VAARA TARJOLLA.

Kaarlo -- meidän lienee jo annettava hänelle oma nimensä -- mukautui

helposti olosuhteisiin, jotka tekivät hänen asumisensa Woodstockissa

suotavaksi. Epäilemättä hän olisi paljoa mieluummin varmistuttanut

turvallisuutensa pakenemalla kiireimmiten rajan taakse, mutta hän

oli jo oleksinut monissa epämukavissa piilopaikoissa, käyttänyt

vastenmielisempiä valepukuja ja tehnyt pitkällisiä ja tukalia

matkoja, joilla ilmitulon vaara oli useinkin käynyt hyvin uhkaavaksi,

kun oli alituiseen karteltava valtapuolueeseen kuuluvia tyystiä

oikeudenpalvelijoita ja sotilaspatrulleja, joiden upseerit tavallisesti

ottivat toimiakseen omalla valtuudellaan. Häntä ilahdutti senvuoksi

jokseenkin huoleton lepo ja tavallaan taattu turva.

On myös otettava lukuun, että Kaarlo paremmin tutustuttuaan oli

täydellisesti suopunut seuraansa Woodstockissa. Hän oli nähnyt, että

kauniin Alicen mielenkiinnon herättämiseksi ja hänen saadakseen

melkoisen paljon haastella tytön kanssa ei tarvittu mitään muuta kuin

alistua hänen vanhan kavalieri-isänsä mielijohteisiin ja edistää

tämän tuttavallisuutta. Moniaat miekkailuerät, joissa Kaarlo varoi

paljastamasta täydellisempää taitoaan ja käyttämästä täyttä nuorekasta

voimaansa ja vikkelyyttään -- joidenkuiden Shakespearen kohtausten

sietäminen, ritarin lukiessa näitä ääneen enemmän innostuneesti kuin

aistikkaasti -- vähäinen soitannon taito, jossa vanhus oli ollut

etevä -- nöyrän kunnioituksen osoittaminen muutamia vanhanaikaisia

mielipiteitä kohtaan, joille Kaarlo salavihkaa nauroi -- se riitti

yltäkyllin voittamaan valepukuisen prinssin puolelle Sir Henry Leen

harrastuksen ja hänen viehättävän tyttärensä hyväntahtoisuuden. Ei

ole koskaan ollut kahta nuorta henkilöä, joiden voitaisiin sanoa

alottaneen tällaisen tuttavuuden niin epätasaisin edellytyksin. Kaarlo

oli elostelija, ja jollei hän kylmästi harkiten ollut päättänyt

kehittää Alicea kohtaan tuntemaansa intohimoa häpeälliseen loppuun,

oli hän joka hetki omiaan kiihtymään epäilemänsä hyveen lujuuden

koetukseen. Alice puolestaan tuskin tiesikään, mitä elostelijan

tai viettelijän käsite merkitsi. Hänen äitinsä oli kuollut varhain

kansalaissodan alussa, ja tyttö oli saanut kasvatuksensa enimmäkseen

veljensä ja serkkunsa parissa; senvuoksi hänen sävynsä ilmaisi

pelotonta ja epäilyksistä vapaata suoruutta, jota Kaarto ei varmaankaan

ollut haluton tulkitsemaan omille näkökohdilleen suosiolliseksi.

Hakkaus on ensimäinen tunne, joka herättää viattomimmassakin ja

yksinkertaisimmassa mielessä arkuutta ja pidättelyä miehistä sukupuolta

kohtaan yleensä, mutta Alicen rakastuminen serkkuunsa ei ollut

aiheuttanut sellaista säikkyä _hänen_ povessaan. He olivat likeisiä

sukulaisia, ja vaikka Everard oli nuori, oli hän kuitenkin useita

vuosia vanhempi Alicea, ja tämä oli lapsuudestaan asti tuntenut häntä

kohtaan sekä kunnioitusta että hellyyttä. Kun tämä varhainen ja

lapsekas tuttavallisuus kypsyi nuorekkaaksi rakkaudeksi, tunnustetuksi

ja molemminpuoliseksi, poikkesi se vieläkin muutamilla vivahduksilla

siitä tunnekuohusta, jota syntyy rakastavaisten kesken, kun nämä ovat

alkuaan olleet vieraita toisilleen, kunnes heidän tunteensa ovat

yhtyneet kosinnan luonnollisessa uomassa. Heidän rakkautensa oli

hellempi, tuttavallisempi, täydemmin luottamuksellinen, kenties myös

puhtaampi sekä kiihkeän rajuuden tai pelkäilevän mustasukkaisuuden

puuskauksista vapaampi. Alicen mieleen ei milloinkaan johtunut se

mahdollisuus että kukaan voisi pyrkiä Everardin kilpailijaksi hänen

tunteissaan, ja kertaakaan ei hänen mielikuvituksessaan saanut sijaa

aatos, että tämä kummallinen skotlantilainen nuorukainen, joka nauratti

häntä leikkisyydellään kuten omituisuuksillansakin, olisi vaarallinen

tai varottava seurakumppani. Sellainen tuttavuus, johon hän päästi

Kerneguyn, oli samaa kuin hän olisi suonut omaan sukupuoleensa

kuuluvalla kumppanille, jonka tapoja hän ei aina hyväksynyt, vaikka

havaitsi hänen seuransa aina huvittavaksi. Oli luonnollista, että Alice

Leen käytöksen vapaus täydellisestä välinpitämättömyydestä johtuneena

tuntui lähenevän rohkaisua kuninkaallisen teikarin mielestä, ja että

tämän kauniit päätökset Woodstockin vieraanvaraisuuden loukkaamisen

varomisesta alkoivat horjua, mikäli kiusauksen tilaisuuksia ilmeni

tiheämpään. Näitä tilaisuuksia suosi Albertin lähtö Woodstockista jo

seuraavana päivänä heidän saapumisensa jälkeen. Edellä mainitussa

kolmimiehisessä istunnossa oli sovittu, että hän pistäytyisi

vierailulle Everard-enonsa luo Kentin kreivikuntaan, jotta hänen

näyttäytymisensä siellä poistaisi aiheen epäluulolta, jota voisi johtua

hänen asumisestaan Woodstockissa, samalla kun sitten ei olisi mitään

tekosyytä hänen isänsä perheen häiritsemiseksi sillä perusteella, että

sen keskuudessa majaili mies, joka oli ollut aseissa niin äskettäin.

Hän oli myös ottanut varsin vaaralliseksi tehtäväkseen poikkeilla

eri kohtiin rannikolle tarkastamaan niiden paikkojen turvallisuutta,

joista oli valittava kuninkaan pakosatama hänen pyrkiäkseen merelle.

Näiden seikkojen katsottiin varmistuttavan kuninkaan turvallisuutta

ja helpoittavan hänen lopullista pelastautumistansa. Mutta Alicelta

riistettiin siten veljensä läsnäolo, Nuori Lee olisi ollut hänen

valpas holhoojansa, mutta kuninkaan aikaisempaa keveätä puhetta oli

veli pitänyt hilpeän luonteen purkauksena, ja hän olisi mielestään

tehnyt hallitsijalleen suurta vääryyttä, jos olisi vakavasti epäillyt

tätä niin törkeästä vieraanvaraisuuden loukkaamisesta kuin Alicen

häpeällinen ahdistaminen olisi merkinnyt. _-_

Woodstockin huonekunnassa oli kuitenkin kaksi, jotka eivät näyttäneet

niin tyyten leppyneen Louis Kerneguyhin tai alistuneen hänen

aikeisiinsa. Toinen oli Bevis, joka tuntui ensimäisestä rettelöisestä

kohtauksesta saakka kantavan kaunaa uutta vierasta vastaan, Kaarlon

kykenemättä lauhduttamaan sitä millään lähentelyllä. Jos paashi jäi

sattumalta kahden kesken nuoren emännän kanssa, näki Bevis aina

hyväksi pysytellä mukana; se siirtyi Alicen istuimen viereen ja

murisi kuuluvasti, kun teikari lähestyi tyttöä. "On vahinko", tuumi

valepukuinen prinssi, "että Beviksenne ei ole verikoira, sanoaksemme

sitä suorastaan keropääksi -- se on liian komea, liian ylväs ja

hienostunut hautoakseen tuollaisia yrmeitä ennakkoluuloja koditonta

kavalieriparkaa vastaan. Olenpa vakuutettu siitä, että siihen

veitikkaan on siirtynyt Pymin tai Hampdenin sielu, joka yhäti ilmaisee

vihaavansa kuninkuutta ja sen kaikkia kannattajia."

Alicen oli tällöin tapana vastata, että Bevis oli uskollinen

ajatuksissa ja töissä, ainoastaan yhtyen hänen isänsä nurjamielisyyteen

kaikkia skotlantilaisia vastaan, ja se tunne oli hänen tunnustettava

jokseenkin voimakkaaksi. "Ei, sitten on minun keksittävä joku muu

syy", virkkoi oletettu Louis, "sillä minä en voi sallia Sir Bevisin

pahastuksen perustua kansalliseen vastenmielisyyteen. Tahdomme siis

olettaa, että joku uljas kavalieri, joka samosi sotaan ja jäi sille

tielleen, on omaksunut tämän hahmon katsellakseen vielä asuinsijoja,

joista se erisi niin vastahakoisesti, ja hän on kademielinen nähdessään

Louis Kerneguy-parankaan tulevan niin likelle hänen hukkaantuneiden

tunteittensa valtiatarta." -- Puhuessaan hän lähestyi tuolia, ja Bevis

ilmaisi mielialansa kumealla murinalla. "Siinä tapauksessa teidän on

paras pysyä loitolla", vastasi Alice nauraen, "sillä mustasukkaisen

ihailijan aaveen usuttaman koiran purema ei voi olla kovinkaan

vähäpätöinen". Ja kuningas pitkitti puhelua samalla tolalla, joka ei

johtanut Alicea aavistamaan mitään vakavampaa kuin eriskummallisen

nuorukaisen apinamaista teikaroimista, mutta sai valepukuisen

vieraan ehdottomasti ajattelemaan, että hän oli päässyt tuollaiseen

valloitukseen, joita usein ja helposti sattuu häiritsijäin osalle.

Terävästä havaitsemuksestaan huolimatta hän ei riittävästi oivaltanut,

että kuninkaallinen tie naiselliseen suosioon on avoinna hallitsijoille

ainoastaan silloin kun he esiintyvät loistossaan, ja että heidän

kosiskellessaan tuntemattomina armastelun polku on samojen mutkien ja

vastuksien haittaama kuin yksityisillä kansalaisilla.

Bevisin lisäksi tarkkaili Louis Kerneguyn esiintymistä toinenkin

perheen jäsen, eikä suinkaan ystävällisin silmin. Phoebe Mayflowerin

kokemus ei ulottunut kylän piiriä ulommaksi, mutta hän tunsi maailmaa

kuitenkin paljoa paremmin kuin emäntänsä, ja hän oli sitäpaitsi viittä

vuotta vanhempi tätä. Tietävämpänä hän oli epäluuloisempi. Hän arveli

tuon oudonnäköisen skotlantilaisveitikan liehittelevän nuorta emäntää

enemmän kuin oli soveliasta tulokkaan yhteiskunnallisessa asemassa, ja

vielä lisäksi, että Alice antoi hänelle hieman runsaammin rohkaisua

kuin Parthenia olisi suonut millekään tuollaiselle leiskujalle

Argaluksen poissaollessa -- sillä noiden kuuluisain arkadialaisten

rakkaustarinoita käsittelevä nide[24] oli silloin nuorten miesten ja

neitokaisten mielikirjana kautta koko iloisen Englannin. Sellaisia

epäluuloja hautoessaan Phoebe oli ymmällä, miten käyttäytyä tässä

tilanteessa, vaikka hän oli päättänyt olla suvaitsematta vähäisintäkään

vastuksen mahdollisuutta eversti Everardin totisen rakkauden tolalla

ilman korjaamisen yritystä. Hän suosi itse erityisesti Markhamia, joka

muuten oli hänen sanantapansa mukaan niin pulska ja vetävä nuori mies

kuin Oxfordshiressä nähtiin, ja tuo skotlantilainen variksenpelätti ei

ollut verrattavissa häneen sen paremmin kuin liitu juustoon. Ja silti

hän myönsi, että master Kerneguyllä oli ihmeellisen hyvin öljytty

kieli ja että tuollaisia teikareita ei käynyt halveksiminen. Mitä

oli tehtävä? -- hänellä ei ollut mitään tosiseikkoja esitettävänä,

ainoastaan epämääräistä uumoilua, ja häntä peloitti puhua asiasta

emännälleen, jonka ystävällisyys oli kyllä suuri, vaan ei kuitenkaan

kehoittanut tuttavallisuuteen.

Hän kuulusti Jocelinen mielipidettä kautta rantain; mutta ties miten

olikaan metsänvartijassa herännyt kovin suurta harrastusta tätä

onnetonta nuorukaista kohtaan, ja mies piti häntä niin tärkeänä

vieraana, että Phoebe ei saanut vaikutetuksi häneen mitään. Vanhalle

ritarille puhuminen olisi nostattanut yleisen myrskyn. Arvoisa

kappalainen oli Woodstockissa kaikkien ongelmien yliratkaisija, ja

hän olisi ollut neitosen luonnollisimpana neuvojana, sillä hän oli

kutsumuksensa johdosta rauhaarakastava ja siveellinen sekä käytännön

aloilla harjaantunut keinokkaaksi. Mutta hän taasen oli tahtomattaan

loukannut Phoebea, jolle oli hänen puheessaan osunut klassilliseksi

lisänimeksi _Rustica Fidele_. Toinen ei sitä nimitystä ymmärtänyt,

joten hän katsoi pakolliseksi paheksia sitä häpäisevänä, vakuuttaen,

että hän ei rustannut itseänsä enempää kuin muutkaan ihmiset. Siitä

asti hän oli karttanut t:ri Rochecliffen tapaamista, jota olikin helppo

välttää.

Master Tomkins kulki alituiseen edes takaisin talossa kaikenlaisilla

verukkeilla; mutta hän oli keropää, ja Phoebe oli liian uskollinen

kavaliereille, suodakseen kellekään vihollisiin kuuluvalle sanansijaa

heidän keskinäisissä selkkauksissaan. Sitäpaitsi oli independentti

puhunut itse Phoebelle sellaiseen tapaan, että tämä johtui

kieltäytymään kaikesta tuttavallisuudesta hänen seurassaan. Ja lopuksi

olisi saattanut neuvotella kavalieri Wildraken kanssa, mutta neitosella

oli omat syynsä jokseenkin pontevaan väitteeseen, että kavalieri

Wildrake oli häpeämätön lontoolainen renttu. Vihdoin hän päätti

ilmaista epäluulonsa sille henkilölle, jolla oli enimmin harrastusta

niiden todentamiseen tai kumoamiseen.

"Annankin master Markham Everardin tietää, että hänen hunajakennonsa

ympärillä pörrää ampiainen", tuumi Phoebe, "ja lisäksi, että tiedän

tuon nuoren skotlantilaisen kuvatuksen vaihtuneen naisesta mieheksi

matami Greenin luona ja antaneen matami Greenin Dollylle kultakolikon,

jotta hän ei hiiskuisi siitä mitään. Eikä hän ole siitä virkkanutkaan

kellekään muulle kuin minulle, ja hän tietää parhaiten itse, antoiko

hän kultakolikosta mitään vastikkeeksi -- mutta master Louis on nenäkäs

virnake, joka on hyvinkin soinut pyytää."

Kului kolme tai neljä päivää asiain pysyessä tällä kannalla.

Valepukuinen prinssi ajatteli toisinaan lempiseikkailua, jonka näytti

Onnetar osuttaneen hänen tielleen huvikkeeksi, ja käytti hyväkseen mitä

tilaisuuksia sattui tuttavallisuutensa lisäämiseen Alice Leen seurassa.

Mutta paljoa useammin hän ahdisti t:ri Rochecliffeä kysymyksillään paon

mahdollisuudesta. Kykenemättä vastaamaan niihin rauhoitteli kunnon

mies itseänsä kuninkaalliselta hätäilyltä, vetäytymällä palatsihuvilan

moniin tutkimattomiin komeroihin, jotka olivat tunnettuja kenties

ainoastaan hänelle, hän kun oli jo lähes parikymmentä vuotta

kirjoitellut teostansa Woodstockin ihmeistä.

Neljäntenä päivänä sattui, että joku vähäpätöinen seikka oli

toimittanut ritarin liikkeelle, ja hän oli jättänyt perheeseen jo

kotiutuneen nuoren skotlantilaisen Victor Leen vierashuoneeseen

Alicen seuraan. Tällaiseen asemaan joutuneena hän arveli hetken

otolliseksi, antautuakseen sellaisiin korupuheisiin, joita saattoi

sanoa kokeellisiksi, niinkuin kroatialaiset kahakoidessaan pitelevät

ohjaksia tiukalla, valmiina hyökkäämään vihollisen kimppuun, tai

karauttavat tiehensä tulematta liian likelle, asianhaarain mukaan.

Lähes kymmenen minuutin ajan hän ensin haasteli jonkunlaista

hämäräperäistä mielistelyä, jota Alice mielin määrin saattoi tulkita

joko joutavoimiseksi tahi vakaasti tarkoitetuiksi viittauksiksi.

Olettaessaan sitte tytön syventyneen aprikoimaan hänen tarkoitustaan

hän nolostuksekseen huomasi yhdestä ainoasta lyhyestä kysymyksestä,

että hänen sanojaan ei ollut ollenkaan tarkattu ja että Alice

sillähaavaa ajatteli pikemmin mitä hyvänsä muuta kuin hänen puheittensa

merkitystä. Tyttö kysyi häneltä, tiesikö hän sanoa, paljonko kello oli,

ja hänen sävynsä ilmaisi todellista uteliaisuutta ajaa kulumisesta,

osoittaen keimailun aivan mahdottomaksi.

"Lähden katsomaan tiimapatsaasta, mistress Alice", vastasi teikari

nousten, ja häntä punastutti se halveksuminen, jolla hän ajatteli

olevansa kohdeltu.

"Tehkää niin hyvin, master Kerneguy", virkkoi Alice tyyten

aavistamattomana herättämästänsä pahastuksesta.

Master Louis Kerneguy poistui huoneesta, ei kuitenkaan hankkimaan

pyydettyä tietoa, vaan purkamaan suuttumustansa ja pettymystään ja

vannomaan vakaammin kuin oli tähän asti rohjennut, että Alice joutuisi

katumaan hävyttömyyttään. Kaikessa hyväluontoisuudessaan hän oli

kuitenkin prinssi, tottumaton vastaväitteisiin, saati halveksumiseen,

ja hänen turhamaisuutensa oli nyt saanut kipeän kolauksen. Kiivain

askelin hän riensi ajopuistoon, muistaen omaa turvallisuuttansa

ainoastaan sikäli, että valitsi sisemmät ja yksinäisemmät

lehtokujat kävelylleen. Siellä hän marssi joutuisin ja joustavin

askelin, sillä uupumuksestaan tointuneena hän pääsi nyt liikkumaan

entisellään, ja viihdytteli äkäänsä kostosuunnitelmilla häpeämätöntä

maalaiskeimailijatarta vastaan. Mikään vieraanvaraisuuden kunnioitus ei

saanut enää tästälähin pelastaa mokomaa antamasta hyvitystä.

Kuninkaan mies: Historiallinen romaani · 第 55 / 86 题