Kaarlo -- meidän lienee jo annettava hänelle oma nimensä -- mukautui
helposti olosuhteisiin, jotka tekivät hänen asumisensa Woodstockissa
suotavaksi. Epäilemättä hän olisi paljoa mieluummin varmistuttanut
turvallisuutensa pakenemalla kiireimmiten rajan taakse, mutta hän
oli jo oleksinut monissa epämukavissa piilopaikoissa, käyttänyt
vastenmielisempiä valepukuja ja tehnyt pitkällisiä ja tukalia
matkoja, joilla ilmitulon vaara oli useinkin käynyt hyvin uhkaavaksi,
kun oli alituiseen karteltava valtapuolueeseen kuuluvia tyystiä
oikeudenpalvelijoita ja sotilaspatrulleja, joiden upseerit tavallisesti
ottivat toimiakseen omalla valtuudellaan. Häntä ilahdutti senvuoksi
jokseenkin huoleton lepo ja tavallaan taattu turva.
On myös otettava lukuun, että Kaarlo paremmin tutustuttuaan oli
täydellisesti suopunut seuraansa Woodstockissa. Hän oli nähnyt, että
kauniin Alicen mielenkiinnon herättämiseksi ja hänen saadakseen
melkoisen paljon haastella tytön kanssa ei tarvittu mitään muuta kuin
alistua hänen vanhan kavalieri-isänsä mielijohteisiin ja edistää
tämän tuttavallisuutta. Moniaat miekkailuerät, joissa Kaarlo varoi
paljastamasta täydellisempää taitoaan ja käyttämästä täyttä nuorekasta
voimaansa ja vikkelyyttään -- joidenkuiden Shakespearen kohtausten
sietäminen, ritarin lukiessa näitä ääneen enemmän innostuneesti kuin
aistikkaasti -- vähäinen soitannon taito, jossa vanhus oli ollut
etevä -- nöyrän kunnioituksen osoittaminen muutamia vanhanaikaisia
mielipiteitä kohtaan, joille Kaarlo salavihkaa nauroi -- se riitti
yltäkyllin voittamaan valepukuisen prinssin puolelle Sir Henry Leen
harrastuksen ja hänen viehättävän tyttärensä hyväntahtoisuuden. Ei
ole koskaan ollut kahta nuorta henkilöä, joiden voitaisiin sanoa
alottaneen tällaisen tuttavuuden niin epätasaisin edellytyksin. Kaarlo
oli elostelija, ja jollei hän kylmästi harkiten ollut päättänyt
kehittää Alicea kohtaan tuntemaansa intohimoa häpeälliseen loppuun,
oli hän joka hetki omiaan kiihtymään epäilemänsä hyveen lujuuden
koetukseen. Alice puolestaan tuskin tiesikään, mitä elostelijan
tai viettelijän käsite merkitsi. Hänen äitinsä oli kuollut varhain
kansalaissodan alussa, ja tyttö oli saanut kasvatuksensa enimmäkseen
veljensä ja serkkunsa parissa; senvuoksi hänen sävynsä ilmaisi
pelotonta ja epäilyksistä vapaata suoruutta, jota Kaarto ei varmaankaan
ollut haluton tulkitsemaan omille näkökohdilleen suosiolliseksi.
Hakkaus on ensimäinen tunne, joka herättää viattomimmassakin ja
yksinkertaisimmassa mielessä arkuutta ja pidättelyä miehistä sukupuolta
kohtaan yleensä, mutta Alicen rakastuminen serkkuunsa ei ollut
aiheuttanut sellaista säikkyä _hänen_ povessaan. He olivat likeisiä
sukulaisia, ja vaikka Everard oli nuori, oli hän kuitenkin useita
vuosia vanhempi Alicea, ja tämä oli lapsuudestaan asti tuntenut häntä
kohtaan sekä kunnioitusta että hellyyttä. Kun tämä varhainen ja
lapsekas tuttavallisuus kypsyi nuorekkaaksi rakkaudeksi, tunnustetuksi
ja molemminpuoliseksi, poikkesi se vieläkin muutamilla vivahduksilla
siitä tunnekuohusta, jota syntyy rakastavaisten kesken, kun nämä ovat
alkuaan olleet vieraita toisilleen, kunnes heidän tunteensa ovat
yhtyneet kosinnan luonnollisessa uomassa. Heidän rakkautensa oli
hellempi, tuttavallisempi, täydemmin luottamuksellinen, kenties myös
puhtaampi sekä kiihkeän rajuuden tai pelkäilevän mustasukkaisuuden
puuskauksista vapaampi. Alicen mieleen ei milloinkaan johtunut se
mahdollisuus että kukaan voisi pyrkiä Everardin kilpailijaksi hänen
tunteissaan, ja kertaakaan ei hänen mielikuvituksessaan saanut sijaa
aatos, että tämä kummallinen skotlantilainen nuorukainen, joka nauratti
häntä leikkisyydellään kuten omituisuuksillansakin, olisi vaarallinen
tai varottava seurakumppani. Sellainen tuttavuus, johon hän päästi
Kerneguyn, oli samaa kuin hän olisi suonut omaan sukupuoleensa
kuuluvalla kumppanille, jonka tapoja hän ei aina hyväksynyt, vaikka
havaitsi hänen seuransa aina huvittavaksi. Oli luonnollista, että Alice
Leen käytöksen vapaus täydellisestä välinpitämättömyydestä johtuneena
tuntui lähenevän rohkaisua kuninkaallisen teikarin mielestä, ja että
tämän kauniit päätökset Woodstockin vieraanvaraisuuden loukkaamisen
varomisesta alkoivat horjua, mikäli kiusauksen tilaisuuksia ilmeni
tiheämpään. Näitä tilaisuuksia suosi Albertin lähtö Woodstockista jo
seuraavana päivänä heidän saapumisensa jälkeen. Edellä mainitussa
kolmimiehisessä istunnossa oli sovittu, että hän pistäytyisi
vierailulle Everard-enonsa luo Kentin kreivikuntaan, jotta hänen
näyttäytymisensä siellä poistaisi aiheen epäluulolta, jota voisi johtua
hänen asumisestaan Woodstockissa, samalla kun sitten ei olisi mitään
tekosyytä hänen isänsä perheen häiritsemiseksi sillä perusteella, että
sen keskuudessa majaili mies, joka oli ollut aseissa niin äskettäin.
Hän oli myös ottanut varsin vaaralliseksi tehtäväkseen poikkeilla
eri kohtiin rannikolle tarkastamaan niiden paikkojen turvallisuutta,
joista oli valittava kuninkaan pakosatama hänen pyrkiäkseen merelle.
Näiden seikkojen katsottiin varmistuttavan kuninkaan turvallisuutta
ja helpoittavan hänen lopullista pelastautumistansa. Mutta Alicelta
riistettiin siten veljensä läsnäolo, Nuori Lee olisi ollut hänen
valpas holhoojansa, mutta kuninkaan aikaisempaa keveätä puhetta oli
veli pitänyt hilpeän luonteen purkauksena, ja hän olisi mielestään
tehnyt hallitsijalleen suurta vääryyttä, jos olisi vakavasti epäillyt
tätä niin törkeästä vieraanvaraisuuden loukkaamisesta kuin Alicen
häpeällinen ahdistaminen olisi merkinnyt. _-_
Woodstockin huonekunnassa oli kuitenkin kaksi, jotka eivät näyttäneet
niin tyyten leppyneen Louis Kerneguyhin tai alistuneen hänen
aikeisiinsa. Toinen oli Bevis, joka tuntui ensimäisestä rettelöisestä
kohtauksesta saakka kantavan kaunaa uutta vierasta vastaan, Kaarlon
kykenemättä lauhduttamaan sitä millään lähentelyllä. Jos paashi jäi
sattumalta kahden kesken nuoren emännän kanssa, näki Bevis aina
hyväksi pysytellä mukana; se siirtyi Alicen istuimen viereen ja
murisi kuuluvasti, kun teikari lähestyi tyttöä. "On vahinko", tuumi
valepukuinen prinssi, "että Beviksenne ei ole verikoira, sanoaksemme
sitä suorastaan keropääksi -- se on liian komea, liian ylväs ja
hienostunut hautoakseen tuollaisia yrmeitä ennakkoluuloja koditonta
kavalieriparkaa vastaan. Olenpa vakuutettu siitä, että siihen
veitikkaan on siirtynyt Pymin tai Hampdenin sielu, joka yhäti ilmaisee
vihaavansa kuninkuutta ja sen kaikkia kannattajia."
Alicen oli tällöin tapana vastata, että Bevis oli uskollinen
ajatuksissa ja töissä, ainoastaan yhtyen hänen isänsä nurjamielisyyteen
kaikkia skotlantilaisia vastaan, ja se tunne oli hänen tunnustettava
jokseenkin voimakkaaksi. "Ei, sitten on minun keksittävä joku muu
syy", virkkoi oletettu Louis, "sillä minä en voi sallia Sir Bevisin
pahastuksen perustua kansalliseen vastenmielisyyteen. Tahdomme siis
olettaa, että joku uljas kavalieri, joka samosi sotaan ja jäi sille
tielleen, on omaksunut tämän hahmon katsellakseen vielä asuinsijoja,
joista se erisi niin vastahakoisesti, ja hän on kademielinen nähdessään
Louis Kerneguy-parankaan tulevan niin likelle hänen hukkaantuneiden
tunteittensa valtiatarta." -- Puhuessaan hän lähestyi tuolia, ja Bevis
ilmaisi mielialansa kumealla murinalla. "Siinä tapauksessa teidän on
paras pysyä loitolla", vastasi Alice nauraen, "sillä mustasukkaisen
ihailijan aaveen usuttaman koiran purema ei voi olla kovinkaan
vähäpätöinen". Ja kuningas pitkitti puhelua samalla tolalla, joka ei
johtanut Alicea aavistamaan mitään vakavampaa kuin eriskummallisen
nuorukaisen apinamaista teikaroimista, mutta sai valepukuisen
vieraan ehdottomasti ajattelemaan, että hän oli päässyt tuollaiseen
valloitukseen, joita usein ja helposti sattuu häiritsijäin osalle.
Terävästä havaitsemuksestaan huolimatta hän ei riittävästi oivaltanut,
että kuninkaallinen tie naiselliseen suosioon on avoinna hallitsijoille
ainoastaan silloin kun he esiintyvät loistossaan, ja että heidän
kosiskellessaan tuntemattomina armastelun polku on samojen mutkien ja
vastuksien haittaama kuin yksityisillä kansalaisilla.
Bevisin lisäksi tarkkaili Louis Kerneguyn esiintymistä toinenkin
perheen jäsen, eikä suinkaan ystävällisin silmin. Phoebe Mayflowerin
kokemus ei ulottunut kylän piiriä ulommaksi, mutta hän tunsi maailmaa
kuitenkin paljoa paremmin kuin emäntänsä, ja hän oli sitäpaitsi viittä
vuotta vanhempi tätä. Tietävämpänä hän oli epäluuloisempi. Hän arveli
tuon oudonnäköisen skotlantilaisveitikan liehittelevän nuorta emäntää
enemmän kuin oli soveliasta tulokkaan yhteiskunnallisessa asemassa, ja
vielä lisäksi, että Alice antoi hänelle hieman runsaammin rohkaisua
kuin Parthenia olisi suonut millekään tuollaiselle leiskujalle
Argaluksen poissaollessa -- sillä noiden kuuluisain arkadialaisten
rakkaustarinoita käsittelevä nide[24] oli silloin nuorten miesten ja
neitokaisten mielikirjana kautta koko iloisen Englannin. Sellaisia
epäluuloja hautoessaan Phoebe oli ymmällä, miten käyttäytyä tässä
tilanteessa, vaikka hän oli päättänyt olla suvaitsematta vähäisintäkään
vastuksen mahdollisuutta eversti Everardin totisen rakkauden tolalla
ilman korjaamisen yritystä. Hän suosi itse erityisesti Markhamia, joka
muuten oli hänen sanantapansa mukaan niin pulska ja vetävä nuori mies
kuin Oxfordshiressä nähtiin, ja tuo skotlantilainen variksenpelätti ei
ollut verrattavissa häneen sen paremmin kuin liitu juustoon. Ja silti
hän myönsi, että master Kerneguyllä oli ihmeellisen hyvin öljytty
kieli ja että tuollaisia teikareita ei käynyt halveksiminen. Mitä
oli tehtävä? -- hänellä ei ollut mitään tosiseikkoja esitettävänä,
ainoastaan epämääräistä uumoilua, ja häntä peloitti puhua asiasta
emännälleen, jonka ystävällisyys oli kyllä suuri, vaan ei kuitenkaan
kehoittanut tuttavallisuuteen.
Hän kuulusti Jocelinen mielipidettä kautta rantain; mutta ties miten
olikaan metsänvartijassa herännyt kovin suurta harrastusta tätä
onnetonta nuorukaista kohtaan, ja mies piti häntä niin tärkeänä
vieraana, että Phoebe ei saanut vaikutetuksi häneen mitään. Vanhalle
ritarille puhuminen olisi nostattanut yleisen myrskyn. Arvoisa
kappalainen oli Woodstockissa kaikkien ongelmien yliratkaisija, ja
hän olisi ollut neitosen luonnollisimpana neuvojana, sillä hän oli
kutsumuksensa johdosta rauhaarakastava ja siveellinen sekä käytännön
aloilla harjaantunut keinokkaaksi. Mutta hän taasen oli tahtomattaan
loukannut Phoebea, jolle oli hänen puheessaan osunut klassilliseksi
lisänimeksi _Rustica Fidele_. Toinen ei sitä nimitystä ymmärtänyt,
joten hän katsoi pakolliseksi paheksia sitä häpäisevänä, vakuuttaen,
että hän ei rustannut itseänsä enempää kuin muutkaan ihmiset. Siitä
asti hän oli karttanut t:ri Rochecliffen tapaamista, jota olikin helppo
välttää.
Master Tomkins kulki alituiseen edes takaisin talossa kaikenlaisilla
verukkeilla; mutta hän oli keropää, ja Phoebe oli liian uskollinen
kavaliereille, suodakseen kellekään vihollisiin kuuluvalle sanansijaa
heidän keskinäisissä selkkauksissaan. Sitäpaitsi oli independentti
puhunut itse Phoebelle sellaiseen tapaan, että tämä johtui
kieltäytymään kaikesta tuttavallisuudesta hänen seurassaan. Ja lopuksi
olisi saattanut neuvotella kavalieri Wildraken kanssa, mutta neitosella
oli omat syynsä jokseenkin pontevaan väitteeseen, että kavalieri
Wildrake oli häpeämätön lontoolainen renttu. Vihdoin hän päätti
ilmaista epäluulonsa sille henkilölle, jolla oli enimmin harrastusta
niiden todentamiseen tai kumoamiseen.
"Annankin master Markham Everardin tietää, että hänen hunajakennonsa
ympärillä pörrää ampiainen", tuumi Phoebe, "ja lisäksi, että tiedän
tuon nuoren skotlantilaisen kuvatuksen vaihtuneen naisesta mieheksi
matami Greenin luona ja antaneen matami Greenin Dollylle kultakolikon,
jotta hän ei hiiskuisi siitä mitään. Eikä hän ole siitä virkkanutkaan
kellekään muulle kuin minulle, ja hän tietää parhaiten itse, antoiko
hän kultakolikosta mitään vastikkeeksi -- mutta master Louis on nenäkäs
virnake, joka on hyvinkin soinut pyytää."
Kului kolme tai neljä päivää asiain pysyessä tällä kannalla.
Valepukuinen prinssi ajatteli toisinaan lempiseikkailua, jonka näytti
Onnetar osuttaneen hänen tielleen huvikkeeksi, ja käytti hyväkseen mitä
tilaisuuksia sattui tuttavallisuutensa lisäämiseen Alice Leen seurassa.
Mutta paljoa useammin hän ahdisti t:ri Rochecliffeä kysymyksillään paon
mahdollisuudesta. Kykenemättä vastaamaan niihin rauhoitteli kunnon
mies itseänsä kuninkaalliselta hätäilyltä, vetäytymällä palatsihuvilan
moniin tutkimattomiin komeroihin, jotka olivat tunnettuja kenties
ainoastaan hänelle, hän kun oli jo lähes parikymmentä vuotta
kirjoitellut teostansa Woodstockin ihmeistä.
Neljäntenä päivänä sattui, että joku vähäpätöinen seikka oli
toimittanut ritarin liikkeelle, ja hän oli jättänyt perheeseen jo
kotiutuneen nuoren skotlantilaisen Victor Leen vierashuoneeseen
Alicen seuraan. Tällaiseen asemaan joutuneena hän arveli hetken
otolliseksi, antautuakseen sellaisiin korupuheisiin, joita saattoi
sanoa kokeellisiksi, niinkuin kroatialaiset kahakoidessaan pitelevät
ohjaksia tiukalla, valmiina hyökkäämään vihollisen kimppuun, tai
karauttavat tiehensä tulematta liian likelle, asianhaarain mukaan.
Lähes kymmenen minuutin ajan hän ensin haasteli jonkunlaista
hämäräperäistä mielistelyä, jota Alice mielin määrin saattoi tulkita
joko joutavoimiseksi tahi vakaasti tarkoitetuiksi viittauksiksi.
Olettaessaan sitte tytön syventyneen aprikoimaan hänen tarkoitustaan
hän nolostuksekseen huomasi yhdestä ainoasta lyhyestä kysymyksestä,
että hänen sanojaan ei ollut ollenkaan tarkattu ja että Alice
sillähaavaa ajatteli pikemmin mitä hyvänsä muuta kuin hänen puheittensa
merkitystä. Tyttö kysyi häneltä, tiesikö hän sanoa, paljonko kello oli,
ja hänen sävynsä ilmaisi todellista uteliaisuutta ajaa kulumisesta,
osoittaen keimailun aivan mahdottomaksi.
"Lähden katsomaan tiimapatsaasta, mistress Alice", vastasi teikari
nousten, ja häntä punastutti se halveksuminen, jolla hän ajatteli
olevansa kohdeltu.
"Tehkää niin hyvin, master Kerneguy", virkkoi Alice tyyten
aavistamattomana herättämästänsä pahastuksesta.
Master Louis Kerneguy poistui huoneesta, ei kuitenkaan hankkimaan
pyydettyä tietoa, vaan purkamaan suuttumustansa ja pettymystään ja
vannomaan vakaammin kuin oli tähän asti rohjennut, että Alice joutuisi
katumaan hävyttömyyttään. Kaikessa hyväluontoisuudessaan hän oli
kuitenkin prinssi, tottumaton vastaväitteisiin, saati halveksumiseen,
ja hänen turhamaisuutensa oli nyt saanut kipeän kolauksen. Kiivain
askelin hän riensi ajopuistoon, muistaen omaa turvallisuuttansa
ainoastaan sikäli, että valitsi sisemmät ja yksinäisemmät
lehtokujat kävelylleen. Siellä hän marssi joutuisin ja joustavin
askelin, sillä uupumuksestaan tointuneena hän pääsi nyt liikkumaan
entisellään, ja viihdytteli äkäänsä kostosuunnitelmilla häpeämätöntä
maalaiskeimailijatarta vastaan. Mikään vieraanvaraisuuden kunnioitus ei
saanut enää tästälähin pelastaa mokomaa antamasta hyvitystä.