"aurinkokellon sammaleisen patsaan",
suvaitsematta tiedustaa siltä mitään, -- eikä se olisikaan voinut
tyydyttää hänen uteliaisuuttansa, sillä päivä ei paistanut. Hän
kiirehti sitten eteenpäin, suojellen kasvojansa viitallaan ja
kumartuen laahustavaan käyntiin, joka lyhensi hänen silmäänpistävää
mittaansa. Pian joutui hän metsän hämyisiin kujiin, painuen niitä
myöten huomaamattansa yhä syvemmälle ja samoten heikentymättömän
vinhasti, olematta suurestikaan selvillä suunnastaan. Äkkiä pysähdytti
hänen kulkunsa äänekäs huikkaus ja sitte seis-huuto, jota säesti
vielä hätkähdyttävämpi ja kummallisempi toimenpide, kepin kosketus
olkapäähän, suopeana kylläkin, mutta sentään hiukan käskevänä merkkinä.
Tällä hetkellä ei olisi juuri mikään tapaaminen tuntunut
tervetulleelta, mutta sen henkilön ulkomuoto, joka oli siten pidättänyt
hänet, saattoi kaikkein vähimmin näyttää hänestä miellyttävältä tai
olosuhteisiinsa otolliselta. Kääntyessään hän näki likellään lähes
kuusi jalkaa pitkän nuoren miehen, rakenteeltaan ryhdikkään ja
sopusuhtaisen. Vieraan asu oli siisti ja ilmaisi vallassäätyä, mutta
samalla vakava ja jollakin tavoin säntillisyyttä osoittava. Niinpä
kaulushuivin huikaiseva valkoisuus ja kankeus sekä sahviaanikenkien
tahraton kiilto olivat merkkeinä järjestyksen harrastuksesta,
jollainen oli köyhtyneille ja kukistuneille kavaliereille vierasta,
mutta sitävastoin voitollisen puolueen elämäntavoille ominaista.
Tämähän kykeni huolettomasti pukeutumaan arvonsa mukaan, ja sen
korkeampien ja kunnioitettavampien piirien sääntönä olikin vaatetuksen
ja käyttäytymisen säädyllisyys ja vakaisuus. Prinssiä vastaan painoi
vaa'assa toinenkin seikka, ja se oli vielä kuvaavampi näennäisen
vertailun epätasaisuudelle. Tämän tahtomattoman keskustelun haastajalla
ilmaisi vankka ruumis lujaa voimakkuutta, otsa kuvasti käskyvaltaa
ja päättäväisyyttä, vasemmalla kupeella riippui pitkä pistomiekka,
oikealle puolelle vyötä oli kiinnitetty väkipuukko ja itse vyöhön
pistetty pari pistooleja, jotka olisivat riittäneet asettamaan hänet
voittopuolelle Louis Kerneguyn jäädessä pelkän miekkansa varaan,
vaikkapa pakolainen olisikin ruumiillisilta voimilta vastannut
äkillistä pidättäjäänsä paremmin kuin oli asian laita.
Karvaasti katui Kaarlo ajattelematonta kiivastusta, joka oli
toimittanut hänet nykyiseen asemaansa, mutta etenkin pistoolien
puutetta, hän kun oli jättänyt taloon nuo välineet jotka varsin
suuressa määrin asettavat ruumiillisen vantteruuden ja heikkouden
samalle tasolle. Kuitenkin hän käytti hyväkseen sitä urheutta ja
mielenmalttia, joita oli kautta vuosisatojen puuttunut harvoilta hänen
sukunsa jäseniltä, Hän seisoi lujana ja liikkumattomana, viitta yhä
verhoamassa kasvojen aliosaa, antaakseen aikaa selitykselle siltä
varalta, että hänet otaksuttiin joksikuksi toiseksi henkilöksi.
Tämä kylmäverisyys teki tehonsa, sillä toinen virkahti vuorostaan
kummastuneena ja epätietoisena: "Eikö siinä ole Joceline Joliffe?
Jollen tunne Joliffea, niin minun pitäisi toki tuntea oma viittani."
"En ole Joceline Joliffe, kuten näette, sir", vastasi Kerneguy
tyynesti, suoristautuen osoittamaan täyden mittansa ja pudottaen viitan.
"Vai niin!" ihmetteli vieras. "Sitte, herra tuntematon, minun onkin
lausuttava mielipahani siitä, että käytin keppiäni, tahtoessani
pysähdyttää teidät. Tuosta asusta, jonka varmasti tunnen omakseni,
päättelin teidät Jocelineksi, koska jätin sen hänen haltuunsa
palatsihuvilaan."
"Jos olisin ollut Joceline, sir", tuumi prinssi aivan rauhallisesti,
"niin teidän ei olisi mielestäni pitänyt napauttaa niin lujasti".
Toista hämmennytti ilmeisesti se vakaa levollisuus, jota hän kohtasi.
Kohteliaisuuden tunto saneli ensiksikin anteeksipyynnön erehdyksestä,
kun hän oli luullut olevansa jokseenkin varma henkilöstä. Master
Kerneguyn asema ei sallinut liikanaista mahtipontisuutta; hän ilmaisi
vakavalla kumarruksella hyväksyvänsä tarjotun puolustelun ja kääntyi
sitte kävelemään oletuksensa mukaan palatsihuvilaa kohti, vaikka hän
oli samonnut metsässä eri suuntiin risteileviä puistokujia pitkin liian
pikaisesti, ollakseen varma oikeasta tolasta.
Häntä kiusasi pahoin havainto, että hän ei päässytkään täten eroon
kumppanista, jonka oli saanut vastoin tahtoansa. Astelipa hän
hitaasti tai nopeasti, uusi tuttava säätyläis- ja puritaniasussaan,
vantterana ja hyvin asestautuneena, kuten olemme hänet kuvanneet,
näytti päättäneen pitää 'hänelle seuraa, ja yrittämättä saapua hänen
rinnalleen tai ruveta keskusteluun ei hän kertaakaan päästänyt toista
loittonemaan kahta tai kolmea kyynärää edemmäksi valvonnastaan.
Vaeltaja paransi vauhtiansa, mutta vaikka hän oli silloin nuoruudessaan
-- kuten jälkeenpäin kypsyneemmällä iällä -- Britannian ripeimpiä
kävelijöitä, muukalainen pysyi täydellisesti hänen veroisenansa,
jouduttamatta askeleitansa juoksuun. Moinen vainoaminen kävi niin
tiukaksi ja kiusaannuttavaksi, että Kaarlon ylpeys heräsi kuten
pelkokin. Hän alkoi ajatella, että mitä hyvänsä vaaraa saattoikaan
koitua kahdenkeskisestä ottelusta, hänen oli kuitenkin viisaampi
pyrkiä selville tästä kookkaasta saattolaisestaan metsässä kuin vasta
lähempänä jotakin asuttua paikkaa, missä tuollainen käskyvaltainen
henkilö varmaankin tapaisi ystäviä ja kannatusta.
Huolestuneena, tuskastuneena ja suutuksissaan pyörähti Kaarlo senvuoksi
päin seuraajaansa, kun he saapuivat kaidalle metsätielle, joka johti
Kuninkaan tammen hallitsemalle pikku niitylle; sen katkeilleet ja
käiverät oksat sekä jättiläismäinen runko kuvastuivat tuon villin
lehtokujan taustalla.
"Sir", hän sanoi seuraajalleen, "te olette jo ollut syypää yhteen
hävyttömyyteen minua kohtaan. Te olette pyytänyt anteeksi, ja
tietämättä mitään syytä, miksi valitsisitte juuri minut töykeästi
kohdeltavaksi, olen arvelematta hyväksynyt puolustelunne. Onko meidän
keskemme vielä mitään sovitettavaa, mikä saa teidät tällä tavoin
seuraamaan minua? Jos on, niin selitän tai hyvitän sen ilomielin,
mikäli asian laatu sallii. Luullakseni ette voi kantaa minua vastaan
mitään kaunaa, sillä minä en liene teitä koskaan ennen nähnyt. Olen
aulis antamaan teille omakohtaisen hyvityksen, jos voitte esittää
pätevän syyn sen pyytämiseen. Jos mielessänne on pelkkää tunkeilevaa
uteliaisuutta, niin ilmoitan teille, että minä en siedä kenenkään
kärkkymistä kintereilläni, ollessani yksityisellä kävelyllä."
"Kun tunnen oman viittani toisen miehen hartioilla", vastasi vieras
kuivakiskoisesti, "lienee, minulla luonnollinen oikeus seurata
nähdäkseni, mihin se joutuu. Vaikka olenkin erehtynyt kantajasta, sir,
olen kuitenkin varma siitä, että minulla oli yhtä hyvä oikeus kopauttaa
omaa viittaani kuin kellään on vaatteittensa harjaamiseen, joskin te
olitte siihen verhoutunut. Jos siis tahdomme pysyä hyvissä väleissä,
niin on minun kysyttävä esimerkiksi, miten saitte tuon viitan ja minne
olette sen keralla menossa? Muutoin otan vapaudekseni pidättää teidät,
minulla kun on siihen riittävä valtuus."
"Voi onnetonta levättiä", ajatteli prinssi, "niin, ja kolmin verroin
onnetonta turhanaikaista oikkua, joka lähetti minut tänne tämä
vaatekappale leukani ympäri kiedottuna haastamaan riitaa ja herättämään
huomiota, kun turvallisuuteni mitä tähdellisimmin kaipaisi rauhaa ja
näkymättömyyttä!"
"Jos sallitte minun arvata, sir", pitkitti vieras, joka ei ollut kukaan
muu kuin Markham Everard, "niin tahdon saada teidät vakuutetuksi siitä,
että olette paremmin tunnettu kuin luulettekaan".
"No, taivas varjelkoon!" rukoili puhuteltu henkilö ääneti, mutta yhtä
hartaasti kuin hän oli koskaan elämässään turvautunut rukoukseen.
Tänäkään äärimäisen hätätilan hetkenä hänen miehuutensa ja tyyneytensä
eivät kuitenkaan pettäneet, ja hän muisti olevan tuiki tärkeätä, että
hän ei näyttäisi säikähtyneeltä, vaan vastaisi siten, että vaarallinen
kumppani kenties johtuisi paljastamaan, miten pitkälle hänen todelliset
tietonsa tai epäluulonsa ulottuivat.
"Jos tunnette minut, sir", hän sanoi, "ja olette herrasmies, kuten
esiintymisestänne tuntuu, niin teidän ei voi olla vaikea oivaltaa,
minkä sattuman on täytynyt toimittaa ylleni nämä vaatteet, joita
sanotte omiksenne".
"Ohoo, sir", vastasi eversti Everard, jonka raivostusta ei suinkaan
lauhduttanut muukalaisen vastauksen säveys, "on sitä luettu Ovidiuksen
'Metamorphoses' ja tiedetään, niissä aikeissa nuoret herrasmiehet
kulkevat valepukuisina -- tiedetäänpä myös, että naisellistakin asua
käytetään erityisissä tilanteissa -- on kuultu Vertumnuksesta ja
Pomonasta".
Punnitessaan näitä sanoja huokasi hallitsija jälleen hartaan rukouksen,
että tällä pahalta näyttävällä jutulla ei olisikaan syvemmälle
ulottuvaa juurta kuin jonkun Alice Leen ihailijan kademielisyys, ja
hän vakuutti itsekseen kaikesta kauniiseen sukupuoleen kiintymisestään
huolimatta aivan huokeasti kieltäytyvänsä tenhoavimmastakin Eevan
tyttärestä, päästäkseen selville nykyisestä pinteestään.
"Sir", hän sanoi, "te näytte olevan herrasmies. Niin ollen ei minulla
ole mitään vastahakoisuutta mainita teille, että minäkin kuulun siihen
luokkaan."
"Tai jonkun verran korkeampaan?" tiedusti Everard. "Herrasmies",
vastasi Kaarlo, "on määritelmä, joka käsittää kaikki vaakunan
käyttämiseen oikeutetut arvoasteet. Herttua, loordi tai prinssi ei
ole muuta kuin herrasmies, ja onnettomuuteen joutuneena, kuten minä,
hänen sietää olla hyvillään, jos hänelle myönnytetään se ylimalkainen
kohteliaisuuden sanelma."
"Sir", lausui Everard, "aikomuksenani ei ole houkutella teitä mihinkään
tunnustukseen, joka haittaisi omaa turvallisuuttanne. En myöskään
katso asiakseni esiintyä vangitsemassa yksityisiä kansalaisia, jotka
nurinkurinen käsitys kansallisesta velvollisuudesta on saattanut
johdattaa erehdyksiin, varsinkin kun suoraluontoisten miesten tulee
pikemmin sääliä niitä kuin rangaista. Mutta jos ne, jotka ovat
toimittaneet synnyinmaahansa kansalaissodan ja suuria vaurioita,
edelleen tuottavat häpeää ja häväistystä perheisiin -- jos he
yrittävät harjoittaa yksityistä hurjasteluaan vieraanvaraisten kotien
loukkaamiseksi, jotka antavat heille suojaa valtiollisten rikkomustensa
seurauksilta, niin luuletteko, mylord, että me siedämme sitä
kärsivällisesti?"
"Jos tarkoituksenanne on rakentaa kanssani riitaa", sanoi prinssi,
"niin sanokaa se heti suoraan, kuten herrasmies. Te olette epäilemättä
paremmalla puolella aseisiin katsoen, mutta se epäsuhde ei saa minua
pakenemaan yksinäisen ahdistelusta. Jos toiselta puolen olette
taipuvainen kuulemaan järkeä, niin ilmoitan teille aivan levollisesti,
että minulla ei ole aavistustakaan loukkauksesta, johon viittaatte,
enkä myöskään käsitä, minkätähden puhuttelette minua mylordiksi."
"Kiellätte siis olevanne loordi Wilmot?" sanoi Everard
"Sen voin tehdä ehdottomasti", vakuutti prinssi.
"Kenties mieluummin esiinnytte Rochesterin jaarlina Olen kuullut,
että kunnianhimonne tähtäsi tuonlaisen myönnytyksen saamiseen
skotlantilaisten kuninkaalta."
"En ole loordi enkä jaarli, niin totta kuin minulla on kristitty sielu
pelastusta vailla. Nimeni on --"
"Älkää alentako itseänne turhalla vilpistelyllä, mylord ja vielä
yksinäiselle miehelle, joka ei tahdo vedota viranomaisiin oman kelpo
säilänsä avuksi, jos hän näkisi syytä sen käyttämiseen, sen vakuutan.
Voitteko katsella tuota sormusta ja kieltää olevanne loordi Wilmot?"
Hän otti kukkarostaan sormuksen ja ojensi sen valepukuiselle
prinssille. Tämä tunsi sen heti samaksi, jonka hän oli suihkukaivon
lähellä pudottanut Alicen ruukkuun, varomattomasti totellen ainoastaan
hetken ritarillisuutta, antaessaan sievän korun viehkeälle tytölle,
jota oli tullut säikäyttäneeksi.
"Tunnen sormuksen", hän myönsi; "se on ollut hallussani. Miten
se osoittaisi minut loordi Wilmotiksi, sitä en käsitä, ja väärää
todistusta se siinä tapauksessa kantaa minua vastaan."
"Saatte nähdä todisteen", vastasi Everard. Ottaen sormuksen takaisin
hän painoi joustinta, joka oli taidokkaasti sovitettu keskisyvennyksen
reunaan; silloin jalokivi ponnahti sivulle ja paljasti loordi Wilmotin
nimikirjaimet kauniisti kaiverrettuina pienoiskokoon, vaakunan
keskelle. "Mitä nyt sanotte, sir?"
"Että todennäköisyys ei ole todiste", virkkoi prinssi; "tässä ei
ole mitään muuta kuin helposti selitettävää. Olen skotlantilaisen
aatelismiehen poika; isäni haavoittui kuolettavasti ja joutui vangiksi
Worcesterin taistelussa. Lausuessaan minulle hyvästi ja käskiessään
minun paeta hän antoi minulle harvat arvokapineensa, niiden mukana tuon
sormuksen; Olen kuullut hänen puhuvan vaihtaneensa sormuksia loordi
Wilmotin kanssa jolloinkin Skotlannissa, mutta en ole milloinkaan
tiennyt sormuksessa tuollaista salalokeroa olevan."
Siinä Kaarlo puhuikin pelkkää totta, ja hän ei olisi tuolla tavoin
erinnytkään korusta, jos olisi aavistanut sen olevan helposti
tunnettavissa. Hän jatkoi oltuaan kotvasen vaiti: "Vielä kerran, sir,
-- olen kertonut teille paljon sellaista, joka koskee turvallisuuttani,
-- jos olette jalomielinen, niin jätätte minut rauhaan, ja kenties minä
voin joskus vastedes tehdä teille yhtä hyvän palveluksen. Jos aiotte
pidättää minut, niin teidän on se tehtävä täällä omalla uhallanne,
sillä minä en tahdo kävellä pitemmälle teidän tolallanne enkä salli
teidän vainota minua omallani. Jos päästätte minut, niin kiitän teitä,
-- jos ette, niin käykää käsiksi aseeseenne."
"Nuori herrasmies", lausui eversti Everard, "tokko todellakin olette
se huikenteleva nuori ylimys, joksi teidät otaksuin, siitä olette
saanut minut epävarmaksi. Mutta sanottehan perheenne olleen likeisissä
väleissä hänen kanssaan, ja kaiketikin olette etevä oppilas siinä
irstailun koulussa, jossa Wilmot ja Villiers ovat professoreja ja
heidän toivorikas herransa jo tutkinnon suorittanut opiskelija.
Käyttäytymisenne Woodstockissa, missä olette perheen vieraanvaraisuutta
palkitaksenne hautonut mitä kuolettavinta vauriota heidän kunnialleen,
on osoittanut teidät peräti kehittyneeksi tuollaisen akatemian
jäseneksi. Aioin ainoastaan varoittaa teitä tässä seikassa -- oma
vikanne on, jos lisään kehoitukseeni kuritusta."
"Varoittaa minua, sir!" tulistui prinssi; "ja kuritusta! Tämä koettelee
kärsivällisyyttäni enemmän kuin sopii omaan turvallisuuteenne --
paljastakaa miekkanne." Ja niin sanoen hän laski kätensä miekan kahvaan.
"Uskontoni", vastasi Everard, "kieltää minua äkkipikaisesti
vuodattamasta verta. Menkää kotiin, sir -- olkaa viisas -- miettikää
sekä kunnian että varovaisuuden vaatimuksia. Antakaa arvo Lee-suvun
kunnialle ja tietäkää, että yksi siihen likeisesti liittynyt pitää
ankaraa tiliä liikkeistänne."
"Ahaa!" huudahti prinssi katkerasti nauraen; "nyt käsitän koko jutun
-- tässähän onkin keropää eversti, puritaniserkku -- raamatunkohtien
ja siveyssaarnojen latelija, jolle Alice Lee niin makeasti nauraa. Jos
uskontonne, sir, estää teitä antamasta hyvitystä, niin sen pitäisi myös
estää teitä kunniallisen ihmisen loukkaamisesta."
Kumpainenkin oli nyt kiihtynyt sisukkaaksi. He sivalsivat yhtaikaa
miekkansa ja alkoivat taistella, eversti kun luopui siitä edusta, jonka
hän olisi saanut ampuma-aseittensa käyttämisellä. Käsivarren työntäisy
tai jalan luiskahdus olisi voinut sillä hetkellä muuttaa Britannian
tulevaisuuden, mutta kolmannen henkilön saapuminen keskeytti ottelun.