Mestaukselle määrätty hetki oli aikaa ohitse, ja kello oli noin viisi
ehtoopäivällä, kun protektori kutsutti Pearsonin luokseen. Tämä
meni pelokkaasti ja vastahakoisesti, epätietoisena vastaanotostaan.
Neljännestunnin kuluttua palasi ajutantti Victor Leen vierashuoneeseen,
missä hän tapasi vanhan Zerubabel Robinsin odottamassa.
"Miten jaksaa Oliver'?" kysyi ukko huolestuneesti. "No, hyvin", vastasi
Pearson, "ja hän ei kysynyt mitään mestauksesta, vaan tiedusteli, mitä
olemme saaneet kuulluksi nuoren miehen paosta, ja on suuresti järkkynyt
siitä ajatuksesta, että hänen on nyt katsottava päässeen tiehensä.
Annoin hänelle myös muutamia ilkimieliselle tohtori Rochecliffelle
kuuluvia papereita."
"Sittepä minä uskaltaudunkin hänen luokseen", tuumi sananselittäjä.
"Anna minulle siis ruokaliina, jotta näyttäisin pöydänkattajalta, ja
toimita tänne se ruoka, jota määräsin valmistettavaksi."
Kaksi huovia toi huoneeseen sellaisen häränliha-annoksen, joita
jaettiin sotamiehille, ja heidän tapaansa valmistettuna, lisinään
olutkipponen, suolatolkki, mustaa pippuria ja hapan leipä. "Tule
kanssani", hän sanoi Pearsonille, "äläkä pelkää -- Noll pitää
viattomasta pilasta". Hän astui rohkeasti kenraalin makuuhuoneeseen
ja lausui kovaa: "Nouse, sinä joka olet kutsuttu tuomariksi Israeliin
-- älköön enää olko levon aika. Katso, minä tulen merkiksi eteesi,
jonkatähden siis nouse, syö, juo ja anna sydämesi iloita, sillä
sinun pitää riemuiten nauttia sen ravinnosta, joka työskentelee
juoksuhaudoissa, koska sinun tultuasi lauman päälliköksi on köyhä
sotamies saanut sellaisia ruokavaroja kuin minä nyt olen asettanut
omaksi virkistykseksesi."
"Totisesti, veli Zerubabel", sanoi Cromwell tottuneena tuollaisiin
intomielisiin ilmauksiin saattolaistensa keskuudessa, "niin
toivoisimmekin olevan, eikä halunamme ole nukkua pehmeämmin tai
syödä herkullisemmin kuin halvimmat, jotka ovat yhtyneet lippujemme
kannattajiksi. Toden totta, sinä olet hyvin valinnut vahvistukseni, ja
sen ruuan tuoksu sieramissani makea."
Hän nousi vuoteelta, jolla oli maannut puolipukeissa, ja kietaisten
viittansa ympärilleen hän istuutui makuusijansa reunalle nauttimaan
rivakasti yksinkertaista ateriaa, joka oli hänelle valmistettu.
Syödessään Cromwell käski Pearsonin lopettaa selontekonsa. "Sinun ei
tarvitse pidättyä tämän arvoisan soturin takia, jonka mieli on niinkuin
minun mieleni."
"Ei, mutta", keskeytti Robins, "sinun tulee tietää, että Gilbert
Pearson ei täydellisesti pannut toimeen käskyjäsi noiden ilkimielisten
suhteen, joiden olisi kaikkien pitänyt kuolla puolipäivän hetkenä."
"Mitä käskyjä -- minkä ilkimielisten?" ällistyi Cromwell, laskien alas
veitsensä ja kahvelinsa.
"Niiden, jotka suljettiin vankilaan täällä Woodstockissa", vastasi
Zerubabel, "teidän ylhäisyytenne käskyn mukaan mestattaviksi
puoleltapäivin, koska heidät oli tavattu kapinassa tasavaltaa vastaan".
"Sinua onnetonta!" huudahti Cromwell, kavahtaen seisaalle ja puhutellen
Pearsonia; "ethän ole kajonnut Mark Everardiin, jossa ei ollut mitään
vikaa, sillä hänet petti keskinäinen välittäjämme -- etkä myöskään
laskenut kättäsi itseluuloisen presbyteriläisen papin päälle,
toimittaaksesi kaikki heikäläiset huutamaan pyhyyden häväistystä ja
vieraannuttaaksesi heidät meistä ainiaaksi?"
"Jos teidän ylhäisyytenne haluaa heidän elävän, niin he elävät, --
heidän henkensä on yhden sanan varassa", ilmoitti Pearson.
"Vapauta heidät; minun täytyy voittaa puolellemme presbyteriläisten
harrastus, jos voin."
"Rochecliffen, sen päävehkeilijän," ilmoitti Pearson, "aioin hirtättää,
mutta --"
"Raakimus", keskeytti Cromwell, "sekä kiittämätön että älytön --,
olisitko tuhonnut kuvalintumme? Tämä tohtori on vain kuten kaivo,
matala kyllä, mutta sentään syvempi kuin ne purot, jotka purkavat
salaiset lisänsä hänen taiteensa; sitte tulen minä pumppuineni ja imen
sen kaiken ilmoille. Lähetä hänet tiehensä ja anna hänelle matkarahat,
jos hän on vailla. Tunnen kaikki hänen tyyssijansa; hän ei voi mennä
minnekään, pysymättä valvontamme alaisena. Mutta te katsotte toisiinne
kolkosti, ikäänkuin olisi teillä sanottavana enemmän kuin rohkenette.
Toivoakseni ette surmanneet Sir Henry Leetä?"
"Emme. Se mies kuitenkin", vastasi Pearson, "on piintynyt ilkimielinen,
ja --"
"Kyllä, mutta hän on myös ikivanhan englantilaisen herrasmiehen ylväs
muisto", puheli kenraali. "Soisinpa tietäväni, miten voittaisin
puolelleni sen rodun suosiollisuuden! Mutta me, Pearson, joiden
kuninkaallisina kauhtanoina ovat ruumiimme verhoksi kantamamme
asevarukset, ja joiden johtajasauvat ovat valtikoinamme, me olemme
liian äskeisin kohonneet, herättääksemme kunnioitusta ylpeitten
ilkimielisten silmissä, he kun eivät saa alistuneeksi vähäisempään kuin
kuninkaalliseen syntyperään. Ja mitä he kuitenkaan voivat nähdä Europan
pisimmässäkään kuninkaallisessa sukujuuressa muuta kuin että se johtaa
onnistuneeseen soturiin? Mieltäni pahoittaa, että miestä kunnioitetaan
ja seurataan voitollisen päällikön jälkeläisenä, kun paljoa vähemmin
kunniaa ja kiintymystä osoitetaan toiselle, joka ominaisuuksiensa ja
menestyksensä puolesta voisi vetää vertoja kilpailijansa hallitussuvun
perustajalle. No, Sir Henry elää, ja eläköön minun puolestani. Hänen
poikansa on tosiaan ansainnut sen kuoleman, jonka hän tietysti jo on
kärsinyt."
"Mylord", sopersi Pearson, "koska teidän ylhäisyytenne on havainnut
olleeni oikeassa, kun syrjäytin määräyksenne niin monessa tapauksessa,
niin ette toivoakseni moiti minua tässäkään -- ajattelin parhaaksi
odottaa täsmällisempiä ohjeita".
"Sinä olet ihmeen armeliaalla tuulella tänään, Pearson", virkahti
Cromwell, ei aivan hyvillään.
"Jos teidän ylhäisyytenne suvaitsee, niin hirttonuora on valmiina, ja
provosti vain odottaa käskyä."
"Ei, jos sinunlaisesi verinen mies on hänet säästänyt, niin soveltuisi
kehnosti minun tuhota häntä", arveli kenraali. "Mutta näissä
Rochecliffin papereissa muuten on sopimus, jonka mukaan kahdenkymmenen
hurjimuksen piti siepata meidät vangiksi -- jostakusta olisi sen vuoksi
esimerkki tehtävä."
"Herra kenraali", huomautti Zerubabel, "ajatelkaahan, kuinka usein
tämä nuori mies, Albert Lee, on ollut lähellänne, vieläpä luultavasti
ihan likelläkin teidän ylhäisyyttänne noissa pimeissä käytävissä,
jotka hän tunsi, mutta me emme. Jos hänessä olisi ollut salamurhaajan
luontoa, niin hänelle olisi maksanut ainoastaan pistoolinlaukauksen,
jotta Israelin valo olisi sammunut. Niin, siten aiheutuneessa
sekamelskassa, vartijain hajaantuessa paikoiltaan, hän olisi saanut
hyvän pakomahdollisuuden."
"Riittää, Zerubabel; hän elää", sanoi kenraali. "Hänen pitää kuitenkin
jäädä joksikin aikaa vartioittavaksi, ja sitten on hänet karkoitettava
Englannista. Toiset kaksi ovat tietysti turvassa, sillä eihän sovi
uneksiakaan mokomien miesten ajattelemista minun kostoni soveliaiksi
uhreiksi."
"Metsänvartija Joliffe kuitenkin ansaitsee kuoleman", muistutti
Pearson, "koska hän on avoimesti myöntänyt surmanneensa rehdin Joseph
Tomkinsin".
"Hän ansaitsee palkinnon, kun säästi meiltä sen vaivan", sanoi
Cromwell. "Tuo Tomkins oli mitä kaksimielisin roisto. Olen tavannut
näistä papereista todisteita, että jos me olisimme menettäneet
Worcesterin taistelun, olisi meillä ollut syytä katua, että olimme
koskaan luottaneet master Tomkinsiin. Ainoastaan menestyksemme ehkäisi
sillä kertaa hänen kavalluksensa. Kirjoita meidät mainitsemasi
Jocelinen ja hänen kaitsijasauvansa velalliseksi äläkä saamamieheksi."
"Jäljellä on se herjaava ja ruokoton kavalieri, joka yritti illalla
murhata teidän ylhäisyytenne", virkkoi Pearson.
"Ei", kielsi kenraali, "niin alas en kumarru kostoni haussa. Hänen
miekallaan ei ollut sen enempää voimaa kuin jos hän olisi survaissut
piipunvarrella. Kotkat eivät piittaa villisorsista."
"Kuitenkin pitäisi sitä miestä rangaista häväisijänä, sir", selitti
Pearson. "Se ruman ja siivottoman sättimisen paljous, jonka löysimme
hänen taskuistaan, saa minut vastahakoiseksi päästämään häntä
kerrassaan vapaaksi. Suvaitkaa katsoa näitä, sir."
"Ylen viheliäisiä kirjaimia", arvosteli Oliver silmäillessään paria
paperiliuskaa, joihin Wildrake-ystävämme oli töhertänyt kaikenlaisia
runollisia otteita. "Ihan näyttää käsialakin päihtyneeltä, ja itse
runous on humaltunutta. Mitä tässä on?
"'Kun olin nuori veikko,
oli onneni heikko,
ja tuskin se vaurastuukaan.'
"Kas, mitä törkyä tämä on? -- ja sitte taas --
"'Nyt rutto Nollin korjatkoon
jo hornan peräkomeroon!
Me juomme kunnes kuninkaan
taas tuomme täyteen kunniaan.'
"Totta tosiaan, jos se voitaisiin tehdä tätä tietä, niin tämä
runoniekka olisi mahtava sankari Anna sille raukalle viisi kolikkoa,
Pearson, ja käske hänen mennä myyskentelemään viisujansa. Mutta jos hän
tulee kahdenkymmenen penikulman päähän meistä, niin ruoskitutamme hänet
kunnes veri virtaa kantapäihin."
"On enää jäljellä yksi tuomittu", virkkoi Pearson, "uljas susikoira,
komeampi kuin yksikään teidän ylhäisyytenne Irlannissa näkemä. Se
kuuluu vanhalle Sir Henry Leelle. Jos teidän ylhäisyytenne ei halua
pitää sitä muhkeata elukkaa itse, niin saisinko minä pyytää sitä
omakseni?"
"Ei, Pearson", epäsi Cromwell; "vanhalta mieheltä, joka on itse
niin uskollinen, ei sovi riistää hänen uskollista koiraansa. Kunhan
_minulla_ olisi joku olento, vaikkapa koirakaan, joka seuraisi minua
rakkautensa johdosta eikä sen takia, mitä se toivoo minusta hyötyvänsä!"
"Teidän ylhäisyytenne on kohtuuton uskollisia sotureitanne kohtaan",
tokaisi Zerubabel suorasukaisesti, "jotka seuraavat teitä kuin koirat,
tappelevat puolestanne kuin koirat ja saavat koiran haudan siihen
paikkaan, mihin sattuvat kaatumaan".
"Mitä nyt, vanha nurkuja", sanoi kenraali; "mitä merkitsee tuo sävyn
muutos?"
"Korpraali Humgudgeonin jäännökset on jätetty lahoamaan tuon tornin
raunioihin, ja Tomkins on mullattu viidakkoon kuin peto."
"Totta kyllä", sanoi Cromwell; "heidät siirretään kirkkomaalle, ja
jokainen soturi liittyköön saattueeseen merenvihrein kokardein ja
sinisin nauhoin. Jokainen aliupseeri ja sananselittäjä saa suruhuivin;
me itse johdamme kulkuetta, ja hautajaisiin myönnetään sovelias annos
viiniä, sokeroitua konjakkia ja rosmariinia. Pidä huoli siitä kaikesta,
Pearson. Maahanpanijaisten jälkeen Woodstock hajoitetaan ja hävitetään,
jotta sen komerot eivät tarjoa suojaa kapinallisille ja ilkimielisille."
Kenraalin käskyjä noudatettiin täsmällisesti, ja muiden vankien
vapautuessa jäi Albert Lee vielä vartioittavaksi. Hän matkusti
vapautuksensa jälkeen ulkomaille ja yhtyi Kaarlo-kuninkaan
henkivartioon, jossa sai hallitsijaltaan arvoylennyksen. Mutta kohtalo,
kuten saamme nähdä, myönsi hänelle vain lyhyen, vaikka loistavan uran.
Palaamme Woodstockin muiden vankien vapautukseen.
Molemmat jumaluusoppineet, täydellisesti leppyneinä toisilleen,
vetäysivät käsikkäin pappilaan, tohtori Rochecliffen entiseen asuntoon,
jonne hän nyt tuli jälkeläisensä Nehemia Holdenoughin vieraaksi.
Tuskin oli presbyteriläinen saanut ystävän kattonsa suojaan, kun hän
hartaasti pyysi tätä käyttämään sitä ja siihen kuuluvia tuloja kuin
omaansa. Tohtori oli hyvin liikutettu jalomielisestä tarjouksesta,
mutta hylkäsi sen viisaasti, ottaen lukuun heidän erilaiset
mielipiteensä kirkollisesta hallinnasta, ne kun olivat kumpaisellekin
yhtä likeisesti sydämen asioita kuin itse uskontokin. Häntä vahvisti
tässä päätöksessään toinen väittely, vaikka keveä, alkuperäisen kirkon
piispojen virka valtuuksista. He erosivat seuraavana päivänä, ja heidän
ystävyytensä säilyi kaikilta kiistoilta pastori Holdenoughin v. 1658
sattuneeseen kuolemaan asti; se rauha saattoi jossain määrin johtua
siitäkin, että he eivät vankeutensa jälkeen enää kertaakaan tavanneet
toisiansa. Tohtori Rochecliffe sai palkkapitäjänsä takaisin kuninkaan
palautuksen jälkeen ja kohosi sittemmin korkeaan papilliseen virkaan.
Woodstockin palatsihuvilan vankimatkueen vähäpätöisemmät henkilöt
saivat itselleen helposti tilapäiset asunnot vanhojen tuttavien
keskuudessa kauppalassa; mutta yksikään ei rohjennut ottaa luokseen
vanhaa ritaria, jonka kerrottiin aivan erikoisesti joutuneen
hallitsevien voimien epäsuosioon, ja Yrjänän ravintolan isäntäkään,
joka oli ollut hänen alustalaisiaan, rohkeni tuskin myöntää hänelle
matkalaisen tavallisia oikeuksia, ruokaa ja asuntoa rahalla. Everard
saatteli häntä pyytämättömänä, sallimattomana, mutta myöskin
kieltämättömänä. Vanhuksen sydän oli jälleen heltynyt hänelle,
kun hän kuuli, miten nuori soturi oli käyttäytynyt muistettavassa
taistelukohtauksessa Kuninkaantammen juurella, ja näki Cromwellin
pikemmin vihaavan kuin suosivan häntä. Mutta toinenkin salainen tunne
lepytteli häntä sisarenpoikaansa kohtaan -- se tietoisuus, että Everard
hänen kerallaan oli raskaasti huolissaan Alicesta, joka ei ollut
vielä palannut epätietoiselta ja vaaralliselta retkeltään. Hän tajusi
olevansa itse kenties kykenemätön saamaan selville, mistä Alice oli
etsinyt suojaa viime tapausten aikana, tai toimittaman häntä vapaalle
jalalle, jos hänet oli pidätetty. Hän toivoi Everardin tarjoavan
palvelustansa neitosen etsimiseksi, mutta hän ei kehdannut sitä
pyytää; Everard taasen ei voinut aavistaa enonsa mielialan muutosta ja
pelkäsi pahastuttavansa häntä avun tarjouksella tai Alicen nimenkään
mainitsemisella.
Aurinko oli jo laskenut. He istuivat äänettöminä katsellen toisiansa
kasvoihin, kun kuului kavioiden töminää. Ulko-ovelle koputettiin,
portailta kuului keveitä askeleita, ja tukalia huolia herättänyt
neitonen seisoi heidän edessään. Hän heittäysi riemuissaan isänsä
syliin; vanhus silmäsi huolellisesti ympärilleen ja kysyi sitte
kuiskaten: "Onko turvassa?"
"Turvassa ja kaikesta vaarasta päässyt, toivoakseni", vastasi Alice.
"Minulla on teille todiste."
Hänen katseensa kiintyi sitten Everardiin -- hän punehtui, tuli
hämilleeen ja vaikeni.
"Sinun ei tarvitse peljätä presbyteriläistä serkkuasi", virkkoi ritari
suopeasti hymyillen; "hän on osoittautunut ainakin tunnustajaksi
uskollisuuden asiassa ja oli joutua sen marttyyriksikin".
Tyttö otti povestaan kuninkaallisen kirjelmän, joka oli kyhätty
pienelle tahriutuneelle paperilapulle ja sidottu villalangan pätkällä.
Sellaisenaankin painoi Sir Henry pikku kääryn ensin avaamattomana
huulilleen, sydämelleen ja otsalleen itämaalaisen kunnioituksen tavoin,
ja vasta kyyneleen pudottua sen päälle hän sai miehuutta avata ja lukea
lähetyksen. Se sisälsi seuraavaa:
.... _Uskollinen suuressa arvossa pitämämme ystävä ja taattu
alamaisemme_:
Kun meille on tullut tunnetuksi, että on ollut hankkeissa
avioliitto Teidän ainoan tyttärenne mrs. Alice Leen ja hänen
sukulaisensa, Teidän sisarenpoikanne Markham Everardin, Everslyn
herran kesken, ja ollen varma siitä, että tämä liitto olisi
hyvin mieluisa Teille, joskin Te eräitten meidän palvelustamme
tarkoittavien näkökohtien johdosta kielsitte siltä suostumuksenne,
ilmoitamme täten Teille, että meidän asiamme eivät suinkaan
kärsi haittaa sellaisesta liitosta, joten kehoitamme ja --
mikäli valtamme riittää -- vaadimme Teitä myöntymään siihen, jos
haluatte tuottaa meille suurta mielihyvää ja suuresti edistää
asioitamme. Jätämme Teille kuitenkin, kuten kristityn kuninkaan
tulee, täyden vallan harkita itsenäisesti muita sellaisen avion
esteitä, joita saattaa olla olemassa meidän palvelukseemme
kuulumatta. Tämän vahvistamme allekirjoituksellamme ja lausumme
samalla kiitollisuutemme hyvistä palveluksistanne edesmenneelle
kuninkaalliselle isällemme kuten itsellemmekin.