkeensä). Mutta minne hän aikoo?
(Ihmeissään.) Mitä tekemistä hänellä on puutarhassa?
ERLAND (tulee kiireesti ikkunaan). Varmaankin hakee kukkaa
napinläpeensä.
INGA (katsoo ulos). Hän pysähtyy lammikon luo -- -- Nyt hän ottaa
jotakin taskustaan ja heittää sinne. Näitkö sinä miten vesi roiskahti?
ERLAND (ruutuun nojaten). Sepä oli omituista, äiti.
INGA. Se oli ehkä jokin vanha muisto-esine, josta hän tahtoo päästä nyt
kun aikoo mennä naimisiin. Ehkä hän on saanut sen Helgalta.
ERLAND (levottomana). Jospa se olisi!
INGA. Jos ei tietäisi miten asiat ovat, niin voisi melkein uskoa
Gudmundin ajattelevan enemmän Helgaa kuin Hilduria. On oikein hyvä,
että hän menee naimisiin tänään. (Erland yhä katsoo ulos eikä vastaa.)
Sinä et kuuntele mitä minä sanon, isä.
ERLAND (varovasti, koetellen). Et kai sinä, äiti, katsonut Gudmundiin
silloin kun Janne puhui tappelusta?
INGA (ymmärtämättä häntä). Tappelustako? -- -- Kai tarkoitat hänen
puhettaan Per Mårtensonista?
ERLAND (menee istumaan, sivelee otsaansa). Niin, niin. Sitähän minä
tarkoitin.
INGA. Onpa ikävää olla tänään poissa kirkosta. Kyllä Gudmundista ja
Hildurista tulee kaunis morsiuspari.
ERLAND (taistellen yhä kiihtyvää levottomuutta vastaan). Niin, varmaan
he ovat kauniita katsella.
GUDMUND (tulee oikeanpuolisesta peräovesta). Ei teidän tarvitse kauan
odottaa, isä. Olen pian valmis.
INGA. Häävaatteesi ovat kirstun päällä huoneessasi. Kunhan saisit niitä
ilolla kantaa!
GUDMUND. Kiitos äiti! (Kääntyy äkkiä Erlandiin.) Isä...
(Säpsähtää.)
ERLAND. Mitä tahdot, Gudmund?
GUDMUND (kovasti). Ei, se on yhdentekevää.
(Kiireesti vasemmalle.)
ERLAND (katsoo hänen jälkeensä). Häävaatteet hän kyllä voi pukea
ylleen, mutta tuskinpa hän voi hankkia itselleen oikeaa häämieltä.
INGA. Minä melkein luulen, Erland, että sinä olet näitä häitä vastaan.
Näyttää siltä kuin aikoisit hautajaisiin.
ERLAND. Ehkäpä, äiti. (Nousee.) Minä menen katsomaan ovatko rattaat
puhdistetut viime yön matkan jälkeen. Minun on parempi olla, kun saan
jotakin tekemistä.
(Menee ulos.)
INGA (katsoo ulos ikkunasta, ensin välinpitämättömänä, sitten
uteliaana). Sepä omituista -- -- Sinnekö hän menikin? Hänkin menee
lammikon rannalle -- -- (Tyyntyen.) Kas miten utelias hän on. Hän
tahtoo saada selville mitä Gudmund heitti sinne!
(Katsoo edelleen ulos.)
HELGA (tulee sisään kantaen huiviin käärittyä kangaspakkaa. Hän näyttää
itkettyneeltä ja alakuloiselta ja tervehtii arasti). Hyvää päivää,
Inga-emäntä!
INGA (kääntyy ikkunasta). Kas, Helga! Päivää, lapsi! Miten sinä jaksat?
HELGA (lähestyy.) Kyllä, kiitos! Ei taida olla sopivaa minun tulla
tänne tänään kun on Gudmundin hääpäivä. Mutta minä toin sen
liinakankaan, jonka te käskitte minun kutoa.
INGA. Sepä oli hyvä. Annahan se tänne, että saan sitä katsella! (Sillä
aikaa kun Helga avaa kangasta, katselee Inga ulos.) Nyt on Erland
hakenut haavin ja haroo sillä vettä. Luulenpa sekä isän että pojan
hassahtaneen hiukan hääaamuna. (Helga on levittänyt kankaan.)
Saadaanpas nähdä! (Hän tarkastaa kangasta.) Sinä teet hyvää työtä,
Helga. Mitä tahdot kutomapalkaksi?
HELGA. Taitaa olla parasta, että määräätte itse, emäntä.
INGA (ottaa esille avaimen). Kas tässä! Tahdotko ottaa esille
rahalompakkoni tuolta vihreästä kirstusta! (Helga tekee sen.) Tyydytkö
viiteen kruunuun?
HELGA. Se on aivan liian paljon.
INGA. Ei suinkaan. Ota sinä vastaan rahat! Olet ne rehellisesti
ansainnut. (Antaa rahalompakon Helgalle.) Kas tässä! Pane nyt se
takaisin ja lukitse kirstu!
HELGA. Suur kiitosta!
(Toimittaa käskyn.)
INGA (katselee sillaikaa ulos). Nyt hän etsii haavista... Nyt hän panee
sen pois... Nyt hän varmaankin on löytänyt sen mitä haki... (Aavistaen
onnettomuutta.) Näyttää siltä kuin kulkisi hän äkkiä niin kumarassa ja
koukistuneena.
HELGA. Saisinkohan minä toivottaa onnea Gudmundille ennenkuin hän
lähtee häihinsä?
INGA. Tietysti sinä saat. (Hän lyyhistyy tuoliinsa ja sulkee silmänsä.)
Tänään on kaikki niin outoa, Helga. Tuntuu sillä kuin tämä naiminen ei
tuottaisikaan onnea.
HELGA. Te taidatte olla pahoillanne, että tavallanne kadotatte
poikanne, emäntä. Mutta kyllä te olette iloinen kun ajattelette, että
hän joutuu parhaisiin naimisiin tässä pitäjässä.
INGA (pyyhkäisee kyynelen ja rohkaisee itseään). Kyllähän se oli suurin
onni mitä voi ajatella, että hän sai Ålvåkran Hildurin.
HELGA (lohdutellen). Saadaanpa nähdä, miten Gudmund rupeaa mylläämään
täällä Närlundassa, kun saa rahoja liikutella.
INGA (pyyhkii uudelleen silmiään). Eipä tainnut juolahtaa mieleesi,
Helga, että minä täällä tänäpäivänä istuisin itkemässä. Mutta täällä
tuvassa on niin omituista. Jotakin pahaa hiiviskelee täällä ympäri.
Minusta täällä kuiskaillaan nurkasta nurkkaan, ettei tämä naiminen
tuota onnea.
HELGA. Mutta rakas Inga äiti! Minkävuoksi se ei tulisi onnelliseksi?
INGA. Se ei tule onnelliseksi senvuoksi, että se perustettiin väärällä
tavalla. Se alkoi vääryydenteolla. (Keskeytyy, mutta jatkaa
päättävästi.) Sanoimme sinulle Helga, että sinun piti muuttaa
senvuoksi, ettemme tarvitse sinua enää Hildurin tultua tänne. Mutta se
ei ollut totta, vaan Hildur ei tahtonut ottaa Gudmundia ellemme me
ajaneet sinua pois.
HELGA. Sen minä tiedän. Sen olen ymmärtänyt koko ajan.
INGA. Niin, mutta se oli väärin tehty. Ja me häpeämme sitä kaikki
kolme. Ja saatpa nähdä, että me vielä saamme siitä rangaistuksen.
HELGA. Älkää toki sitä uskoko, emäntä. Olihan mahdotonta Hildurin, joka
on niin tarkka ja ankara, pitää minua palveluksessaan.
INGA (katsoo lempeästi häneen, ojentaa hänelle kätensä). Puolustatko
sinä nytkin häntä? Niin, te molemmat olette hyvin erilaisia.
ERLAND (perältä. Huomaa Helgan). Päivää Helga! (Ystävällisesti.) Miten
sinä jaksat? Minä en voi sinua kätellä, sillä olen märkä ja likainen.
(Pyyhkii nurkassa riippuvaan pyyhkeeseen.)
HELGA. Kiitos, ei ole valittamista.
INGA. Helga tahtoi sanoa hyvästi Gudmundille ennenkuin hän lähtee.
ERLAND. Se on varsin luonnollista se.
INGA. En minä tahtoisi pyytää sinulta mitään nyt, kun et enää ole
palveluksessani. Mutta ehkä sinä kuitenkin tahdot ottaa tämän
vaatepakan ja kantaa sen vaateluhtiin.
HELGA. Kyllä, sen teen mielelläni.
(Ottaa kankaan ja poistuu keittiön ovesta.)
INGA. Erland, mikä sinua vaivaa? Minä varmaankin tulen päästä vialle,
jollet sinä sano minulle minkävuoksi olet niin levoton.
ERLAND (vältellen). Mikäs minua vaivaisi?
INGA. Mitä sinä lammesta nostit?
ERLAND (raskaasti, ponnistaen). Tämän veitsen minä otin, Inga.
(Laskee kääntöveitsen hänen eteensä pöydälle.)
INGA (kääntelee veistä, tajuamatta häntä). Onko tämä se onnettomuus,
jota minä olen koko aamun odottanut?
ERLAND (merkitsevästi). Yksi terä on siitä poissa.
INGA (tarttuu hänen käsivarteensa). Yksi terä poissa! -- Et suinkaan
tarkoita, että Gudmund -- (keskeyttää) onko sinun aikomuksesi sanoa,
että Gudmundilla oli tämä veitsi mukanaan kaupungissa viime yönä?
(Ääni on kohonnut, niin että viimeinen on melkein huutoa.)
ERLAND (synkän totisena). Hän otti sen niiden vaatteiden taskusta,
jotka olivat sen näköisiä kuin olisivat olleet tappelussa, ja heitti
sen lammikkoon.
INGA (ei sano mitään, jää istumaan huojuen edestakaisin, valitellen
hiljaa).
ERLAND (astuu edestakaisin lattialla). Niin, nyt on onnettomuus tullut
tähän taloon.
INGA (joka on luhistunut kokoon kuin vanha ihminen iskun saatuaan,
oikaisee äkkiä itsensä). Mutta onhan Gudmund pukeutumassa sulhaseksi!
Jos siinä olisi perää, niin ei hän silloin ajattelisi naimisiin menoa.
ERLAND. Niinpä hän kuitenkin tekee. Senvuoksi hän heitti veitsen
lammikkoon, jotta voisi mennä tänään naimisiin.
INGA (ylpeästi). Gudmund! Ei, nyt sinä erehdyt, isä. Joskin hän
juovuksissa ja sekapäisenä on joutunut ihmishengen menettämiseen, niin
ei hän sentään mene naimisiin nuoren ja viattoman tytön kanssa
antamatta hänen tietää asioistaan.
ERLAND (itsepäisesti). Hän on heittänyt pois veitsensä, ja nyt hän on
pukemassa ylleen hääpukuaan.
INGA (nousee tuolilta). Se on tapahtunut niin äkkiä. Se on kova koetus
hänen nuorelle mielelleen. Mutta hän kyllä tekee niinkuin oikein on.
Sen saat nähdä.
(Vaipuu oihkaisten istualleen ja istuu taas kuten ennen
ja valittelee.)
ERLAND (miettiväisenä). Tämä on ensimäinen kova koettelemus hänelle. Ja
kuinka voi nuori poika ymmärtää, ettei ole mitään iloa rikkauksista ja
vallasta, kun ei ole omatunto puhdas?
INGA (oikaisee itsensä, ylpeällä luottamuksella). Saat itse nähdä mitä
hän tekee, sillä nyt hän tulee. (Gudmund tulee sisään kauniissa
sulhaspuvussa. Inga äiti sanoo merkitsevästi, nähdessään hänen
kasvoillaan kauniin, melkein kirkastuneen ilmeen.) Nyt sinä olet sen
näköinen kuin minä tahdon sinun olevan.
GUDMUND. Minä tunnen itseni niin oudoksi tässä puvussa, äiti. Mutta
katsos, kun Hildur on saanut jotakin päähänsä --
INGA. Tässä hän minun mielestäni on oikeassa. Sinä et ole koskaan ollut
niin hyvännäköinen kuin tänään, Gudmund. -- Isä, etkö tahdo pyytää
väkeä sisään, jotta he saavat nähdä Gudmundin ja toivottaa onnea!
ERLAND (menee).
GUDMUND (huutaa hänen jälkeensä). Isä, jos te -- -- (keskeytyy).
ERLAND (seisoo ovella ja viittaa ulos, palaa sisään). Tahdoitko sanoa
minulle jotakin, Gudmund?
GUDMUND (hiljaa). En, en mitään.
ERLAND (asettuu Ingan viereen; juhlallisesti Gudmundille). Tässä
talossa on ollut tapana, että äiti puhuu sekä itsensä että minun
puolestani. Mutta tänäpäivänä, Gudmund, tahdon minä, sinun isäsi, puhua
meidän molempien puolesta. Minä tahdon sanoa sinulle, että tapahtukoon
sinulle mitä tahansa, mitä kohdannetkin, niin me emme sinua jätä.
Meihin molempiin sinä voit aina luottaa. Se varmuus on hyvä olemassa,
sekä onnessa että onnettomuudessa.
GUDMUND (kiirehtii vanhempiensa luo ja ottaa heitä kädestä).
INGA (pitää hänen kättään omassaan). Meillä on aina ollut iloa sinusta,
mutta älä pelkää tulla luoksemme, jos surut sinua kohtaisivat!
GUDMUND (murtuneella äänellä). Kiitos, isä ja äiti! (Taistellen
liikutustaan vastaan.) Te olette hyvempiä minua kohtaan kuin
ansaitsisin. (Taistelee huomattavan sielullisen kamppailun. Hän kääntyy
sitten isäänsä, mutta näkee väen, joka tulee sisään hiljaa ja
juhlallisena.) Vai niin, nyt te olette täällä. (Hän menee väen luo ja
ottaa heitä kädestä. Kaikki sanovat: "Onnea!" Kun hän on kätellyt
heitä, tulee Helga sisään. Gudmund huudahtaa iloisesti.) Helga!
HELGA. Hyvää päivää, Gudmund!
GUDMUND (kättelee häntä). Olitpa oikein hyvä kun tulit!
HELGA. Minun teki niin mieleni tulla toivottamaan onnea ja siunausta
Gudmundille hänen hääpäivänään.
(Gudmund pitelee hänen kättään omassaan, katsoo häneen,
voimatta puhua.)
ERLAND. Siitä onnittelusta taitaa Gudmund iloita enemmän kuin mistään
muusta.
GUDMUND. Niin iloitsenkin. Minä olen niin kiitollinen siitä, että sinä
olet tullut toivottamaan minulle onnea, Helga.
(Kääntyy äkkiä syrjään ja taistelee itsekseen. Silmänräpäys
jännittävää vaitioloa.)
INGA (tekee äkkinäisen päätöksen). Tulkaa tänne Pekka ja Olli! (Viittaa
parille rengille.) Te autatte minut pääsemään sillalle! Minä tahtoisin
mielelläni nähdä, kun Gudmund lähtee talosta.
(Häntä autetaan ulos. Kaikki poistuvat, niin että isä
ja Gudmund jäävät kahden.)
GUDMUND (katsahtaa ylös ja sanoo hyvin hiljaa). Isä!
ERLAND (astuu hänen luokseen). Nyt sinä olet sanonut kaikille hyvästit.
Nyt me sitten lähdemme.
GUDMUND (painaa päänsä isän olkapäälle ja purskahtaa voimakkaaseen
itkuun).
ERLAND (lempeästi). Mikä sinua vaivaa, Gudmund?
GUDMUND (hilliten itkunsa). Te olette kaikki niin hyviä minulle, mutta
minä en ansaitse sitä.
ERLAND. Ethän sinä ole tehnyt mitään pahaa.
GUDMUND. Kyllä minä olen. (Vetäsee syvään henkeä.) Minä olen lyönyt
kuoliaaksi yhden ihmisen.
ERLAND. Vai niin, niinkö siis sittenkin oli?
GUDMUND (ihmetellen). Tiedättekö te jo sen, isä?
ERLAND. Silloin kun Janne puhui tappelusta, huomasin minä sinusta,
etteivät asiasi olleet oikealla tolalla. Ja sitten löysin sinun
veitsesi lammikosta.
GUDMUND. Minun veitseni!
ERLAND. Niin, sinnehän sinä sen heitit. Ja minä näin suurimman terän
olevan poikki.
GUDMUND. Niin, isä, se on poikki. Mutta en kuitenkaan voi käsittää,
että minä olisin sen tehnyt.
ERLAND. Etkö voi muistaa miten se tapahtui?
GUDMUND. En muista mitään. Kaikki on minulle mustaa yötä. Vain
vaatteista minä huomaan olleeni tappelussa, ja minä tiedän veitsenterän
olevan poissa.
ERLAND. Aijotko sinä salata sen?
GUDMUND. Olen ollut aivan mieltä vailla. Onhan hirveää, että tämä
onnettomuus kohtasi minua juuri tänä päivänä. Ajattelin, että ehkä ne
toiset, jotka olivat mukana, olivat yhtä humalassa kuin minäkin,
eivätkä myöskään muista mitään. Ehkei minua vastaan ole muita
todisteita kuin veitsi, ja senvuoksi tahdoin sen hävittää.
ERLAND. Arvasin kyllä sinun niin ajattelevan. Tahtoisinpa tietää mikä
muutti sinun mielesi?
GUDMUND (luo alas katseensa). Kun minä näin Helgan.
ERLAND. (tarkkaavasti). Vai niin, Helgan.
GUDMUND. Niin, isä. Kun Helga tuli minua onnittelemaan. Silloin jokin
kova suli minussa. Minä tulin niin liikutetuksi hänen tulostaan. --
Teitä toisia voin katsoa pää pystyssä; kun Helga tuli, en enää kyennyt.
Hänen pitäisi vihata minua, mutta aina hän on yhtä lempeä.
ERLAND. Gudmund! Varmasti sinä et rakastakaan Hilduria?
GUDMUND. Kyllä minä olen rakastanut. En ketään ole asettanut häntä
korkeammalle. Tiesinhän minä meidän arvomme ja rikkautemme hänen
kauttaan kohoavan, ja minä tiesin varmasti, että siinä talossa, missä
hän hallitsee, olisi hyvä elää. -- Minä olin oikein ylpeä ja
mielissäni, kun olin saanut myöntävän vastauksen häneltä. Mutta sitten
kun hän pakotti minut lupaamaan, että Helgan täytyy muuttaa, olen minä
alkanut epäillä häntä toisenlaiseksi kuin miksi minä hänet luulin.
Sillä hän oli väärässä, isä. Se oli sydämetöntä ja kovaa. Joka kerta
kun minä menin hänen luotaan, en voinut olla ihmettelemättä, mitenkä
kauan hänen rakkautensa minuun kestäisi, jos se asetettaisiin
koetukselle. Ja samalla minä näin Helgan seisovan käräjäsalissa piplia
sylissä. Ja minä kuulin hänen huutavan: "Minä luovun kanteesta! Minä
pidän hänestä vieläkin. Minä en tahdo että hän vannoo itsensä
onnettomuuteen minun tähteni."
ERLAND (hetken vaitiolon jälkeen). En tiedä, olenko ymmärtänyt sinut
oikein, Gudmund. Et suinkaan sinä enää ajattele voivasi mennä
naimisiin?
GUDMUND (kasvoilla jalo ilme). Siinä on minun koko tulevaisuuteni ja
onneni! Täytyykö minun luopua kaikesta tästä, vaikka en edes itse tiedä
olenko minä ollenkaan puukkoa käyttänyt? Isä, minä tunnustan tämän
teille, kysyäkseni teiltä neuvoa.
ERLAND. Siitä tulisi sinulle kova edesvastuu, jos asiat ovat niinkuin
sinä uskot. Et suinkaan sinä tahdo vetää mukanasi Hilduria ja hänen
sukuaan onnettomuuteen?
GUDMUND. Minä en itse voi tätä asiaa selvittää. Sano minulle mitä minun
pitää tehdä.
ERLAND. Kaiken sen jälkeen mitä olen kuullut, Gudmund, minä sanon, että
ainoa minkä voimme tehdä on se, että menemme Ålvåkraan ja kerromme mitä
on tapahtunut.
GUDMUND. Mutta tarvitseeko minun tulla mukaan, isä? Ajattelin, että
minun pitäisi siitä päästä. Nyt ovat kaikki häävieraat koolla. Siitä
syntyy sellainen hämminki.
ERLAND. Sinä tulet kuitenkin mukaan, Gudmund. Saat itse puhua Hildurin
kanssa. Hän rakastaa sinua. Ehkei käy niin huonosti kuin sinä pelkäät.
GUDMUND. Minä en usko hänen rakkauteensa, isä. (Myöntyy, kun Erland
aikoo keskeyttää hänet.) Niin, olenhan sanonut, että teen niinkuin te
tahdotte.
(He menevät. Kuuluu ulkoa hyvästelemistä ja pyörien rätinää.
Sen aikana esirippu laskee.)