"Master Louis Kerneguy", virkahti Wildrake kohottaen hattuansa, mutta
huomasi heti erehdyksensä ja lisäsi: "Ei sentään -- pyydän anteeksi,
sir -- lihavampi, lyhempi, vanhempi. -- Mr. Kerneguyn ystävä kaiketi,
jonka keralla päässen piakkoin kilpasille. Ja miksei nyt, sir, ennen
kuin päämiehemme saapuvat? Vain eineen verran vatsan pohjimaisen
koverruksen täytteeksi, kunnes oikein ateria tarjotaan, sir? Mitä
sanotte?"
"Vatsan koverruksen väljentämiseksi pikemmin, tai uuden uurtamiseksi",
vastasi tohtori.
"Totta, sir", sanoi Roger, joka näytti nyt olevan elementissään; "hyvin
sanotte -- suittaa kyllä sitenkin sattua Mutta tehän peittelette
kasvojanne, sir. Se on tosin kunnon miesten kuosina tähän onnettomaan
aikaan, surkeata kyllä, mutta meillä on kaikki avointa -- täällä ei ole
mitään kavaltajia. Laittaudunpa ensin tamineihini teidän rohkaisuksenne
ja näytän teille, että olette tekemisissä herrasmiehen kanssa,
joka kunnioittaa kuningasta ja kelpaa taistelemaan kenen hyvänsä
kuningasmielisen kanssa, jollainen te epäilemättä olette, sir, koska
esiinnytte master Louis Kerneguyn ystävänä."
Kaiken tämän aikaa Wildrake puuhakkaasti päästeli nelinurkkaisen
viittansa solkia.
"Pois -- pois, te lainavaatteet", hän sanoi,
"'jo esirippu syrjään Borgian eestä!"
Ja hän viskasi viitan yltänsä, seisten _in cuerpo_ mitä
kavalierimaisimmassa ihokkaassa; se oli rasvakiiltoista tulipunaista
atlassilkkiä, ja sen reikäompeluksiin ja viilteisiin oli käytetty
täytettä, joka oli aikoinaan ollut harsikangasta. Vaatetuksen
täydensivät samanlaiset polvihousut ja monesta kohti parsitut sukat,
jotka olivat alkujaan olleet persikanväriset. Muuna sonnustuksena oli
pari hyppykenkiä, jotka kehnosti soveltuivat kävelyyn kasteisessa
ruohossa, ja leveä hankkilus haalistuneine koruompeluksineen.
"No niin, sir!" hän huudahti; "kiirehtikää, riisukaa ketenne. Tässä
seison tanakkana, ja totisena -- niin uskollisena urhona kuin on
koskaan nähty keropäätä lävistämässä. Hei, sir, ase käteen!" hän
pitkitti; "ehdimme vaihtaa puolikymmentä survaisua vielä ennen heidän
tuloaan ja panna heidät häpeämään vitkasteluansa. Äh!" hän huudahti
peräti pettyneenä, kun tohtori viittansa avaten näytti papillisen
asunsa; "huh! pappihan siinä vain onkin!"
Mutta Wildraken sai piankin omaksumaan toisenlaisen sävyn hänen
kunnioituksensa kirkkoa kohtaan ja halunsa poistaa tieltä henkilö, joka
voisi häiritä hänen niin hartaasti odottamaansa kohtausta.
"Pyydän anteeksi", hän sanoi, "hyvä tohtori -- suutelen uumatakkinne
palletta -- sen teen, tuhannen tulimaista -- pyydän jälleenkin
anteeksi. -- Mutta olipa hyvä, että teidät tapasin -- teitä kyseltiin
ihan tavattomasti palatsihuvilassa -- tarvittiin vihkimään, kastamaan,
hautaamaan tai ripittämään taikka johonkin tuiki tähdelliseen. Taivaan
nimessä, rientäkää!"
"Palatsihuvilassako?" kummeksui tohtori. "Kas, juurihan sieltä läksin
-- varmasti olin siellä myöhempään kuin te saatoitte olla, koska
tulitte kauppalan tietä."
"Niin, mutta kauppalassahan teitä juuri tarvitaankin", vastasi
Wildrake. "Turkanen, sanoinko minä palatsihuvilassa? Ei, ei --
kauppalassa -- ravintolanisäntä ei pääse hirteen -- hänen tyttärensä
vihille -- kakaransa kasteelle tai vaimonsa hautaan -- _oikean_
papin avutta -- heille eivät kelpaa mitkään Holdenoughit. Hän on
vilpitön mies, ravintolanisäntäni; joutukaa siis, jos pidätte arvossa
kutsumustanne."
"Suokaa minulle anteeksi, master Wildrake", virkkoi tohtori, "odotan
master Louis Kerneguytä".
"No, helkkunassa!" ähmistyi Wildrake. "Olenpa kyllä aina tiennyt, että
skotlantilaiset eivät kykene mihinkään ilman pappiansa, mutta lempo
soikoon, en sentään ole tullut ajatelleeksi, että he käyttäisivät
häntä tähänkin. Mutta olen tuntenut hengelliseenkin säätyyn kuuluvia
hauskoja miehiä, jotka osasivat käytellä miekkaansa yhtä hyvin kuin
rukouskirjaansakin. Te tiedätte kohtauksemme tarkoituksen, hra tohtori.
Tuletteko ainoastaan hengellisenä lohduttajana -- vai kenties haavurina
-- vai otatteko milloinkaan säilää käteenne? He-hei!"
Ja hän teki huotrassa olevalla miekallaan huitaisuliikkeen "Olen
ottanut, sir, välttämättömään tarpeeseen", ilmoitti tohtori Rochecliffe.
"Hyvä herra, antakaa tämän tilaisuuden olla välttämätön", pyysi
Wildrake. "Te tiedätte, kuinka harras kirkon mies minä olen. Jos
noin taitava jumaluusoppinut kunnioittaisi minua vain kolmellakaan
survaisulla, niin pitäisin itseäni ainiaaksi onnellisena."
"Sir", huomautti Rochecliffe hymyillen, "ellei esityksellenne olisi
muita esteitä, niin minulla ei ainakaan olisi välinettä -- olen asetta
vailla".
"Mitä! teiltä puuttuu _de quoi?_ Sepä on tosiaan hankala seikka. Mutta
teillä on vankka sauva kädessänne -- mikä estää meitä yrittämästä pikku
erää -- minä tietysti pitäen, miekkaani huotrassa -- kunnes päämiehemme
saapuvat? Kenkäni ovat täynnä tätä kohmetuttavaa kastetta, ja häviän
varpaan tai pari, jos minun on seistävä alallani kaiken aikaa, kun he
voimistelevat, -- sillä arvattavasti te, tohtori, olette kanssani yhtä
mieltä siitä, että siitä ottelusta ei tule mitätöntä varpuskiistaa."
"Asianani täällä on mahdollisuuden mukaan estää mitään kiistaa
syntymästä", ilmoitti hengenmies.
"No, turkanen, tohtori, sepä on liian nurjaa", pahoitteli Wildrake,
"ja jollen pitäisi kunniassa kirkkoa, voisin kostoksi kääntyä
presbyteriläiseksi".
"Peräytykää hiukan, olkaa hyvä, sir", pyysi tohtori, "älkää tunkeutuko
sinne päin", sillä pettymyksensä kiihtymyksessä liikehtiessään oli
Wildrake lähestynyt Alicen kätköpaikkaa.
"Ja minkätähden, hyvä tohtori?" ihmetteli kavalieri.
Mutta vielä askeleen edettyään hän seisahtui kuin naulittu ja jupisi
itsekseen, ensi ällistyksen purkauduttua voimalliseksi sadatukseksi:
"Hienohelma viidakossa, kautta kaiken pyhän, ja tähän aikaan aamusta --
vhi-u-i!" Hän vihelsi hiljaa ja pitkään hämmästyksensä huojennukseksi
ja kääntyi sitte tohtoriin, etusormi nenänsivussa: "Tepä olette
veitikka, hyvä tohtori, penteleenmoinen veitikka! Mutta miksette
antaisi minulle vihiä tuosta -- tuosta mukavuudestanne -- kielletystä
tavarastanne? Hiisi vieköön, sir, minä en ole mies paljastamaan kirkon
oikkuja."
"Sir", kivahti tohtori Rochecliffe, "te olette hävytön, ja minä
kurittaisin teitä, jos maksaisi vaivan ja aika olisi sovelias".
Ja tohtori, joka oli palvellut sodassa kyllin kauvan lisätäkseen
muutamia ratsuväen kapteenin piirteitä hengenmiehen avuihin, tosiaan
kohotti sauvansa hulivilin suureksi riemuksi, sillä tämän kunnioitus
kirkkoa kohtaan ei suinkaan kyennyt lannistamaan hänen kujeiluhaluaan.
"Ei, tohtori", hän sanoi, "jos heilutatte asettanne iskumiekan tavoin
ja kohotatte sen päänne tasalle asti, niin lävistänpä teidät tuossa
tuokiossa". Niin sanoen hän teki huotrassa olevalla miekallaan
survaisun, ei ihan tohtorin ruumista kohti, mutta sille taholle.
Muuttaen karttunsa suunnan lyömämiekan puolustusasennosta pistomiekan
torjumisliikkeeksi Rochecliffe samassa iski kavalierin kädestä
aseen sinkoamaan kymmenen kyynärän päähän vikkelänä kuin ystäväni
Francalanza. Juuri silloin tulivat näkösälle molemmat päähenkilöt.
Everard huudahti heti vihaisesti Wildrakelle: "Tämäkö on sinun
ystävyyttäsi? Taivaan nimessä, mitä varten tepastelet tuossa narrin
nutussa ja kujeilet kuin houkkio?" arvoisan sekundanttinsa hiukan
hölmistyneenä painaessa päänsä kumaraan kuin kepposesta kiinni joutunut
poika, kunnes hiipi ottamaan heinikosta asettaan; sivuuttaessaan hän
jo taas kurkoittikin kaulaansa näreikköä kohti, nähdäkseen vielä
vilahduksen uteliaisuutensa piiloitetusta esineestä, jos mahdollista.
Kaarlo oli sillävälin vielä enemmän ihmeissään näkemästänsä ja huusi
puolestaan: "Mitä! Tohtori Rochecliffe kirjaimellisesti innostuneena
taistelevan kirkon jäseneksi ja kiistasilla kavalieri-ystäväni
Wildraken kanssa? Saanko pyytää häntä kuitenkin vetäytymään
syrjemmälle, koska eversti Everardilla ja minulla on yksityinen asia
toimitettavana?"
Tohtori Rochecliffen lähtökohtana tässä tärkeässä tilanteessa oli
ollut varustautua pyhän virkansa arvovallalla ja käyttää sellaista
väliintulon sävyä, joka olisi voinut lannistaa hallitsijankin ja saada
hänet tuntemaan, että hänen nuhtelijansa puhui korkeammalla valtuudella
kuin omallaan. Mutta hänen oman mielenkuohunsa vastikään ilmennyt
liiallisuus ja sen tuottama horjahdus maalliseen voimanäytteeseen
olivat kovin epäsuotuisia sen ylemmyyden omaksumiseen, johon niin
hillittömän mielen kuin Kaarlon -- omapäisen prinssin ja oikukkaan
sukkeluksen -- saattoi toivoa ollenkaan alistuvan. Tohtori yritti
kuitenkin palautua arvokkuuteensa ja vastasi niin vakavasti sekä
samalla kertaa niin kunnioittavasti kuin suinkin osasi, että hänelläkin
oli mitä tähdellisin asia, joka esti häntä master Kerneguyn toivomuksen
mukaisesti lähtemästä paikalta.
"Suokaa anteeksi tämä epäaikainen keskeytys", sanoi Kaarlo kohottaen
hattuansa ja kumartaen eversti Everardille, "josta minä teen heti
lopun".
Everard vastasi totisena hänen tervehdykseensä ja oli vaiti.
"Oletteko järjiltänne, tohtori Rochecliffe?" tiukkasi nyt Kaarlo; "vai
kuuroko olette? -- vai oletteko unohtanut äidinkielenne? Pyysin teitä
poistumaan täältä."
"En ole järjiltäni", vastasi hengenmies kooten päättäväisyytensä ja
saaden takaisin äänensä luontaisen lujuuden "vaan tahdon estää muita
mielettömyydestä; en ole kuuro, vaan rukoilen muita kuulemaan järjen ja
uskonnon ääntä; en ole unohtanut äidinkieltäni, vaan olen tullut tänne
haastamaan kuningasten ja ruhtinaitten Herran kieltä".
"Seuhtomaan luudanvarsilla, luulisin pikemmin", sanoi kuningas.
"Kuulkaahan, tohtori Rochecliffe, tämä äkillinen teennäisen
mahtipontisuuden puuska soveltuu teille yhtä huonosti kuin äskeinen
kujeilunne. Te ette käsittääkseni ole mikään katolilainen pappi tai
skotlantilainen Messu-Jussi, vaatiaksenne harrasta kuuliaisuutta
lampailtanne vaan Englannin valtiokirkkolainen, jota hallitsee sen
yhdyskunnan järjestyssääntö -- ja sen PÄÄ." Viime sanat lausuessaan
kuningas alensi äänensä pontevaksi kuiskaukseksi. Tämän huomatessaan
Everard vetäysi taamma, sillä luontainen hienotunteisuus pidätti
häntä joutumasta vasten tahtoansakaan kuulijaksi keskustelulle, jossa
puhujain turvallisuus saattoi suuressakin määrin tulla kysymykseen.
"Master Kerneguy", virkkoi pappismies, "minä en omaksu käskyvaltaa tai
holhuuta mielitekojenne suhteen -- Jumala varjelkoon; huomautan teille
vain, mitä järki, raamattu, uskonto ja oikeamielisyys yhtäpitävästi
määräävät käyttäytymisohjeeksenne".
"Ja minä, tohtori", sanoi kuningas hymyillen ja viitaten onnettomaan
sauvaan, "noudatan mieluummin esimerkkiänne kuin opetustanne. Jos
kunnianarvoisa pappismies tahtoo itse ryhtyä karttutaisteluun, niin
mitä oikeutta voi hänellä olla sekaantua herrasmiesten kiistoja
pidättämään? No niin, sir, poistukaahan, älkääkä antako nykyisen
uppiniskaisuutenne pyyhkiä pois entistä kiitollisuudenvelkaa."
"Ajatelkaa toki", varoitti jumaluusoppinut, "voin virkkaa yhden sanan,
joka estää kaiken tämän".
"Tehkää se", vastasi kuningas, "ja silloin ajakaa, valheeksi
kunniallisen elämäntyön koko sisältö ja toiminta -- hyljätkää kirkkonne
periaatteet ja heittäytykää valapattoiseksi kavaltajaksi ja luopioksi,
estääksenne toisen henkilön täyttämästä velvollisuuttaan herrasmiehenä!
Se olisi tosiaan ystävänne surmaamista hänen pelastamisekseen
joutumasta vaaraan. Antakaa sen ehdottoman kuuliaisuuden, joka on niin
usein kielellänne ja epäilemättä myös mielessänne, toimittaa jalkanne
kerran liikkeelle ja astukaa syrjään kymmeneksi minuutiksi. Sen ajan
kuluttua voidaan apuanne tarvita joko ruumiin tai sielun parantajana."
"Ei, sittepä minulla on vain yksi taivutuskeino jäljellä", huokasi
tohtori Rochecliffe.
Tämän sivupuhelun aikana oli Everard melkein väkisin pidättänyt
vieressään saattolaisensa Wildraken, jonka suurempi uteliaisuus ja
vähempi hienotuntoisuus olisivat muutoin saaneet hänet tunkeutumaan
lähemmä, päästäkseen kenties salaisuuden perille. Mutta nähdessään
tohtorin kääntyvän näreikköä kohti hän kuiskasi kiihkeästi Everardille:
"Panen veikkaan kulta-Kaarlon tasavaltalaista ropoa vastaan, että
tohtori ei ole ainoastaan tullut saarnaamaan rauhaa, vaan tuonut
pääehdotkin mukanaan!"
Everard ei vastannut. Hän oli jo paljastanut miekkansa, ja tuskin näki
Kaarlo Rochecliffen kääntäneen selkänsä, kun jo hänkin siekailematta
noudatti esimerkkiä. Mutta ennen kuin he olivat ehtineet muuta
kuin tervehtiä toisiaan aseittensa tavanmukaisella kohteliaalla
heilautuksella seisoi tohtori Rochecliffe taaskin heidän välissään,
taluttaen kädestä Alice Leetä, jonka vaatetus oli kasteen liottama ja
pitkät kiharat aivan suoristuneet märkyydestä. Hänen kasvonsa olivat
tavattoman kalpeat, mutta se oli tiukan päättäväisyyden vaaleutta
eikä pelon. Syntyi hisahtamaton hämmästyksen pysähdys -- taistelijat
painoivat miekkansa maata kohti -- ja Wildrakenkin häikäilemättömyys
purkausi vain puolittain hillityiksi huudahduksiksi: "Hyvin tehty,
tohtori -- tämä on verrempää kuin 'pappi hernehalmeessa' -- isäntänne
tytär kerrassaan -- ja mistress Alice, jota luulin ihan lumipisaraksi,
onkin lopulta keto-orvokki -- hempukka, kautta taivaan, ja samaa lajia
kuin mekin!"
Tätä tarkkaamatta jäänyttä mutinaa lukuunottamatta sai Alice
ensimäisenä sanoiksi.
"Master Everard", hän virkkoi, "master Kerneguy, te kummastelette
nähdessänne minut täällä -- mutta miksen kuitenkaan ilmoittaisi aihetta
heti? Vakuutettuna siitä, että viattanikin olen väärinymmärryksenne
onnettomana syynä, olen liian harras estämään turmiollisia seurauksia,
pidättääkseni mitään askelta, joka voi lopettaa sen. Master Kerneguy,
eikö toivomuksillani, pyynnöilläni, rukouksillani -- eikö teidän
ylväillä ajatuksillanne -- omien korkeiden velvollisuuksienne
muistamisella ole mitään merkitystä menettelyllenne tässä asiassa?
Sallikaa minun kehoittaa teitä kysymään neuvoa järjeltä, uskonnolta ja
terveeltä harkinnalta sekä panemaan pois aseenne."
"Olen kuuliainen kuin itämaalainen orja, madam", vastasi Kaarlo
pistäen miekkansa huotraan. "Mutta minä vakuutan teille, että se
juttu, josta olette huolissanne, on aivan vähäpätöinen, ja sen sovimme
eversti Everard ja minä viidessä minuutissa paljoa paremmin kuin koko
valtakunnan kirkolliskokouksen avulla, vaikka tämän kunnianarvoisia
neuvotteluja olisi kerrassaan naisparlamentti edistämässä. -- Mr.
Everard, tulisitteko hiukan edemmäksi! Meidän on nähtävästi muutettava
paikkaa."
"Olen valmis saattamaan teitä, sir", mukautui Everard, joka oli pannut
pois aseensa heti kun oli nähnyt vastustajansa menettelevän siten.
"Minulla ei siis ole mitään vaikutusvaltaa teihin, sir", sanoi Alice
vieläkin puhutellen kuningasta. "Ettekö pelkää käyttäväni tietooni
tullutta salaisuutta, estääkseni tätä rettelöä kehittymästä äärimäiseen
ratkaisuun? Luuletteko, että jos tämä herrasmies, joka kohottaa kätensä
teitä vastaan, tietäisi --"
"Jos hän tietäisi minut loordi Wilmotiksi, aioitte sanoa, madam?
Sattuma on antanut hänelle siitä todisteen, joka jo tyydyttää häntä, ja
luullakseni olisi teidän vaikea kääntää hänen mielipidettään toiseksi."
Alice pysähtyi ja katseli kuningasta peräti pahastuneena, ja seuraavat
arvostelmat puhkesivat esiin vähin erin yksitellen ikäänkuin tunkeutuen
voitolle tunteista, jotka pyrkivät niitä pidättämään: "Kylmäluontoinen
-- itsekäs -- kiittämätön -- tyly! Voi maata, joka --" Hän vaikeni
merkitsevän ponnekkaasti ja lisäsi sitte: "-- joka saa lukea teidät
tai teidänlaisenne ylimyksiinsä ja vallitsijoihinsa!"
"Ei, sievä Alice", virkkoi Kaarlo, jonka hyväluontoisuus ei voinut
olla tuntematta tämän nuhteen ankaruutta, vaikka siksi lievästi,
että se ei kyennyt tekemään kaikkea haluttua tehoa, "te olette liian
kohtuuton minua kohtaan -- liian puolueellinen onnellisemman miehen
hyväksi. Älkää sanoko minua tylyksi; olen täällä vain vastaamassa mr.
Everardin haasteeseen. En olisi voinut kunniaani tahrimatta kieltäytyä
saapumasta, ja samasta syystä on minun mahdoton peräytyä nyt tänne
tultuani; ja kunniani menetys olisi moniin ulottuva häpeä. En voi
paeta mr. Everardin tieltä; jos hän pysyy haasteessaan, niin se on
tavallisuuden mukaan ratkaistava selkkaus. Jos hän peräytyy tai jättää
asian silleen, niin tahdon teidän vuoksenne luopua muodollisuuksista.
En silloin edes vaadi anteeksipyyntöä vaivaamisestani, vaan annan
kaiken unohtua kuin johtuneena jostakin onnettomasta erehdyksestä,
jonka perusteita en puolestani pyri tutkimaan. Tämän tahdon tehdä
teidän tähtenne, ja se on jo suurta alentuvaisuutta kunniallisen miehen
taholta, -- te _tiedätte_, että se alentuvaisuus erityisesti minun
taholta on tosiaankin suuri. Älkää siis sanoko minua itsekkääksi,
kiittämättömäksi tai tylyksi, koska olen valmis kaikkeen, mitä
voin miehenä tehdä, ja kenties enempään kuin minun sopisi tehdä
kunniallisena miehenä."
"Kuuletko tämän, Markham Everard", huudahti Alice, "kuuletko tämän?
Kamala valinta on jätetty kokonaan sinun huomaasi. Sinä olet
tottunut hillitsemään kiivastustasi, olet ollut kristillismielinen,
anteeksiantavainen -- tahdotko pelkän muodollisuuden takia pakoittaa
tämän yksityisen ja epäkristillisen rettelön johtumaan veriseen
loppuun? Usko minua, jos sinä _nyt_, vastoin kaikkia elämäsi parempia
periaatteita, päästät kiihkosi valtoimeksi, voit joutua elinajaksesi
katumaan seurauksia, ja vielä tulevaisessakin elämässä, jollei taivas
armahda."
Markham Everard seisoi tuokion vaiti, katseet synkästi maahan
tähdättyinä. Viimein hän katsahti puhuttelijaansa ja virkkoi tälle:
"Alice, sinä olet soturin tytär, -- soturin sisar. Kaikki sukulaisesi,
niiden joukossa myös muuan, josta silloin pidit erityisesti jonkun
verran väliä, ovat joutuneet sotureiksi maamme turmiollisen
eripuraisuuden johdosta. Kuitenkin olet nähnyt heidän matkaavan
taistotantereelle -- joissakuissa tapauksissa toistensa vastustajiksi
-- täyttämään velvollisuuttaan siellä, minne heidän periaatteensa
kutsuivat, osoittamatta näin tavatonta harrastusta. Vastaa minulle --
ja vastauksesi saa ratkaista menettelyni: Onko tämä niin vähän aikaa
tunnettu nuorukainen jo sinulle tärkeämpi kuin nuo rakkaat omaisesi,
-- isä, veli, serkku, -- joiden lähtöä taisteluun katselit verrattain
välinpitämättömästi? Myönnä tämä, ja se riittää -- poistun alueelta
enkä sitten enää koskaan näe sinua tai isänmaatani."
"Malta, Markham, malta, ja usko minua, kun sanon, että jos vastaan
kysymykseesi myöntävästi, se johtuu siitä, että master Kerneguyn
turvallisuus käsittää enemmän, paljoa enemmän kuin kenenkään
mainitsemasi."
"Niinkö! En tiennyt, että jaarlinkruunu oli arvoltaan niin verraton
yksityisen aatelismiehen töyhdön rinnalla", sanoi Everard, "mutta
olenhan sentään kuullut monien naisien niin ajattelevan".
"Ymmärrät minua väärin", pahoitteli Alice pulassaan, kun hänen piti
sovittaa sanansa siten, että saisi uhkaavan tilanteen raukeamaan,
samalla kun kiihkeästi pyrki vastustamaan rakastajansa mustasukkaisuutta
ja silmin nähden yltyvää mielenkarvautta. Mutta hän ei tavannut kyllin
kuvaavia sanoja eroituksen ilmaisemiseen kuninkaan joutumatta ilmi
ja kenties tuhon omaksi. "Markham", hän pyysi, "sääli minua. Älä
kovistele minua tällä hetkellä -- usko minua, isäni, veljeni ja koko
sukuni kunnia vaatii master Kerneguyn turvallisuutta -- se edellyttää
ehdottomasti, että tämä asia ei kehity nyt pitemmälle."
"Niinpä vainkin -- sitä en epäile", vastasi Everard. "Lee-suku on
aina pitänyt ylhäisöä suuressa arvossa ja katsonut suhteissaan
tärkeämmäksi hovimiehen haaveellisen uskollisuuden kuin yksinkertaisen
maalais-herrasmiehen puhtaan ja rehellisen isänmaallisuuden."
"Ei, ei -- usko minua, ei toki", väitti Alice hätänsä tuskassa.
"Sovita yhteen sanaan vastauksesi, joka näyttää niin tukalalta, ja
sano, _kenen_ turvallisuutta tahdot vaalia noin hartaasti?"
"Molempien -- molempien", hoki Alice. "Se vastaus ei kelpaa, Alice",
epäsi Everard, "tässä ei ole mitään sijaa tasa-arvoisuudelle. Minun
täytyy saada tietää, mihin minun on luotettava. Minä en ymmärrä sitä
kieräilyä, joka saa neidon vastahakoiseksi ratkaisemaan kahden kosijan
kesken, enkä hevillä tahtoisi syyttää _sinua_ siitä turhamaisuudesta,
joka ei voi tyytyä yhteen rakastajaan kerrallaan."
Everardin pahastus oli käynyt noin kiivaaksi sen oletuksen johdosta,
että hänen pitkällinen ja vilpitön kiintymyksensä oli keveästi
unohdettu huikentelevan hovikeikarin mielistelyn syrjäyttämänä;
mutta se leimahdutti vireille Alice Leen ylpeyden -- olemmekin
jo huomauttaneet, että hänellä oli luonteessaan osuutta sukunsa
sisukkuudesta.
"Jos minua tällä tavoin tulkitaan väärin", hän huudahti, "jos minua
ei katsota vähäisimmänkään luottamuksen tai suoran ymmärtämyksen
arvoiseksi, niin kuule vakava vakuutukseni, että niin oudolta kuin
sanani tuntunevatkin, ne oikein tulkittuina eivät tee sinulle mitään
vääryyttä. -- Sanon sinulle -- sanon kaikille läsnäolijoille -- ja
sanon tälle herrasmiehelle itselleen, joka hyvin tietää lausumani
todellisen merkityksen, että hänen henkensä ja koskemattomuutensa
ovat tai niiden pitäisi olla minulle kallisarvoisemmat kuin yhdenkään
muun miehen tässä kuningaskunnassa -- niin, koko maailmassa, olkoon
kysymyksessä kuka tahansa muu."
Nämä sanat hän lausui niin lujasti ja päättävästi, että enempi
kiisteleminen oli mahdotonta. Kaarlo kumarsi syvään ja vakavasti,
mutta pysyi ääneti. Everardin kasvonpiirteitä vääristivät tunteet,
joita hänen ylpeytensä hädin kykeni hillitsemään, kun hän astui
vastustajaansa kohti ja virkkoi äänellä, jota hän turhaan yritti
karaista lujaksi: "Sir, te kuulitte neidin selityksen -- epäilemättä
sellaista kiitollisuutta tuntien kuin tällainen tapaus erityisesti
vaatii. Hänen halpana omaisenaan ja arvottomana kosijanaan, sir,
otan luovuttaakseni teille harrastukseni häntä kohtaan, ja koska en
milloinkaan tahdo tuottaa hänelle mielipahaa, ette toivoakseni katso
menetteleväni kehnosti, kun peruutan kirjeen, joka vaivasi teidät
saapumaan tänne tällä hetkellä. -- Alice", hän lisäsi kääntäen päänsä
tyttöön päin, "hyvästi, Alice, ja ainiaaksi!"
Onneton neitonen, jonka tarmo oli jo melkein lannistunut, yritti
puolestaan toistaa hyvästelysanan, mutta turhaan; hänen huuliltaan
puhkesi vain sekava äännähdys, ja hän olisi vaipunut maahan, jollei
tohtori Rochecliffe olisi saanut siepatuksi häntä käsivarsiensa varaan.
Roger Wildrake oli pariin kolmeen kertaan kohottanut silmilleen
nenäliinansa jäännöksen, neidon ilmeisen tuskan liikuttamana, vaikka
hän ei kyennyt käsittämään sen salaperäistä syytä; hän riensi nyt
auttamaan hengenmiestä noin kauniin taakan kannattamisessa.
Valepukuinen prinssi oli katsellut kohtausta äänettömänä, mutta
oudon kiihtymyksen järkyttämänä; sitä alkoivat ilmaista hänen tummat
kasvonpiirteensä ja vielä enemmän hänen liikkeensä. Hän oli ensin
seissyt ihan hievahtamattomana, käsivarret ristikkäin rinnalla,
ikäänkuin antaakseen tapausten kehityksen olla ohjaajanansa; pian
jälkeenpäin hän siirrähti, astui askeleen eteenpäin, mutta peräytyi
taas, puristi kätensä nyrkkiin ja avasi sen sekä osoitti muutoinkin,
että hänen mielessään riehui ristiriitaisia vaikuttimia ja että hän
myös oli tekemäisillään jonkun äkillisen päätöksen, vaikka oli vielä
epävarma menettelytavastaan.
Mutta kun hän näki, että Markham Everard sanomattoman tuskaisesti
katsahdettuaan Aliceen käänsi selkänsä ja teki lähtöä, huudahti hän
tavalliseen sadatukseensa puhjeten: "Helkkarissa, tämä ei käy laatuun."
Kolmella harppauksella hän saavutti verkalleen poistuvan Everardin ja
läimäytti häntä olalle; toisen kääntyessä hän omaksui sen käskevän
sävyn, joka oli mielinmäärin hänen hallittavissaan, ja virkkoi: "Sana
kanssanne, sir."
"Kuten haluatte, sir", vastasi Everard, ja luonnollisesti otaksuen
vastustajansa aikeen vihamieliseksi hän tarttui vasemmalla kädellään
miekkaansa ja laski oikean sen kahvaan, olematta pahoillaan
pidätyksestä, sillä suuttumus on ainakin yhtä paljon sukua
pettymykselle kuin säälin sanotaan olevan rakkaudelle.
"Joutavia!" virkahti kuningas; "siitä ei tule mitään _nyt_ -- eversti
Everard, minä olen KAARLO STUART!"
Everard kavahti taaksepäin peräti hämmästyksissään ja huudahti sitte:
"Mahdotonta! Se ei voi olla totta! Skotlantilaisten kuningas on päässyt
pakoon Bristolista. -- Loordi Wilmot, teidän vehkeilylahjanne ovat
hyvin tunnetut -- mutta tällä ei minua eksytetä."
"Skotlantilaisten kuningas, master Everard", vastasi Kaarlo, "koska
suvaitsette siten rajoittaa hänen valtaansa -- ja ainakin Britannian
hallitsija-vainajan vanhin poika -- seisoo nyt edessänne; on senvuoksi
mahdotonta, että hän olisi päässyt pakoon Bristolista. Tohtori
Rochecliffe olkoon takaajani, ja hän ilmoittaa teille kyllä lisäksi,
että Wilmot on vaaleaverinen ja kellervätukkainen, kun sitävastoin minä
muistutan korppia."
Tämän kohtauksen nähdessään Rochecliffe jätti Alicen
hoivaamisen Wildrakelle, jonka hienotuntoinen hellävaraisuus tytön
toinnuttamisyrityksissä oli mieluisana vastakohtana hänen tavalliselle
rajuudelleen ja tuotti hänelle niin jännittävää touhua, että hän
jäi sillähaavaa tietämättömäksi paljastuksesta, joka olisi niin
tavattomasti herättänyt hänen mielenkiintoaan. Tohtori taasen tuli
esiin väännellen käsiään surkeasti hätääntyneenä ja huudahdellen
tuskastuneesti.
"Tyyntykää, tohtori Rochecliffe", sanoi kuningas niin täydellisesti
malttuneena kuin hänen asemassaan pitikin, "olemme varman uskoni mukaan
kunniallisen miehen käsissä. Master Everard arvattavasti ilahtuu
havaitessaan vain pakolaisprinssiksi henkilön, jonka luuli keksineensä
menestyneeksi kilpailijaksi. Hän ei voi olla tajuamatta tunteita, jotka
estivät minut käyttämästä suojakseni tämän nuoren neidin harrasta
uskollisuutta, se kun olisi saattanut vaaraan hänen oman onnensa.
Eversti Everard se hyötyy suoruudestani, ja tokihan on minulla oikeus
odottaa, että jo kyllin tukala tilani ei pahene sen joutumisesta hänen
tietoonsa näissä olosuhteissa. Tunnustus on ainakin tapahtunut, ja
herra everstin harkittavaksi jää, miten hänen on meneteltävä."
"Voi, teidän majesteettinne! -- valtiaani! -- kuninkaani -- armollinen
prinssini!" huudahteli Wildrake, joka vihdoin päästyään selville
asiasta oli ryöminyt polvillaan paikalle ja tarttunut kuninkaan käteen,
suudellen sitä pikemmin kuten piparikakkua mutusteleva lapsi tai
valtiattarensa luovutettua kättä kiihkeästi hellivä rakastaja kuin
hovimaisen tervehdyksen tavoin; "jos rakas ystäväni Everard osoittautuu
koiraksi tässä tilaisuudessa, niin luottakaa siihen, että vihlaisen
häneltä kurkun heti paikalla, vaikka minun olisi tehtävä itselleni sama
temppu seuraavassa silmänräpäyksessä!"
"Hiljaa, hiljaa, hyvä ystäväni ja uskollinen alamaiseni", sanoi
kuningas, "ja rauhoittukaa, sillä vaikka minun on hetkellisesti
pakko esiintyä prinssinä, ei meille ole nyt otollista vastaanottaa
alamaisiamme kaikin muodollisuuksin".
Everard oli seisonut tuokion ihan tyrmistyneenä, mutta toipui viimein
kuin unesta havahtuen.
"Sire", hän sanoi kumartaen syvään ja juhlallisen kunnioittavasti,
"jollen tarjoa teille alamaisen nöyryyttä polvin ja miekoin, niin on
syynä se, että Jumala, jonka valtuudella kuninkaat hallitsevat, on
tällähaavaa evännyt teiltä tilaisuuden astua valtaistuimelle ilman
uuden kansalaissodan nostattamista. Mutta älkää hetkeksikään kuvitelko,
että turvallisuutenne joutuisi vaaraan minun toimestani. Jollen
olisi pitänyt kunniassa teidän persoonaanne -- ellei minua sitoisi
puolellenne se suoruus, jolla ylväs julistautumisenne on estänyt
elämäni synkistymisen, niin olisivat kokemanne onnettomuudet tehneet
koskemattomuutenne niin pyhäksi, mikäli minä pystyn sitä suojaamaan,
kuin valtakuntanne hartainkaan kuningasmielinen voi ajatella. Jos
suunnitelmanne ovat järkevästi harkittuja ja taatusti pohjustettuja,
niin katsokaa kaikki nyt tapahtunut pelkäksi unennäöksi. Jos ne ovat
sellaisella kannalla, että minä voin niitä edistää, niin teidän
majesteettinne saa vedota palveluksiini, ottaen vain lukuun, että
velvollisuuteni tasavaltaa kohtaan ei salli minun puuttua osalliseksi
mihinkään suoranaisen väkivallan aikeisiin."
"Voi sattua, että tuotan teille vaivaa, sir", vastasi kuningas, "sillä
oloni eivät ole sellaiset, että minun sopisi hyljätä minkäänlaista
rajoitetunkaan avun tarjousta. Mutta parhaani mukaan koetan
välttää teidän välitystänne -- en mielelläni toimittaisi kenenkään
säälintunnetta ristiriitaan hänen velvollisuudentuntonsa kanssa oman
etuni tähden. -- Tohtori, tänään ei tulle sen enempää voittelua
miekalla tai sauvallakaan; voimmekin siis jo palata palatsihuvilaan ja
jättää nämä", -- Aliceen ja Everardiin katsoen, -- "joilla saattaa olla
enemmän selittelemistä".
"Ei -- ei!" kielsi Alice, joka oli nyt täydellisesti tointunut
ja käsittänyt osittain omalla havaitsemuksellaan ja osittain
tohtori Rochecliffen selityksestä kaiken, mitä oli tapahtunut,
"Everard-serkullani ja minulla ei ole mitään seliteltävää; hän kyllä
antaa minulle anteeksi, että olen haastanut hänelle arvoituksin, kun
en rohjennut puhua suoraan, ja minä en ole enää pahoillani siitä, että
hän oivalsi arvoitukseni väärin. Mutta olen luvannut isälleni -- me
emme saa nykyään olla keskenämme missään tekemisissä -- palaan heti
palatsihuvilaan ja hän Woodstockiin, jollette te, sire", kumartaen
kuninkaalle, "määrää hänen velvollisuudestaan toisin. -- Heti,
kauppalaan, Markham-serkku, ja jos sattuu vaara lähestymään, varoita
meitä."
Everard olisi viivyttänyt lähtöään, olisi pyytänyt anteeksi
kohtuuttomasta epäluulostaan, olisi innokkaasti haastanut monista
seikoista, mutta toinen ei tahtonut häntä kuunnella, vaan virkkoi
vastauksen asemesta: "Hyvästi, Markham, kunnes Jumala lähettää parempia
päiviä!"
"Hän on totuuden ja kauneuden enkeli", ylisti Roger Wildrake, "ja minä
kun herjana kerettiläisenä sanoin häntä hempukaksi! Mutta eikö teidän
majesteetillanne -- pyytäen teiltä anteeksi -- ole mitään käskyjä
Wildrake-poloiselle, joka ampuu aivot mäsäksi itseltään tai keltä
hyvänsä muilta englantilaiselta teidän armonne mieliksi?"
"Pyydämme hyvää ystäväämme Wildrakea varomaan kaikkea äkkipikaisuutta",
sanoi Kaarlo hymyillen. "Harvinaisia ovat sellaiset aivot kuin hänen,
ja niitä ei sovi ajattelemattomasti hajoittaa, koska niiden veroisia
ei varmaakaan saataisi helposti koolle. Me kehoitamme häntä olemaan
vaitelias ja ymmärtäväinen -- pidättymään enää mittelemästä voimiansa
valtiokirkon uskollisten pappien kanssa ja hankkimaan itselleen uuden
nutun niin joutuin kuin sopii, -- ja siihen tarkoitukseen me pyydämme
saada antaa kuninkaallista avustustamme. Soveliaan ajan tullen toivomme
havaitsevamme hänelle muuta palvelusta."
Puhuessaan hän sujautti kymmenen kultakolikkoa Wildrake-paran käteen.
Uskollisen kiitollisuutensa valtaamana tämä niiskutti kuin lapsi ja
olisi seurannut kuningasta, jollei tohtori Rochecliffe olisi muutamin
sanoin, mutta jyrkästi, vaatinut häntä palaamaan isäntänsä kanssa,
taaten hänelle, että häntä varmasti käytettäisiin kuninkaan paon
auttamisessa, jos vain ilmenisi tilaisuutta.
"Olkaa niin jalomielinen, kunnianarvoisa herra tohtori, niin olen
teille ikuisesti kiitollinen", sanoi kavalieri; "ja minä rukoilen
teitä, ettette ole minulle vihoissanne siitä äskeisestä hullutuksesta."
"Siihen ei minulla ole mitään aihetta, kapteeni Wildrake", tuumi
tohtori, "sillä luullakseni minä siinä jäin paremmalle puolelle."
"No niin, tohtori, minä annan teille puolestani anteeksi, ja vannotan
teitä kristillisen armeliaisuuden nimessä suomaan sormellenikaan sijaa
tässä hyvässä palveluksessa, sillä niinkuin elän sen toivossa, uskokaa
pettymyksen kääntyvän kuolemakseni."
Tohtorin ja soturin siten haastellessa keskenään Kaarlo luontevasti
hyvästeli Everardia, joka pysyi avopäin koko puhelun ajan. "Minun
ei tarvitse pyytää teitä luopumaan mustasukkaisuudestanne minun
suhteeni", lausui kuningas, "sillä tuskinpa ajattelette Alicen ja
minun kesken mahdolliseksi liittoa, joka olisi hänen puoleltaan liian
suuri uhraus. Mitä muihin ajatuksiin tulee, niin ei nurjamielisinkään
huikentelija voisi saada sellaisia mielijohteita noin ylvästä olentoa
kohtaan, ja uskokaa vakuutustani, että hänen ansiollisuutensa tajunta
ei minussa kaivannut tätä viimeistä loistavaa todistetta hänen
oikeamielisyydestään ja uskollisuudestaan. Näin hänestä kylliksi hänen
vastaustensa perusteella, haastellessani hänelle joitakuita joutavia
mielistelyn korulauseita, ja tulin tietämään, kuinka puhdasluontoinen
hän on. Mr. Everard, hänen onnellisuutensa riippuu teistä, huomaan,
ja minä uskon, että te tahdotte tunnollisesti pitää huolta siitä. Jos
voimme poistaa mitään estettä yhteisen onnenne tieltä, niin olkaa varma
siitä, että käytämme vaikutusvaltaamme. -- Hyvästi, sir; jollemme voi
olla parempia ystävyksiä, niin älkäämme ainakaan ajatelko toisistamme
tylympää tai pahempaa kuin tällä hetkellä."
Kaarlon sävyssä oli jotakin erityisen hellyttävää. Hänen asemansa
pakolaisena kuningaskunnassa, joka perimysoikeudella kuului hänelle,
tehosi niinikään välittömästi Everardin mieleen, vaikka vastoin sen
valtiollisen suunnan sääntöjä, jota hän katsoi velvollisuudekseen
noudattaa maansa ahdinkotilassa. Hän pysyi avopäin, kuten sanottu,
ja ilmaisi sävyssään mitä suurinta kunnioitusta siihen rajaan asti,
josta se olisi saattanut näyttää alamaisuuteen sitoutumiselta. Hän
kumarsi niin syvään, että hänen huulensa lähestyivät Kaarlon kättä
-- mutta hän ei suudellut sitä. "Pelastaisin teidän persoonanne oman
henkeni hinnalla, sir", hän sanoi. "Enempää --" Hän vaikeni äkkiä,
ja kuningas pitkitti lausetta. "Enempää ette voi tehdä", virkkoi
Kaarlo, "säilyttäessänne kunniallisen vakaisuuden -- mutta siinä on
kylliksi, mitä olette sanonut. Te ette voi osoittaa kohtelevanne minua
hallitsijana, kun tarjoan käteni, mutta te ette estä minua tarttumasta
teidän käteenne ystävänä, jos sallitte minun nimittää itseäni siksi --
ja varmasti ainakin hyvän toivottajana."
Everardin jalomielinen sielu järkkyi. Hän otti kuninkaan käden ja
painoi sen huulilleen.
"Voi", hän huokasi, "jos tulisi paremmat ajat --"
"Älkää sitoutuko mihinkään, hyvä Everard", esteli hyväluontoinen
prinssi, hänkin liikutettuna; "me järkeilemme kehnosti tunteittemme
kuohuessa. Minä en houkuttele ketään puolelleni vahingokseen enkä tahdo
sekaannuttaa vastoinkäymisiini toisia sen johdosta, että heillä on
inhimillisyyttä nykyisen asemani säälimiseen. Jos tulee paremmat ajat,
niin kohtaammehan toisemme jälleen ja toivoakseni molemminpuoliseksi
tyydytykseksi. Jos ei, kuten tulevainen appenne sanoisi", ja hänen
kasvoillaan vilahti suopea hymy, joka hyvin soveltui hänen silmiensä
kiiltoon, "jos ei, niin tämä ero ainakin oli hyvä".
Everard kääntyi pois kumartaen syvään ja melkein tukehtumaisillaan
ristiriitaisiin tunteisiin. Tuntuvimpana tehosi näistä sen
jalomielisyyden tajunta, jolla Kaarlo oli omaksi uhkaavaksi vaarakseen
seestyttänyt pimeyden, kun hänen elämänsä onnentoiveet olivat
näyttäneet verhoutuneen iäksi synkkyyteen. Elävästi hän myös käsitti,
kuinka tukalissa koettelemuksissa kuninkaan oli piileskeltävä henkensä
säilyttämiseksi. Hän palasi pikku kauppalaan saattolaisensa Wildraken
keralla, joka käänsi päänsä niin usein takaisin -- itkevin silmin
ja ristiin liitetyt kädet koholla kuin taivasta rukoillen -- että
Everardin oli pakko muistuttaa tuollaisten eleiden voivan herättää
epäluuloa, jos joku sattuisi näkijäksi.
Kuninkaan ylevä esiintyminen tämän merkillisen kohtauksen lopulla ei
ollut välttänyt Alicen huomiota. Se pyyhkäisi yhdellä kertaa pois
hänen mielestään kaiken pahastuksen Kaarlon aikaisemmasta käytöksestä
ja kaikki epäluulot, joita se oli täydellä syyllä herättänyt. Hän
tuli nyt oivaltaneeksi hallitsijansa luontaisen sävyisyyden ja kykeni
tuntemaan ystävällisyyttä hänen persoonaansa kohtaan sen kunnioituksen
lisäksi, jolla hänet oli kuin uskonnon velvoituksella opetettu
kuninkaan korkeata asemaa ajattelemaan. Hän oli nyt vakuutettu siitä,
ja iloissaan vakaumuksestaan, että kuninkaan avut olivat hänen omiansa
ja hänen huikentelunsa johtunutta kasvatuksesta tai oikeammiten
kasvatuksen puutteesta sekä norkkojen ja liehittelijäin turmelevista
neuvoista. Alice ei voinut tietää tai hän ei kenties sillähaavaa
muistanut, että maaperässä, mistä ei yritetä kitkeä ohdakkeita,
ne yltyvät rehoittamaan ja tukahduttavat terveen siemenen, vaikka
jälkimäinen on siihen maahan luonnollisempikin. Sillä kuten tohtori
ilmoitti jälkeenpäin hänen valaistuksekseen, tapansa mukaan luvaten
selittää sananmukaisen merkityksen jolloinkin vastedes, jos toinen
muistuttaisi häntä siitä: _Virtus rectorem ducemque desiderat; vitia
sine magistro discuntur_.[26]
Tällähaavaa ei ollut mitään sijaa sellaisille mietteille. Jonkunlainen
älyllinen yhdysaistimus johtaa arkaluontoisissa olosuhteissa yksilöitä
ymmärtämään toisiansa kenties paremmin kuin sanojen välityksellä,
ja siten näytti nyt molemminpuolinen vilpittömyys olevan tajuttua.
Pidättely ja teeskentely tuntui kaikonneen kuninkaan ja Alicen
seurustelusta. Miehekkään suoraluontoisesti ja samalla ruhtinaallisen
alentuvasti Kaarlo pyysi voipunutta tyttöä ottamaan kotimatkalla
tuekseen hänen käsivartensa eikä tohtori Rochecliffen, ja Alice
vastaanotti hänen apunsa kainon nöyrästi, mutta ilman epäluottamuksen
tai pelon häivettäkään. Näytti siltä kuin olisi viime puolen tunnin
kokemus tuottanut heille täydellisen varmuuden toistensa luonteesta;
kumpainenkin näkyi olevan ehdottomasti vakuutettu toisen aikeitten
puhtaudesta ja vilpittömyydestä.
Tohtori Rochecliffe oli sillävälin jäänyt joitakuita askeleita
taammaksi, sillä vähemmän kepeänä ja reippaana kuin Alice, jolla
sitäpaitsi oli kuninkaan kannatus tukenaan, hän ei kyennyt
ponnistamatta ja vaivautumatta pysyttelemään Kaarlon tasalla, tämän
kun olemme jo sanoneet olleen silloin Englannin parhaita kävelijöitä,
jotapaitsi hän toisinaan pyrki suurten miesten tavoin unohtamaan, että
toiset eivät vetäneet vertoja hänelle.
"Rakas Alice", virkkoi kuningas, mutta niinkuin olisi puhuttelusana
ollut ihan veljellinen, "pidän paljon Everardistasi -- soisin kaikesta
sydämestäni, että hän olisi meidän kannallamme. Mutta koska se on
mahdotonta, olen ainakin varma, että hän osoittautuu jalomieliseksi
viholliseksi."
"Teidän luvallanne sanoen, sire", huomautti Alice kainosti, mutta
hieman lujasti, "serkustani ei koskaan koidu teidän majesteettinne
persoonallista vihamiestä -- ja hän on niitä harvoja, joiden
vähäisimpäänkin sanaan te voitte luottaa enemmän kuin lujemmin
ja muodollisemmin vakuuttavien valaan. Hän on aivan kykenemätön
käyttämään väärin teidän majesteettinne mitä ylväintä ja vapaaehtoista
luottamusta."
"Kautta kunniani, sen uskon, Alice", vastasi kuningas. "Mutta,
helkkarissa, tyttöseni, heitä jo sikseen majesteetti tällä erää -- sitä
vaatii turvallisuuteni, kuten äskettäin huomautin veljellesi. Olkoon
siis puhuttelusananasi _sir_, joka kuuluu kuninkaalle, ylimykselle,
ritarille ja herrasmiehelle tasa-arvoisesti -- tai anna minun
mieluummin olla jälleen huimapää Louis Kerneguy."
Alice katsoi maahan ja pudisti päätänsä. "Se ei käy laatuun, teidän
majesteettinne."
"Mitä! Louis oli nenäkäs kumppani -- häijy, julkea poika -- ja sinä et
kykene häntä sietämään? No, kenties olet oikeassa. Mutta me odotammekin
tohtori Rochecliffeä", hän lisäsi, haluten suopean hienotuntoisesti
saada Alicen huomaamaan, että hän ei aikonut johtaa seuralaistansa
mihinkään keskusteluun, joka voisi muistuttaa mieleen kiusallisia
aatoksia. He siis seisahtuivat, ja taaskin tunsi Alice huojennusta ja
kiitollisuutta.
"En saa selviämään sievälle ystävällemme, mistress Alicelle,
tohtori", sanoi kuningas, "että hänen on varovaisuuden vuoksi
vältettävä lausumasta minulle arvonimityksiä niin kauvan kuin niiden
kannattamiseen on kovin heikot keinot".
"On maan ja onnen häpeäpilkku", vastasi jumaluusoppinut niin
pian kuin hengästykseltään kykeni, "että teidän kaikkeinpyhimmän
majesteettinne nykyiset olosuhteet eivät sovellu niiden kunnioituksen
ilmausten osoittamiseen, jotka teille kuuluvat syntyperänne nojalla
ja joiden Jumalan siunatessa uskollisten alamaistenne ponnistuksia
toivon näkeväni jälleen tulevan osallenne perintöoikeutenanne kolmen
kuningaskunnan yksimielisen hyväksymisen perusteella."
"Oikein, tohtori", vahvisti kuningas. "Mutta sillaikaa voitte te
selittää mistress Alicelle kaksi Horatiuksen säettä, joita minä olen
kantanut paksussa päässäni useita vuosia, kunnes ne nyt tulevat
parahiksi tarpeeseeni. Kuten nokkelat skotlantilaiset alamaiseni
sanovat: jos talletat jotakin seitsemän vuotta, tapaat sille viimein
varmasti käytännön. _Telephus_ -- niin, siten se alkaa:
"'Telephus et Peleus, cum pauper et exul uterque,
projicit ampullas et sesquipedalia verba.'
"Tulkitsen sen kohdan mistress Alicelle", virkkoi tohtori, "kun hän
muistuttaa minua siitä -- tai oikeastaan", hän lisäsi älytessään,
että hänen tuollaisissa tapauksissa tavallinen toistaiseksi lykkäävä
vastauksensa ei ollutkaan sopiva, kun selitys oli hänen hallitsijansa
vaatima, "lausunkin kehnon säeparin omasta käännöksestäni, jonka olen
tehnyt siitä runosta:
"'Kuninkaat, urhot, paoss' suojaa anoin,
ei pauhaa seitsenpenikulma-sanoin.'"
"Kerrassaan oivallinen käännös, tohtori", kiitti Kaarlo, "tunnen
sen voimakkuuden, ja erityisesti _sesquipedalia verba_ kauniisti
ilmaistuina seitsemän penikulman saappaiksi -- sanoiksi, tarkoitan
-- johdattaa mieleeni, kuten puolet tässä maailmassa kohtaamistani
ilmiöistä, _Contes de Commère l'Oye_.[27]
Täten haastellen he saapuivat palatsihuvilaan, ja kun kuningas meni
huoneeseensa valmistautumaan aamisaiskutsua varten, joka oli jo
tulossa, juolahti hänen aatoksiinsa: "Wilmot ja Villiers ja Killigrew
nauraisivat minulle, jos kuulisivat taistelusta, jossa ei joutunut
häviölle mies eikä nainen. Mutta, helkkarissa, naurakoot niinkuin
haluavat, sydämessäni vakuuttaa minulle tunne, että olen kerrankin
elämässäni toiminut hyvin."
Se ja seuraava päivä kuluivat rauhallisesti, kuninkaan odotellessa
kärsimättömänä tietoa, että laiva oli varattu johonkin paikkaan
rannikolle. Mitään sellaista ei vielä ollut saatu hankituksi, mutta hän
kuuli, että uupumaton Albert Lee samosi oman vaaransa uhalla pitkin
rannikkoa kauppalat ja kylät, yrittäen löytää purjehdusmahdollisuutta
kuninkuuden ystävien ja tohtori Rochecliffen kirjeenvaihtajien
keskuudesta.