KAARIN rientäen Eelistä kohti: Eelis, isä on onnellinen, kun Rauhakin
tuli hänen luokseen. Eikö tehnytkin isä kaikille hyvän työn?
(Hiljaisesti.) Se oli lohdutus minullekin.
EELIS: Sinullekin? (Äkkiä, kiihkeästi.) Mitä meistä sitten tulee? Miten
kaksi raajarikkoa voi päästä eteenpäin?
KAARIN: Meiltä lie jokaiselta leikattu jäsen ja toinen. Mutta nythän
onkin ilmassa jotain ihmeellistä. Raajarikotkin nyt käyvät ontumatta!
— Matkustan seuraavalla junalla. Pian saatte uutisia minulta. Riennän
panemaan tavaroitani kokoon. (Kääntyen vielä, taka-alalla, Agnekselle.)
Agnes, nyt ei tarvitse paeta enää. Luulen, nyt on kaikki helpompaa.
(Aikoo poistua.)
EELIS: Mitä Eerik sanoo?
KAARIN: Mukana riemuitsee hän ja sanoo, että nyt vasta palasi Rauhakin
kuoleman varjosta meidän luo. Nyt on kaikki helpompaa, se uskokaa.
(Poistuu peräovesta.)
AGNES puoliksi itsekseen: Helpompaa? Niin onkin! Väkeviä virtoja tulvii
suonesta suoneen — — kuin kummassa unessa siinä. Nyt voitan tuhannen
kuolemaa. (Eelikselle, lähestyen.) Ja elämä voittaa. Mitä epäilemme
enää?
EELIS: En jaksa ajatella. Mutta — — on kuin olisi helpompaa. Miten
suloista väsyä — —
AGNES painuen lähelle: Uuvuit siellä kuoleman tiellä. Suutelemalla saat
voimasi jälleen — — kuin jättiläinen vielä työtä teet.
EELIS laajoin vaitioloin: Mitä sanot! Sen riemunko saisin vielä? — —
(Kuin kaiken ratkaisuna.) Sen tahdon tietää! (Suutelee Agnesta pitkään
ja janoisesti; kuin ihmetellen.) Olet lämmin ja hyvä. Palaako uskoni
jostain kaukaa? — — Mitä uskon minä? Enkö jaksakaan taistella enää — —
elämätä vastaan?