"OMANSA KUN SAA KUNINGAS."
Vuodet kiitävät ohitsemme kuin tuuli. Me emme näe, mistä pyörre tulee
tai mille suunnalle se painuu, ja me olemme itse katselemassa niiden
vierimistä ilman oman muuttumisemme tajuntaa, vaikka kuitenkin Aika
hivuttaa ihmiseltä voimat niinkuin tuulet riipivät metsistä lehdet.
Alicen ja Markham Everardin vietettyä häitänsä asui vanha ritari
heidän lähellään vanhassa maatalossa, joka kuului hänen omaisuutensa
takaisinlunastettuun osaan. Taloutta hoitivat Joceline ja Phoebe nyt
avioparina, jonkun palkollisen avulla. Väsyessään Shakespeareen ja
yksinäisyyteen hän oli aina tervetullut vieras vävynsä luona, jota hän
kävikin tapaamassa tiheämpään, kun Markham oli kokonaan vetäytynyt
pois valtiollisesta elämästä. Entinen eversti nimittäin pahaksui
parlamentin väkivaltaista hajoitusta ja alistui sitä seuranneeseen
Cromwellin hallintaan oikeastaan vain katsoen sitä vähäisemmäksi
pahaksi, pitämättä uutta valtiomuotoa silti laillisena. Cromwell
näytti aina haluavan osoittautua hänen ystäväkseen, mutta Everard oli
suutuksissaan siitä ehdotuksesta, jonka mukaan hänen piti luovuttaa
kuningas vainoojille; hän katsoi sitä kunniansa loukkaukseksi eikä
milloinkaan vastannut suurmieheen lähentelyyn. Päin vastoin johtui hän
siihen käsitykseen, joka oli nyt yleiseen vallalla kansan keskuudessa,
että vakinaista hallitusta ei ollut saatavissa muutoin kuin kutsumalla
karkoitettu kuningassuku maahan takaisin. Epäilemättä se omakohtainen
ystävällisyys, jota hän oli kokenut Kaarlon taholta, sai hänet yhä
luontevammaksi sellaiseen katsantokantaan. Kuitenkin hän jyrkästi
kieltäysi kaikista toimista Oliverin eläessä, katsoen hänen valtansa
niin vankaksi, että sitä ei voitu horjuttaa millään vastavehkeillä.
Sillaikaa Wildrake entiseen tapaan pysyi Everardin suojeltuna
saattolaisena, vaikka se suhde toisinaan tuotti hänelle melkoista
hankaluutta. Tuo arvoisa henkilö tosiaan toimittelikin monia pikku
askareita perheessä silloin kun hän oleskeli isäntänsä talossa
tai vanhan ritarin luona. Hän voitti puolelleen Alicen sydämen
huomaavaisuudellaan lapsia kohtaan, opettaessaan hänen kolmea poikaansa
ratsastamaan, miekkailemaan, pitelemään peistä ja edistymään muissa
samanlaisissa harjoituksissa. Mutta ennen kaikkea oli hänen ansionaan
se, että hän täytti suuren tyhjyyden vanhan ritarin elämässä. Hän
pelasi tämän kanssa shakkia ja tammea tai luki Shakespearea taikka
esiintyi lukkarina hartaudenharjoituksessa, kun joku viraltapantu
jumaluusoppinut rohkeni sellaisen toimittaa valtiokirkon menojen
mukaan. Etsipä hän vanhalle herrasmiehelle myös ammuttavaksi riistaa,
niin kauvan kuin tämä vielä urheili, ja olletikin hän jutteli
Brentfordin väkirynnäköstä sekä Edgehillin, Banburyn, Roundwaydownin
ja muista taisteluista. Sellaiset puheenaineet riemastuttivat
iällistä kavalieria, mutta hän ei voinut niin mukavasti saada niistä
haastelluksi eversti Everardin kanssa, joka oli voittanut laakerinsa
parlamentin palveluksessa.
Wildraken seurasta saatu apu kävi välttämättömämmäksi sitte kun Sir
Henry oli menettänyt uljaan ja ainoan poikansa. Tämä sai surmansa
Dunkirkin onnettomassa taistelussa, jossa valitettavasti Englannin
värejä näkyi molemmilla kiistaavilla puolilla; ranskalaiset olivat
silloin liitossa Oliverin kanssa, joka lähetti heille apuväkeä, ja
karkoitetun kuninkaan joukot taistelivat espanjalaisten puolella.
Sir Henry vastaanotti surullisen sanoman kuten vanha mies, nimittäin
ulkonaisesti tyynemmin kuin olisi voinut odottaa. Hän tutkisteli
viikkoja ja kuukausia uupumattoman tohtori Rochecliffen hänelle
toimittamia rivejä, joiden allekirjoituksena oli pienin kirjaimin C.K.
ja näiden alapuolella Louis Kerneguy; niissä kirjoittaja pyysi häntä
kestämään tämän korvaamattoman menetyksen sitä lujemmin, kun hänellä
-- itseään tarkoittaen -- oli vielä jäljellä yksi poika, joka aina oli
katsova hänet isäkseen.
Mutta tästä lohdusta huolimatta näytti murhe vähitellen kuivetuttavan
elonlähteet, toimien huomaamattomasti ja imien verta kuin vampyyri.
Ilman mitään suoranaista sairautta tai ulkonaista vaivaa heikkenivät
vanhuksen voimat ja virkeys hiljakseen, ja Wildraken avuliaisuus kävi
päivä päivältä yhä tarpeellisemmaksi.
Sitä ei kuitenkaan ollut aina saatavissa. Kavalieri oli niitä
onnellisia henkilöitä, jotka lujan ruumiinrakenteen, mietiskelyä
karttelevan mielen ja eloisan luonteen perusteella kykenevät koko
ikänsä esittämään koulupojan osaa -- onnellisina hetkellisesti ja
välinpitämättöminä seurauksista. Pari kertaa vuodessa, saatuansa
kokoon muutamia kolikoita, kavalieri Wildrake matkusti Lontooseen,
missä hän kuvauksensa mukaan lähti retkeilylle, joi niin paljon viiniä
kuin sai eteensä ja vietti oman puheentapansa mukaan _rymyävää_
elämää itsensä kaltaisten huimaluontoisten kavalierien kanssa,
kunnes joku äkkipikainen puhe tai maltiton tekonen toimitti hänet
johonkin vankilaan, mistä hänet oli lunastettava maksamalla sakkoja ja
korvauksia sekä toisinaan hiukan maineenkin kustannuksella.
Vihdoin kuoli Cromwell, hänen poikansa luopui hallituksesta, ja
siitä käänteestä johtuneet muutokset saivat Everardin monien muiden
mukana ryhtymään tehokkaampiin toimenpiteisiin kuninkaan hyväksi.
Everard myönsi siihen tarkoitukseen melkoisia rahavarojakin, mutta
mitä varovaisimmin ja ryhtymättä tekemisiin välittäjien kanssa,
kääntyen ainoastaan suoraan itse kanslerin puoleen, jolle hän
antoi paljon tärkeätä valaistusta yleisistä asioista. Kaikessa
ymmärtäväisyydessäänkin hän oli vähällä sekaantua Bootliin ja
Middletonin tehottomaan kapinaan länsirannikolla ja pelastui hyvin
työläästi tuon epäaikaisen yrityksen onnettomilta seurauksilta.
Vaikka asema kuningaskunnassa joutui tämän jälkeen kolmin verroin
sekavammaksi, ei kuitenkaan näkynyt mitään suotuisaa käännettä
kuninkaan asialle, kunnes kenraali Monk Skotlannista käsin ryhtyi
sotaisiin toimiin. Silloinkin, täydellisen menestyksen kynnyksellä,
Kaarlon mahdollisuudet näyttivät huonommilta kuin koskaan, etenkin kun
hänen Brysselissä pitämäänsä hoviin saapui tieto, että Monk Lontooseen
päästyänsä oli asettunut parlamentin käskettäväksi.
Tähän aikaan kuningas oli eräänä iltana parhaillaan pitämässä pikku
kemuja Buckinghamin, Wilmotin ja joidenkuiden muiden vaeltavan hovinsa
teikarien kanssa, kun kansleri Clarendon äkkiä pyysi puheillepääsyä ja
astui sisälle kursailemattomammin kuin hän olisi menetellyt muulloin,
ilmoittaakseen merkillisiä uutisia. Lähettiläästä ei hän sanonut
voivansa virkkaa mitään, paitsi että tämä näytti juoneen paljon ja
nukkuneen vähän; mutta mies oli tuonut selvän luottamustodisteen
henkilöltä, jonka uskollisuudesta hän saattoi taata hengellään.
Kuningas pyysi saada nähdä itse sanansaattajan.
Huoneeseen astui mies, jonka esiintymisessä ilmeni jonkun verran
herrasmiestä ja enemmän hurjistelevaa renttua -- silmät turvonneina
ja tulehtuneina -- käynti hoippuvaa ja kompastelevaa, osittain unen
puutteesta ja osittain niiden vahvikkeiden johdosta, joita hän
oli käyttänyt uupumustansa vastaan. Hän horjui häikäilemättömästi
pöydän päähän ja tarttui kuninkaan käteen, jota hän mutusti kuin
piparikakun syrjää, samalla kun Kaarlo, joka alkoi muistaa hänet tästä
tervehdystavasta, ei ollut suurestikaan hyvillään siitä, että heidän
kohtauksensa tapahtui näin monen todistajan nähden.
"Tuon hyviä uutisia", ilmoitti outo airut, "loistavia uutisia! --
omansa taas saa kuningas! Jalkani käyvät vuorten ihanuudessa. Hiisi,
olen elellyt presbyteriläisten parissa, kunnes minuun on tarttunut
heidän puhettansa -- mutta me olemme nyt kaikki yhden miehen lapsia --
kaikki teidän majesteettinne nöyriä pienokaisia. Lontoossa on Häntä
joutunut ihan häviöön -- ilotulitukset säkenöivät, paistetaan härkiä,
juodaan maljoja, Lontoo leimuaa valomerenä Strandilta Rotherhitheen
asti -- sarkkoja kolistellaan --"
"Sen voimme arvata", tokaisi Buckinghamin herttua.
"Vanha ystäväni Mark Everard lähetti minut tuomaan viestin -- olen
konna, jos olen nukkunut siitä asti. Teidän majesteettinne muistaa
minut varmastikin. Teidän majesteettiinne muistaa, he-hei -- Kuninkaan
tammen juurella Woodstockissa?
"'Maa laulaa, tanssii, soittaa,
jahka riemun päivä koittaa,
omansa kun saa kuningas'."
"Master Wildrake, muistan teidät hyvin", sanoi kuningas. "Kaiketi on
hyvä sanomanne varma?"
"Varma, teidän majesteettinne! Enkö kuullut Kellojen moiketta? --
enkö nähnyt tulituksia? -- enkö juonut teidän majesteettinne maljaa
niin usein, että koipeni tuskin kykenivät kantamaan minua laiturille?
Se on yhtä varmaa kuin että minä olen vaivainen Roger Wildrake
Squattlesea-lammelta Lincolnista."
Buckinghamin herttua kuiskasi kuninkaalle: "Olen aina aavistanut,
että teidän majesteettinne piti ihmeellistä seuraa Worcesterista
paetessanne, mutta tämä lienee sen oivallisimpia näytteitä."
"Ka, hyvinkin samanlainen kuin sinä ja muu seura, mitä olen pitänyt
täällä näin monta vuotta", vastasi Kaarlo; "yhtä urhea sydän,
yhtä tyhjä pää, yhtä paljon korukutouksia, vaikka jonkun verran
himmentyneinä, yhtä häikäilemätön ja lähes yhtä paljon kolikoita
taskussa".
"Soisin teidän majesteettinne uskovan tämän hyvien tietojen tuojan
minun haltuuni, onkiakseni hänestä totuuden", esitti Buckingham.
"Kiitos vain", vastasi kuningas, "mutta hänellä on tahto kuten
sinullakin, ja sellaiset harvoin sopivat yhteen. Loordi kanslerilla on
viisautta, ja sen varaan on meidän jättäydyttävä. -- Master Wildrake,
te lähdette loordi kanslerin kanssa, joka tuo meille selvityksen
kertomuksestanne; sillävälin vakuutan teille, että te ette suinkaan
häviä hyvien tietojen ilmoittamisesta meille ensimäisenä." Niin sanoen
hän antoi kanslerille merkin viedä pois Wildrake, päätellen hänen
hyvinkin saattavan nykyisellä tuulellaan lavertaa Woodstockin päiviltä
joitakuita seikkailuja, jotka voisivat pikemmin huvittaa kuin opettaa
hänen hovinsa älyniekkoja.
Iloiselle sanomalle saapui pian vahvistus, ja Wildrakelle myönnettiin
sievä palkkio ja pikku eläke, johon kuninkaan erityisestä tahdosta ei
liitetty minkäänlaisia velvollisuuksia.
Pian jälkeenpäin koko Englanti oli köörinä hänen mielilaululleen:
Maa lauloi, tanssi, soitti,
kun se riemun päivä koitti,
omansa kun sai kuningas.
Sinä muistettavana toukokuun 29 p:nä kuningas valmistausi lähtemään
Rochesterista Lontooseen, saaden alamaisten taholta yksimielisen
sydämellisen vastaanoton, joten hän johtui hilpeästi huomauttamaan,
että oli varmaankin ollut hänen oma vikansa viipyä niin kauvan poissa
maasta, missä hänen saapumisensa aiheutti niin suurta riemua. Ratsain,
kumpaisellakin puolellaan veljensä, Yorkin ja Gloucesterin herttuat,
palautettu hallitsija kulki verkalleen pitkin kukkasilla siroteltuja
teitä -- viiniä virtaavien viemärien vieritse, voittokaarten alitse
ja seinäverhoilla katettuja katukujia myöten. Kansalaiset olivat
liikkeellä eri ryhminä, toiset pukeutuneina mustiin samettitakkeihin
kultavitjoineen, toiset sotilaallisissa kulta- ja hopeanauhaisissa
asuissaan, saattolaisinaan kaikki ne ammattilaiset, jotka olivat
häväisevin huudoin seuranneet hänen isänsä raastamista Whitehallista
ja nyt tulleet hurraamaan poikaa takaisin esi-isien palatsiin.
Blackheathin kautta mennessään hän sivuutti sen armeijan, joka oli
ollut niin kauvan peloittava itse Englannille kuten Europallekin ja
nyt palauttanut yksinvallan, ensin omin käsin kukistettuaan sen.
Jättäessään taakseen tämän mahtavan parven viimeiset rivit kuningas
joutui avoimelle nummelle, jonne monet säätyhenkilöt ja alempiarvoiset
olivat asettuneet onnittelemaan häntä hänen lähestyessään pääkaupunkia.
Muuan ryhmä kuitenkin herätti erityistä huomiota ympäristössään sen
kunnioituksen johdosta, jota seurueelle osoittivat järjestyksen
valvojiksi asetetut soturit. Olivatpa kavaliereja tai keropäitä,
nämä näyttivät kilpailevan siitä, kuka parhaiten osasi huolehtia
heidän mukavuudestaan, sillä seurueen sekä vanhemmat että nuoremmat
herrasmiehet olivat huomattavasti kunnostautuneet kansalaissodassa.
Se oli perheryhmä, päähenkilönään tuolilla istuva vanha mies. Tällä
oli säyseä hymy huulillaan, ja kyynel kihosi hänen silmäänsä,
kun hän näki lippujen liehuvan loppumattomana sarjana ja kuuli
väenpaljouden huikkailevan jo kauvan vaiennettuna ollutta huutoa:
"Jumala Kaarloa siunatkoon!" Hänen poskensa olivat tuhankarvaiset,
pitkä parta vaalentunut kuin rohtimet, siniset silmät kyllä
pilvettömiä, mutta näkökyvyltään ilmeisesti heikontuneita. Hänen
liikkeensä olivat raihnaisia, ja hän puhui vähän, paitsi milloin
vastaili lapsenlapsilleen tai kysyi jotakin tyttäreltään, joka
emännälliseen kauneuteen kypsyneenä istui hänen vieressään, taikka
eversti Everardilta, joka seisoi takana. Siellä myös vankka metsämies
Joceline Joliffe yhä vartijapuvussaan nojaili toisen Benaian tavoin
kaitsijasauvaan, joka oli aikoinaan tehnyt kuninkaalle hyvää
palvelusta, ja hänen vaimonsa, yhtä pyylevä emäntänä kuin hän oli ollut
sievä sisäkkönä, naureskeli omalle tärkeydelleen ja tuon tuostakin
säesti kimeällä sirkutuksellaan sitä rämeätä huhuilua, jolla hänen
miehensä kartutti yleistä hälyä.
Kolme vankkaa poikaa ja kaksi sievää tyttöä loruili isoisänsä
ympärillä, joka antoi heille sellaisia vastauksia kuin heidän ikäänsä
soveltui ja usein silitti kuihtuneella kädellään pikku lemmikkien
vaaleita kutreja. Alice käänsi tuon tuostakin lasten huomion toisaanne,
jotta he eivät väsyttäisi isoisää, ja siinä hommassa häntä avusti
Wildrake, komeillen uhkeassa puvussaan ja silmät kirkastettuina yhdellä
ainoalla viinipikarillisella. Meidän ei sovi jättää mainitsematta
vielä erästä huomattavaa ryhmän jäsentä -- jättimäistä koiraa, joka
näytti olevan rotunsa ikäkauden viimeisellä asteella, ollen
viiden- tai kuudentoista vuoden vanha. Mutta vaikka se oli elähtänyt
entisen uhkeutensa raunioiksi, himmein silmin ja kankein nivelin, pää
lerpalla ja uljas ryhti ja soreat liikkeet muuttuneina luuvaloiseksi
kompuroimiseksi, urhea koira ei kuitenkaan ollut menettänyt rahtuakaan
vaistomaisesta kiintymyksestään isäntäänsä kohtaan. Bevisin elämän
kaikkena määränä näytti nyt olevan lojua Sir Henryn jaloissa kesäisin
tai lieden ääressä talvisin, kohotella päätänsä katsoakseen häneen ja
tuon tuostakin nuollakseen hänen surkastunutta kättään tai kuoppaista
poskeaan.
Mukana oli kolme tai neljä livreijaan puettua palkollista,
suojellakseen tätä ryhmää tungokselta, mutta sitä ei tarvittu. Heidän
suuri kunnioitettavuutensa ja vaatimaton yksinkertaisuutensa antoi
heille alhaisimmankin rahvaan silmissä patriarkallisen arvokkuuden
sävyä, joka herätti yleistä huomaavaisuutta, ja he istuivat
pyörtänöllä, jonka olivat tien varresta valinneet asemapaikaksi, yhtä
häiriintymättöminä kuin olisivat olleet omassa puistossaan.
Ja nyt etäiset torvet ilmoittivat kuninkaallisen seurueen lähenemisen.
Eteenpäin tulivat airuet ja toitotukset -- eteenpäin tulivat töyhdöt ja
kullalla kirjaillut puvut, lippujen liehuessa ja miekkojen välkkyessä
päiväpaistetta heijastellen, ja viimein ilmestyi esiin Kaarlo-kuningas,
johtaen Englannin korkeimpien ylimysten ryhmää ja vieruskumppaneinaan
kuninkaalliset veljensä. Hän oli jo useasti pysähtynyt, kenties
hyväsydämisyydestä yhtä paljon kuin valtioviisaudestakin, vaihtamaan
jonkun sanan henkilöiden kanssa, jotka hän tunsi katsojien joukosta,
ja lähellä seisovien huudot ilmaisivat hyväksymistä noin otolliselta
näyttävälle kohteliaisuudelle. Mutta kun hän oli tovin katsellut
kuvaamaamme seuruetta oli mahdoton olla heti tuntematta Bevistä
ja hänen kunnianarvoisaa herraansa, jos Alice olisikin ollut
liiaksi muuttunut entisestään. Hallitsija hyppäsi ratsunsa selästä
ja astui heti vanhan ritarin luo, huikean hurrauksen kajahtaessa
ihmispaljoudesta, kun Kaarlon nähtiin omin käsin vastustavan toisen
heikkoja yrityksiä nousta osoittamaan hänelle alamaisuuttaan.
Hiljaisesti asettaen hänet takaisin istuimelle kuningas lausui:
"Siunaa, isä -- siunaa poikaasi, joka on palannut turvallisesti,
niinkuin siunasit häntä, kun hän erosi sinusta vaaran uhkaamana."
"Jumala siunatkoon -- ja varjelkoon --" mutisi vanhus peräti
liikutettuna, ja antaakseen hänelle hetkisen levon kääntyi kuningas
Aliceen.
"Ja sinä", hän sanoi, "kaunis oppaani, mitä olet sinä toiminut
vaarallisen yökävelymme jälkeen? Mutta minun ei tarvitse
kysyäkään", vilkaisten ympärilleen: "kuninkaan ja kuningaskunnan
palveluksessa, kasvattaen yhtä uskollisia uusia alamaisia kuin heidän
esivanhempansakin olivat. Komea polvi, totta tosiaan, ja kaunis näky
englantilaisen kuninkaan silmälle! -- Eversti Everard, me toivottavasti
saamme nähdä teidät Whitehallissa?" Sitte hän nyökkäsi Wildrakelle.
"Ja sinä, Joceline, voit varmaankin pidellä kaitsijasauvaasi yhdellä
kädellä? Työnnä tänne toinen kämmenesi."
Pelkästä ujoudesta luoden katseensa maahan Joceline puskemaan
valmistautuvan sonnin tavoin ojensi kuninkaalle aviosiippansa olan
yli kätensä, leveän ja kovan kuin puulautanen, jonka kuningas
täytti kultakolikoilla. "Käytä osa tästä pääkoristeen ostamiseksi
ystävättärelleni Phoebelle", kehoitti Kaarlo; "hänkin on hyvin hoitanut
velvollisuuksiansa Vanhaa Englantia kohtaan".
Kuningas kääntyi vielä kerran ritariin, joka näytti ponnistavan
puhuakseen. Hän otti vanhuksen käden omiensa väliin ja kallisti päänsä
häntä kohti kuullakseen, kun iällinen ritari toisella kädellä pidätellen
häntä sopersi jotakin, josta Kaarlo eroitti ainoastaan otteen:
"Tasaantuu julma tiimellyksen vimma,
ja rauha tervetulleen suojan saa."
Irtautuakseen senvuoksi mahdollisimman säveästi kohtauksesta, joka
alkoi käydä kiusallisen hämmennyttäväksi, hyväluontoinen kuningas
virkkoi, puhuen erityisen selvästi, jotta vanhus varmasti käsittäisi
hänen sanansa: "Tämä on hieman liian julkinen paikka sille kaikelle,
mitä meillä on puheltavaa. Mutta jollet pian tule tapaamaan
Kaarlo-kuningasta Whitehalliin, niin hän lähettää vieraaksesi Louis
Kerneguyn, jotta saat nähdä, kuinka suuresti se ilkikurinen nuorukainen
on matkoillaan järkevystynyt."
Hän puristi vielä kerran hellästi vanhuksen kättä, kumarsi Alicelle ja
koko ympäristölle ja peräytyi, Sir Henryn kuunnellessa hymyhuulin, mikä
osoitti hänen tajunneen äskeisen puheen armollisen sävyn. Vanhus nojasi
taaksepäin istuimellaan ja jupisi: _Nunc dimittis_.[32]
"Suokaa minulle anteeksi, kun jouduitte odottamaan, hyvät herrat",
virkkoi kuningas noustessaan ratsaille. "Mutta jollei näitä hyviä
ihmisiä olisi ollut, olisittekin saaneet varsin kauvan odotella minua
turhaan. -- Lähdemme."
Kulkue alkoi siis jälleen edetä; torvien raikuna ja rumpujen pärrytys
kohosi jälleen huutojen seassa, jotka olivat vaienneet kuninkaan
pysähtymisajaksi. Koko matkueen loisto sen lähtiessä jälleen liikkeelle
oli niin häikäisevä, että Alicekin hetkiseksi unohti huolestuksensa
isän terveydentilasta, seuratessaan katseillaan kirjavan jonon kulkua
nummen yli. Kun hän taas vilkaisi Sir Henryyn, näki hän hätkähtäen,
että posket, jotka olivat hiukan punehtuneet vanhuksen keskustellessa
kuninkaan kanssa, olivat jälleen vaalenneet kalmankalpeiksi; silmät
olivat ummessa eivätkä enää auenneet, ja kasvonpiirteet ilmaisivat
levollisuudessaan jäykkyyttä, joka ei ollut unen hervottomuutta.
He kiirehtivät apuun, mutta se oli myöhäistä. Matalalla torvessaan
palanut liekki oli lehahtanut ylös ja sammunut viimeiseen virinneeseen
leimaukseensa.
Muu on arvattavissa. Minun on ainoastaan lisättävä, että hänen
uskollinen koiransa ei elänyt montakaan päivää pitempään ja että
Bevisin kuva makaa isäntänsä jalkoihin kaiverrettuna hautapatsaassa,
joka pystytettiin Ditchleyn ritarin Henry Leen muistolle.