EELIS avaa käsivartensa, sulkee hänet syliinsä ja suutelee häntä:
Huulesi ovat kylmät? Ovat ikävästä sairaiksi tulleet — — niinkö?
AGNES tekeytyen iloiseksi: Suutelo toisen kerran, niin lämpenevät.
(Kurkoittaa huulensa Eeliksen suudeltaviksi.)
EELIS suudeltuaan: Kuljin täällä koko viikon katuja pitkin kuin orpo ja
rampa — —
AGNES tuskasta parahtaen: Suutelo vieläkin. Viimeistä kertaa! (Aikoo
heittäytyä Eeliksen syliin kasvot kädellä peittäen.)
EELIS äkkiä oudostuen: Viimeistä kertaa? Miksi on leikissäsi tuskaa?
(Ottaa Agneksen käden; huolissaan.) Sairauden hiki on sinun hipiälläsi.
— Tule istumaan.
AGNES: Ei, ei! (Seuraa kuitenkin Eelistä sohvalle, etsien jotain
sanottavaa.) Katsos — — kuulin tuonne teidän riitanne äsken — —
EELIS: Älä huolehdi. Ehjänä on varjeltu kaikki se, mikä meille on
yläpuolella elämää. Olin vain uskollinen itselleni ja meille. (Vetäen
Agnesta puoleensa.) Se oli helppoa, sillä sinussa on minulle kaikki
uskollisuus tullut riemuksi ja lihaksi.
AGNES värähtää ja kääntyy poispäin huoaten raskaasti.
EELIS voittoisasti ja valoisasti: Älä sure minun tähteni. Minä
suomennan, otan opettajatoimen, teen mitä tahansa, ja samalla syntyy
väitöskirja, se syntyy ja kasvaa kuin ihmeitten sarja. Minä valvon
ja teen työtä, ja sinä olet minulle uni ja uupumus ihana! Miten
yksinkertaista.
AGNES riistäytyy irti ja kavahtaa keskinäyttämölle; katkeran
epätoivoisesti: Yksinkertaista!
EELIS nousee, yhä riemukkaana ja voimaa täynnä: Niin, minulla on
kohtalo edessä, ja siksi on sieluni ikuisesti selvä ja nuori. Minusta
tuntuu usein kuin olisin raikas ja synnitön eläin. (Lähestyen.) Ja
sinä, kasveista kaunein, olet atria minulle — — jossain virtojen
varsilla — — aikaisin aamulla.
AGNES jälleen loitoten; katkerana, taistelevasti: Sinä saarnaat ja
opetat! Sinulle on kaikki yksinkertaista ja selvää. Sinulla on uskot
kohtaloihin ja totuuksiin. Sinulla on opit ja lait — — ja syyt ja
seuraukset — ja mitä kaikkia ne lienevätkin. — — Ja sydän ja pää!
(Melkein itkien.) Niin, sinulla ne eivät keskenänsä riitele! Mutta minä
— (kuin painuen häpeästä kokoon, puoliksi itsekseen) minä saan itseäni
peljätä ja hävetä.
EELIS? Meille ei ole olemassa häpeää.
AGNES katkeran pilkkaavasti: Mahtaapa tuo olla hauskaa! Eikös olekin?
EELIS: Hauskaa — —?
AGNES: Olla noin luonnostaan sankari ja pyhimys!
EELIS epätietoisena, joutuen hädän valtaan: Mitä sinä haastat?
AGNES yhä uhkaavammin: Pyhimykset eivät taida koskaan tuntea hirmuisia
himoja? Eivät taida. — (Hiljeten salaperäisen uhmaavaksi.) Niitä, jotka
kiemurtavat maassa ja nielevät mutaa — — —
EELIS: Minä kiellän sinua jatkamasta!
AGNES synkästi, kuin laahaten sanoja: Mitä se enää auttaa. — — (Äkkiä,
nopeasti.) Oletko koskaan kuullut naisista, »uskollisista» naisista,
jotka valtaa kamala himo juosta kadulle ja heittäytyä vieraitten
miesten valtaan? — Oletko kuullut?
EELIS painaa Agneksen pään lujasti rintaansa vasten: Agnes, Agnes,
katso minua! (Hyväillen ja katsoen silmiin.) Tummilla luomilla hämärä
murhe — — kuinka säälin sinua.
AGNES nojaten raukeana päätään Eeliksen käsivarteen: Et usko, kuinka
ne naiset aamulla lankeemustansa katuvat — — et usko, kuinka niiden
sielu ruumista vihaa. (Loitoten Eeliksestä.) Ne häpeävät kuin olisivat
maanneet koirain vieressä. Ja voi niitä, jotka eivät kykene häpeätänsä
peittämään — — valehtelemaan kuolinvuoteelle saakka! (Kuin unessa,
itsekseen.) Heitä ei auta myrkky eikä pohjaton lampi, heidän täytyy
huutaa häpeänsä julki juuri sille miehelle, jota rakastavat —
EELIS syöksähtää silmät kauhuisina Agnesta kohti, mutta loittonee
samassa: Minä näen — — minä tunnen jotain rumaa — — liejua ja lokaa. En
uskalla kysyä — — minun täytyy kysyä!
AGNES mielettömänä: Kysy, kysy, olenko valehdellut! Sen tein minä!
(Nopeasti.) Luulit olleeni maalla koko tämän viikon: Olin vain päivän
ja yön — siellä — — nuoressa metsikössä — — tanssimassa, vappuvalkean
ympärillä. Viisi päivää olen istunut kamarissani ja tuijottanut itseni
näännyksiin.
EELIS hengittää raivokkaasti, kädet puristuvat nyrkkiin.
AGNES asettuen alttiina Eeliksen eteen: Lyö, lyö minua — — se tekisi
hyvää.
EELIS käheästi: Kaikki — — puhu kaikki.
AGNES kuin unessa, melkein raa'asti: Sinä yönä minun vieressäni makasi
vieras mies.
EELIS syöksähtää tolkuttomana oikealle, silmät harhailevat, huomaavat
tupakkapöydällä ratsupiiskan. Hän ottaa sen käteensä ja nostaa
korkealle: Ulos! Pois — —
AGNES lysähtää maahan polvilleen: Sinulle minä annoin viattoman itseni!
Armahda!
EELIS lyö sanaa sanomatta Agnesta ruoskalla kasvoihin.
AGNES lyyhistyy yhä enemmän.
EELIS: Nouse!
AGNES nousee hoippuen ja horjuu peräovea kohti.
EELIS: Täältä — — pois täältä!
AGNES: Sinun ovellasi minä makaan.
EELIS kauhistuttavana: Makaa!
AGNES: — — Kunnes noudat minut!
EELIS syöksähtää, ratsupiiska yhä kädessä, kohti kirjoituspöydän
tuolia; läähättäen: Makaa — makaa — — —
AGNES on kadonnut peräovesta.
EELIS pudottaa ruoskan maahan, lysähtää tuolille, pää retkahtaa käsiin,
koko ruumis vavahtelee. Vaitiolo. On alkanut hämärtää.
11. KOHTAUS: Abr. Svart tulee vasemmalta, jättäen jäljessään oven auki,
katselee ympärilleen, havaitsee ratsupiiskan maassa.
ABR. SVART: Ahaa, poika on käyttänyt ruoskaa ja säästänyt sanoja.
(Melkein hellästi, laskien kätensä Eeliksen olalle.) Oikein, poika,
se on minun vertani se. — Se veri on kuolinvuoteella kuumempaa kuin
oli häävuoteessa sinun äidilläsi. Oikein, poika. Uskottoman naisen
loi Jumala vain napaan saakka, ja lopun teki saatana — —. Oikein
poika, itke poika — — se tekee tuolla iällä hyvää. (Ottaa ratsupiiskan
lattialta ja työntää sen saapasvarteen.) No, no — — koetapas tyyntyä.
(Menee tupakkapöydän luo ja ottaa sikarin, jota ryhtyy sytyttämään.)
EELIS kohoutuu istualleen, lopulta seisaalleen, jäykin, elottomin
kasvoin: Lähtekäämme pois — — maalle. Heti.
ABR. SVART: Totta kai — — kesäksi maalle. (Huudahtaen vasemmalle.)
Rauha!