Päivän hohde kultasi puiden vankkoja oksia, muttei kyennyt tunkeutumaan
metsän lokeroihin, missä kastehelmet häämöttivät raskaina ja runsaina.
Paikotellen alkoi jo vilkkua syksyn vaihtelevia värivivahduksia,
sillä nyt oli se aika vuodesta, jolloin luonto näyttää uransa loppua
lähenevän tuhlarin tavoin haluavan korvata anteliaalla ihanuudella
ja moninaisella loistolla sen ajan lyhyyden, minkä sen uhkeutta
silloin kestää. Linnut olivat vaiti -- ja kultarintakerttukaan, jonka
viserrystä kuului palatsihuvilan lähistön pensaikosta, kun vanha kelpo
ritari aina rohkaisi sen tuttavallisuutta armeliaisuudellaan, ei
uskaltautunut syvemmälle metsään, missä oli vaanimassa varpushaukka
ja muita samanlaisia vihollisia; se oleskelee mieluummin ihmisten
asumasiioilla, koska se melkein ainoana siivekkäiden liudasta näyttää
saavan osakseen itsekkäistä pyyteistä vapaata suojelusta heidän
taholtaan.
Näyttämö oli siis sekä viehättävä että hiljainen, kun kunnon tohtori
Rochecliffe hiipi pimeimpien lehtokujien pitkän ja osaksi lakoutuneen
ruohikon yli melkein nilkkaa myöten kasteessa kaksintaistelulle
valittua paikkaa kohti, verhoutuneena tulipunaiseen, aikoinaan
sotapalvelusta nähneeseen matkavirttään, peitellen kasvojaan enemmän
tavasta kuin tarpeen vuoksi ja kannatellen kainalosta Alicea, jota
niinikään suojeli levätti syksyisen aamun kostealta koleudelta.
Molemmat olivat niin innostuneet keskinäiseen neuvotteluun, että heihin
ei ollenkaan tehonnut taipaleen epätasaisuus ja tukaluus, vaikka heidän
oli usein pakko tunkeutua risukon ja näreikön halki, jotka vihmoivat
heidän päälleen kaikki taakakseen tulleet nestehelmet, kunnes heidän
kaapunsa silisivät sivulta suoriksi ja takeltuivat raskaasti hartioihin
märkyyden painosta. He seisahtuivat päästyään vesaikon suojaan pikku
aukiolle, jolta näki risujen lomitse Kuninkaan tammen avoimelle
edustalle. Vankka ja ryhmyinen runko, käiveräiset ja katkeilleet
haarat ja tummat lehvät saivat ikivanhan puun näyttämään sotien
runtomalta sankarilta, joka oivallisesti soveltui kaksintaistelukentän
sovintotuomariksi.
Ensimäisenä ilmestyi kohtauspaikalle riuskea kavalieri Wildrake. Hänkin
oli kietonut ylleen viittansa, mutta heittänyt pois puritanilaisen
huippuhattunsa ja ottanut sen sijalle espanjalaisen hatun, joka
sulkatöyhtöineen ja kullattuine nauhoineen oli kokenut pahoja säitä ja
uurasta sotapalvelusta. Mutta korvaamaan köyhyyden leimaa röyhentelyllä
oli päähine tarkoin sovitettu siihen jokseenkin repäisevästi
nimitettyyn "perhana"-kuosiin, jota hurjaluontoisemmat kavalierit
käyttivät. Hän astui kiireesti esille ja huudahti ääneen: "Ensimäisenä
tappelupaikalla lopultakin, hiisi vieköön, vaikka puijasin Everardin,
saadakseni kulautetuksi aamujuomani. Paljon hyvää se tekikin", hän
lisäsi huuliansa maiskuttaen. "No, minun pitänee tutkia alue, ennen
kuin tänne ehtii esimieheni, jonka presbyteriläinen kello tikittää yhtä
verkkaan kuin hänen presbyteriläiset askeleensakin tömistelevät."
Hän veti viitan alta pistomiekkansa ja näytti aikovan tarkastaa
ympäristön tiheiköt.
"Minä estän hänet", kuiskasi tohtori Alicelle. "Pysyn uskollisena
sopimuksellemme -- sinä et joudu näyttämölle -- _nisi dignus vindice
nodus_ -- sen selitän toisella kertaa. _Vindex_ soveltuu käsitettäväksi
sekä nais- että miespuoliseksi, joten ote on nytkin paikallaan.
Pysyttele sinä alallasi."