Hellien omaisten yhtyminen oli sellainen kuin ainakin niiden, jotka
tavatessaan toisensa suurten vastoinkäymisten aikana kuitenkin tuntevat
onnellisuutta siitä, että saavat jakaa koettelemukset yhteisesti.
He syleilivät toisiaan uudestaan ja yhä uudestaan, suoden valtaa
tuollaisille sydämen tulvahduksille, jotka yhtähaavaa ilmaisevat
ja huojentavat sielullisen kiihtymyksen painostusta. Viimein alkoi
liikutuksen vuo tyyntyä, ja yhä pidellen löytynyttä poikaansa kädestä
omaksui Sir Henry jälleen sen tunteittensa hallinnan, josta hän
tavallisesti piti huolta.
"Olet siis nähnyt taisteluistamme viimeisen, Albert", hän virkkoi, "ja
kuninkaan liput ovat ainiaaksi sortuneet kapinallisten tieltä?"
"Niin on käynyt", myönsi nuori mies. "Arpanopan viimeinen heitto
tehtiin ja valitettavasti menetettiin Worcesterin luona. Cromwellin
onni pysyi viimaisena siellä niinkuin kaikkiallakin, missä hän on
näyttäytynyt."
"No -- se on saattanut sattua vain toistaiseksi -- vain toistaiseksi",
lohduttausi hänen isänsä. "Paholainen on voimallinen, sanotaan,
nostattamaan ja tyydyttämään suosikkeja, mutta hän pystyy myöntämään
vain lyhyitä valtakausia. Entä kuningas -- kuningas, Albert -- kuningas
-- kuiskaa korvaani -- hiljaa, hiljaa!"
"Viimeisten tietojemme mukaan oli varmaa, että hän oli päässyt merelle
Bristolista."
"Taivas olkoon kiitetty siitä -- taivas olkoon kiitetty!" huudahti
ritari. "Minne sinä jätit hänet?"
"Miehemme hakattiin melkein kaikki maahan sillan luona", vastasi
Albert, "mutta minä seurasin hänen majesteettiaan noin viidensadan
muun upseerin ja herrasmiehen kanssa, jotka olivat päättäneet kuolla
hänen ympärillään, Lukumäärämme ja esiintymisemme kohdisti sitte
koko takaa-ajon meidän suunnallemme, jolloin hänen majesteettinsa
näki hyväksi lähettää meidät hajalle, lausuen monia kiitoksia ja
lohdutuksen sanoja kaikille yleensä sekä joitakuita ystävällisiä
huomautuksia useimmille meistä erityisesti, Hän lähetti kuninkaallisen
tervehdyksensä teille erikseen ja virkkoi enemmänkin kuin minun sopii
toistaa."
"Ei, minä tahdon kuulla siitä joka sanan, poika", vaati Sir Henry.
"Eikö se varmuus, että sinä olet täyttänyt velvollisuutesi ja saanut
siitä Kaarlo-kuninkaan tunnustuksen, riitä lohduttamaan minua kaikesta
menettämästämme ja kärsimästämme, ja sinä idartaisit sitä minulta
väärän ujouden perusteella? Heltiämään minä sen panen sinusta, vaikka
se olisi köysillä kiskottava!"
"En tarvitse mitään sellaista pakoitusta", mukautui nuori mies.
"Hänen majesteettinsa suvaitsi käskeä minun sanoa Sir Henry Leelle
hänen nimessään, että jos poika ei voinutkaan mennä isänsä edelle
uskollisuuden kilpailussa, hän oli ainakin tulossa tämän kintereillä,
ja pian he astelisivat rinnakkain."
"Sanoiko hän niin?" ihastui ritari. "Vanha Victor Lee katselee ylpeästi
alas sinuun, Albert! Mutta minä unohdan -- sinun täytyy olla väsynyt ja
nälkäinen."
"Kyllähän, sir", myönsi Albert; "mutta niitä kiusoja olen viime aikoina
tottunut kestämään turvallisuuden tähden". "Joceline hoi, Joceline!"
Metsänvartija saapui huoneeseen ja sai käskyn illallisen
valmistuttamisesta kiireimmiten.
"Poikani ja tohtori Rochecliffe ovat puolittain nälkiintyneitä",
virkkoi ritari.
"Ja alhaalla on vielä muuan nuorukainen", kertoi Joceline, "eversti
Albertin kantapoika sanoo olevansa, ja hänenkin vatsansa soittaa
ruualle, vieläpä ihan huikeasti, sillä luullakseni hän kykenisi syömään
satulan takaa hevosen, kuten yorkshirelainen sanoo. Hänen olisi parempi
aterioida sivupöydän ääressä, sillä hän on jo ahminut voileipinä
kokonaisen pötkyn niin nopeasti kuin Phoebe kerkisi leikkaamaan ja se
ei ole hetkeksikään tukkinut hänen hiukaisuaan -- ja totisesti luulen,
että teidän olisi parempi pitää hänet oman katsantonne alaisena, sillä
alikerrassa saattaisi taloudenhoitaja sommitella hänelle kiusallisia
kysymyksiä, jos hän oleskelisi siellä. Ja onpa hän huimapääkin,
niinkuin kaikki meikäläisten herrasmiesten kantapojat ovat, ja pyrkii
kurielemaan naisväen parissa."
"Kenestä hän puhuu? Minkä paashin sinä olet saanut, Albert, joka
käyttäytyy niin pahoin?" oudoksui Sir Henry.
"Hänen isänsä on muuan rakas ystäväni, ylväs skotlantilainen loordi,
joka seurasi suuren Montrosen lippua, liittyi sittemmin kuninkaaseen
Skotlannissa ja tuli tämän mukana Worcesteriin asti. Hän haavoittui
päivää ennen taistelua ja vannotti minut ottamaan tämän nuorukaisen
hoitooni. Tein sen hiukan vastahakoisesti, mutta enhän voinut antaa
kieltävää vastausta isälle, joka kenties kuolin vuoteellaan maaten
huolehti ainoan poikansa turvallisuudesta."
"Olisit ansainnut silmukan kaulaasi, jos olisit epäröinyt", sanoi
Sir Henry. "Hoikinkin puu voi aina antaa jotakin suojaa, -- ja minua
miellyttää ajatella, että Leen vanha kanto ei ole vielä aivan kumolleen
kellistetty, vaan kykenee yhä tarjoamaan turvaa hädänalaisille. Hae
tänne se nuorukainen; hän on jalosukuinen, ja nyt ei ole sovelias
aika muodollisuuden noudattamiseen -- istukoon hän meidän kanssamme
samassa pöydässä, vaikka onkin paashi; ja jos sinä et ole kunnollisesti
kouluttanut häntä käyttäytymisen vaatimuksissa, ei kenties ole haitaksi
hänen saada muutamia luentoja minulta."
"Suonet anteeksi hänen kansallismurteelleen ominaisen venyttelevän
puheenlaadun, isä", sanoi Albert, "vaikka tiedän, että sinä et pidä
siitä?"
"Vähänpä on minulla syytä, Albert", vastasi ritari, "varsin vähän.
Kuka hämmensi hereille nämä eripuraisuudet? -- skotlantilaiset. Kuka
lujitti parlamentin voimia, kun heidän puolueensa oli melkein häviöllä?
-- jälleen Skotlantilaiset. Kuka luovutti kuninkaansa, maanmiehensä,
saatuaan hänet suojelukseensa? -- taaskin skotlantilaiset. Mutta
tämän poikasen isä, sanot, on taistellut jalon Montrosen puolella, ja
sen suuren markiisin kaltainen mies voi hyvittää kokonaisen kansan
rappeutumisen."
"Niin, isä", lausui Albert, "ja minun on lisättävä, että vaikka tämä
nuorukainen on honkelo ja omituinen sekä hiukan oikullinen, kuten saat
nähdä, ei kuninkaalla kuitenkaan ole innokkaampaa ystävää Englannissa,
ja tilaisuuden tarjoutuessa hän taistelikin vankasti kuninkaan
puolesta. Kas, kun ei hän jo tule."
"Hän on ottanut kylvyn", ilmoitti Joceline, "ja pitipäs hänen muka
saada se heti -- illallinen, hän sanoi, sopii laittaa valmiiksi
sillaikaa; ja hän komenteleekin koko ympäristöänsä niinkuin olisi
isänsä vanhassa linnassa, mutta sielläpä hän olisi tainnut saada
huudella hyvinkin kauvan kenenkään häntä kuulematta".
"Vai niin!" tuumi Sir Henry; "se on kai pesyeen etumaisena kuoriutunut
poikanen, kun kiekuu niin varhain. Mikä on hänen nimensä?"
"Nimensäkö? Se häviää mielestäni joka hetki, niin järeä se on", vastasi
Albert. "Kerneguy, niin aivan -- Louis Kerneguy; hänen isänsä on loordi
Killstewers, Kincardineshirestä."
"Kerneguy ja Killstewers ja Kin -- mikä se olikaan? Totisesti",
sanoi ritari, "nuo pohjoismaalaisten nimet ja arvonimet tulevat
heidän alkuperäänsä -- ne kuulostavat kuin luoteistuulen ryminältä ja
pauhinalta louhikoissa ja kanervanummilla".
"Se kaikki on vain kelttiläisten ja saksilaisten murteitten jättöä,
jota Versteganin mukaan on vielä säilynyt noissa saaremme pohjoisissa
osissa", tiesi tohtori Rochecliffe. "Mutta hiljaa, täällä tuleekin
illallinen ja nuori herra Louis Kerneguy."
Ja ateria saapuikin Jocelinen ja Phoeben kantamana. Heitä seurasi
Kerneguy tavattoman tukevaan ryhmysauvaan nojaten ja nenä pystyssä kuin
vainuavan koiran, sillä hänen huomionsa oli näköjään enemmän kiintynyt
edellään kulkeviin hyviin ruokavaroihin kuin mihinkään muuhun.
Paljoakaan kursailematta istuutui tulokas pöydän alipäähän.
Hän oli kookas, isoluinen nuorukainen, jonka pörrötukka oli
tulipunainen kuten monien hänen maanmiestensä, samalla kun hänen
kansallispiirteittensä karkeutta kartutti silmäänpistävänä vastakohtana
hipiä, joka oli käynyt melkein mustaksi kaikkinaisten säiden
ahavoittamana, sillä kuningasmielisten pakolaisten oli täytynyt viettää
hiiviskelevää ja harhailevaa elämää taivasalla. Hänen puheenlaatunsa
ei ollut suinkaan puoleensavetävää, siinä kun kömpelyyden ja julkeuden
yhteisvaikutus harvinaisen valaisevasti osoitti, että luontevan
esiintymisen puute saattaa hyvinkin yhtyä ihmeteltävään itsevarmuuteen.
Kasvot imaisivat hänen saaneen moniaita vereksiä naarmuja, ja tohtori
Rochecliffen huolenpito oli koristanut ne muutamilla tilkuilla, jotka
yhäti lisäsivät niiden luontaista jyrkeyttä. Silmät olivat kuitenkin
kirkkaat ja ilmehikkäät, ja kaikessa, rumuudessaankaan -- sillä siinä
määrin ne olivat säännöttömät -- eivät kasvot olleet vailla muutamia
piirteitä, jotka osoittivat sekä älykkyyttä että päättäväisyyttä.
Itse Albertinkin puku oli paljon alapuolella sen säätyarvon, joka
kuului Sir Henry Leen pojalle ja kuninkaalliselle rykmentinpäällikölle,
mutta hänen kantapoikansa asu oli vielä viheliäisempi. Surkeannäköisen
vihreän nutun olivat päivänpaahde ja sade kirjailleet niin lukuisiin
vivahduksiin virttyneeksi, että alkuperäistä pohjaa saattoi tuskin
arvata. Lisäksi oli jalosukuisen nuorukaisen vaatetuksena suhdattomat
kenkärajat, nahkahousut sellaiset kuin näkee pensasaidan tasijoilla ja
karkeat villasukat. Ryhdin kömpelyyttä tehosti ontuva käynti, mutta
haastoi samalla selvää kieltä hänen kärsimyksistään. Hänen ulkomuotonsa
oli siksi eriskummallinen, että se olisi jonkun verran naurattanut
Aliceakin, ellei sääli olisi ollut vallitsevana.
Pöytärukous lausuttiin, ja Ditchleyn nuori herra kuten tohtori
Rochecliffekin omisti rivakkaa huomiota aterialle, jonka veroista
laatuun ja runsauteen katsoen ei nähtävästi ollut pitkään aikaan
sattunut heidän osalleen. Mutta heidän saavutuksensa olivat
lastenleikkiä skotlantilaisen nuorukaisen kunnostautumiseen verraten.
Hän ei ilmaissut vähäisintäkään vaikutusta niiden voileipien
paljoudesta, joilla hän oli yrittänyt tyydyttää pahinta nälkäänsä. Päin
vastoin näytti siltä kuin olisi yhdeksänpäiväinen paasto terästänyt
hänen ruokahaluaan, ja ritarin teki mieli ajatella, että itse nälän
henki oli saapunut pohjoiselta kotoseudultaan kunnioittamaan häntä
vierailullaan, kun master Kerneguy ikäänkuin peljäten syrjäytyvänsä
ponnistelustaan silmänräpäykseksikään ei vilkaissut oikealle eikä
vasemmalle tai hiiskunut ainoatakaan sanaa kellekään pöytäkumppanilleen.
"Minua ilahuttaa nähdä, että te olette tuonut hyvää ruokahalun meidän
maalaiskestitykseemme, nuori herra", virkahti Sir Henry hänelle.
"Ka, sepä oisi ilmetty ihme, sir", vastasi kantapoika, "jos työ
laittaisitta eteen lihat ja minä en pystyisi pungastamaan tarjolle
sen mukaista malttia minä hyvänsä vuoden päivänä. Mutta sellainen
on nyt seikka, sir, että se maitti on vaseti kerääntynyt kolmen
tai neljän päivän mittaan, ja liha on täällä etelämaassanne ollut
niukkaa ja työläästi saatavissa, niin että mie, sir, korvaankin nyt
haaskaantunutta aikaa, niinkuin Sligon piipari sanoi, kun sulloi
maaruunsa kokonaisen lampaankylen."
"Te olette maalla kasvanut, nuori mies", huomautti ritari, joka
muiden aikalaistensa tavoin piteli kurin ohjaksia jokseenkin tiukalla
nousevan sukupolven suuntailussa, "ainakin päätellen niistä Skotlannin
nuorukaisista, joita olen nähnyt hänen edesmenneen majesteettinsa
hovissa entiseen aikaan. Heillä oli vähemmän ruokahalua ja enemmän --
enemmän --" Hänen tavoitellessaan lievää sanantapaa "hyvän käytöksen"
vastikkeeksi täydensi vieras lauseen omalla tavallaan: "Ja enemmän
lihaa, kaiketi -- sen parempi onni heillä."
Sir Henry tuijotti ja mykistyi. Hänen poikansa näytti ajattelevan
tarpeelliseksi puuttua puheeseen. "Isäseni", hän virkkoi, "ajattelehan,
kuinka monta vuotta on vierryt kahdeksastaneljättä, jolloin
skotlantilaiset selkkaukset ensin alkoivat, ja silloin et varmaankaan
kummastele, että Skotlannin paroonien oleskellessa syystä tai toisesta
alituiseen sotaretkillä heidän lastensa kasvatuksen on täytynyt,
kotosalla jäädä hyvinkin laiminlyödyksi, joten ystäväni ikäiset nuoret
miehet osaavat paremmin käyttää lyömämiekkaa tai heilutella peistä kuin
sopeutua seuraelämän säädyllisyyden muotoihin".
"Syy on pätevä", myönsi ritari, "ja koska sanot, että saattolaisesi
Kernigo osaa tapella, niin emmehän toki anna häneltä ruokavarojen
puuttua. Kas, hän tähyää vielä vihaisesti tuohon kylmään lampaanreiteen
-- Jumalan nimessä pankaa se kaikki hänen lautaselleen!"
"Sieänhän mie puraisun ja tönäyksen", tuumi jalosukuinen master
Kerneguy; "ei nälkäinen hurtta luunkappaleella viskaamisesta älähä".
"No, taivahan vallat, Albert, mutta jos tämä on skotlantilaisen
ylimyksen poika", päivitteli Sir Henry matalalla äänellä pojalleen,
"niin en englantilaisena kyntöpoikanakaan vaihtaisi käytöstapoja hänen
kanssaan, saadakseni hänen vanhaa sukuperäänsä ja aateliuttaan ja
vaikka kartanoansakin, jos hänellä sellaista on. Hän on syönyt, niin
totta kuin olen kristitty, lähes neljä naulaa tukevaa pöystilihaa ja
niin sievästi kuin susi repeloi kuolleen hevosen raatoa. Kas, nyt hän
viimein aikoo juoda -- äläs, hän pyyhkii sentään suunsa -- ja pistää
sormensa pesumaljaan -- ja kuivaa ne toden totta ruokalanalla! --
hänessä on lopultakin hiukan käyttäytymisen lahjaa."
"Toivotanpa nyt teille kaikille perki hyvää terveyttä!" tokaisi
aatelisnuorukainen ja siemasi suhteellisen määrän kostuketta edeltä
lähettämillensä vahvikkeille. Hän rämäytti sitte veitsensä ja
haarukkansa lautaselle, jonka työnsi keskemmälle pöytää, ojensi sen
alla jalkansa, kunnes kantapäät kahnasivat lattiaa, laski käsivartensa
ristikkäin tiukkaan ahdetulle vatsalleen ja nojaili taaksepäin
istuimellaan, ja näytti suuresti siltä kuin olisi hän aikonut
vihellellä itsensä unen helmoihin.
"Kas niin!" virkahti ritari; "jalosukuinen master Kernigo on
laskenut alas aseensa. -- Korjatkaa pois tuo säly ja antakaa tänne
lasimme. Kaada kaikille, Joceline, ja vaikka paholainen tai koko
parlamentti olisi kuuntelemassa, kuultakoon Ditchleyn Henry Leen
juovan Kaarlo-kuninkaan terveydeksi ja hänen vihollistensa vaurioksi!"
"Aamen!" kajahti ääni oven takaa.
Odottamaton vastaveisuu sai koko seurueen hämmästyneenä katselemaan
toisiansa. Sitä seurasi juhlallinen ja omituin en koputus, jollaisen
eräänlainen salaveljeys oli saanut käytäntöön kuningasmielisten
keskuudessa; sen avulla oli heidän tapanaan tehdä itsensä ja
periaatteensa tunnetuiksi toisilleen sattumalta yhteen tullessaan.
"Ei ole vaaraa", virkkoi Albert tuntien merkin; "siellä on ystävä.
Soisin kuitenkin, että hän olisi ollut pitemmän matkan päässä juuri
nyt."
"Ja minkätähden, poikani, toivoisit oikeamielisen miehen poissaoloa,
kun hän kenties haluaa osuutta meidän yltäkylIäisyydestämme
tällaisessa harvinaisessa tilaisuudessa, jolloin meillä on yli tarpeen
käytettävissämme? -- Mene, Joceline, katso, kuka koputtaa -- ja laske
sisälle, jos hän on taattu mies."
"Ja jos toisin", arveli Joceline, "niin kai minä kykenen estämään hänet
häiritsemästä hyvää seuraa".
"Ei väkivaltaa, Joceline, kaiken hyvän nimessä", kielsi Albert Lee, ja
Alice säesti: "Jumalan tähden, ei mitään väkivaltaa!"
"Ei tarpeetonta väkivaltaa ainakaan", sanoi kelpo ritari, "sillä jos
tarvis vaatii, näytän minä toteen, että olen herrana omassa talossani".
Joceline Joliffe nyökkäsi myöntyvästi kaikille asianomaisille ja meni
varpasillaan vaihtamaan pari muuta salaperäistä tunnusmerkkiä ja
koputusta, ennen kuin avasi oven. Tässä olkoon huomautettuna, että
tämänlaatuinen salainen liitto yhteisine tunnuksineen oli muodostunut
kavalierien huikentelevamman ja hurjaluontoisemman ryhmän keskuudessa,
miesten, jotka olivat ottaneet tavakseen säännöttömän elämän,
totuttuaan siihen vallattomassa armeijassa, missä kaikkea järjestykseen
ja säännöllisyyteen pyrkivää liiankin kerkeästi tulkittiin
puritanilaisuudeksi. Nämä olivat "riuskeita poikia", jotka tapailivat
toisiansa syrjäisissä oluviloissa ja jonkun sattuman avulla saatuaan
rahtusen rahaa tai hiukan luottoa päättivät luoda vastavallankumouksen,
julistamalla istuntonsa pysyväisiksi ja vannoen erään suosituimman
laulunpätkänsä sanoilla:
"Me juomme, kunnes kuninkaan
taas tuomme täyteen kunniaan."
Johtajat sekä paremmanlaatuinen ja siveelliseltä elämältään
säännöllisempi herrassääty eivät tosin ottaneet osaa tuollaiseen
hillittömyyteen, mutta he pitivät yhä myötätuntoisesti silmällä
henkilöpiiriä, joka urhoollisuutensa ja nurjamielisyytensä perusteella
kykeni suotuisassa tilaisuudessa palvelemaan kuningasvallan hävinnyttä
asiaa. He panivat muistiin asumuksia ja salakapakoita, joissa nämä
tulivat koolle, niinkuin tukkukauppiaat tietävät niiden käsityöläisten
käyntipaikat, joiden työtä he saattavat käyttää hyväkseen, ja kykenevät
tarpeen tullen päättelemään, mistä heitä saa käsiin. On tuskin
tarpeellista lisätä, että alemmassa luokassa ja joskus ylemmässäkin
oli miehiä, jotka saattoivat kavaltaa valtion johtomiehille
kumppaniensa suunnitelmia ja salaliittoja, hyvin tai huonosti
sommiteltuja. Varsinkin Cromwell oli voittanut puolelleen muutamia
tällaisia asiamiehiä, korkeassa asemassa olevia ja luonteeltaan
aivan epäilemättömiä, kuningasmielisten keskuudesta; jos nämä
arastelivatkin heihin luottaneiden yksilöiden saattamista epäillyiksi
tai kavaltamista, eivät he epäröineet antaa hallitukselle sellaista
yleistä vihiä kuin tarvittiin hänen tehdäkseen tyhjiksi vehkeilyn tai
salaliiton aikeet.
Palaamme kertomukseemme. Paljoa lyhemmässä ajassa kuin me olemme
kuluttaneet muistuttaaksemme lukijan mieleen näitä historiallisia
yksityiskohtia oli Joliffe suoriutunut salamyhkäisestä merkkikielestään
ja saanut siihen asiantuntevat vastaukset. Hän aukaisi oven, ja
huoneeseen astui vanha ystävämme Roger Wildrake, keropäänä puvultaan,
kuten hänen turvallisuutensa ja riippuvaisuutensa eversti Everardin
saattolaisena pahoittivat hänet esiintymään, mutta käyttäen sitä
pukua peräti kavalierimaiseen tapaan ja tavallista huomattavampana
vastakohtana kantajansa ryhdille ja puheenlaadulle, se asu kun ei
muuten koskaankaan ollut hänelle kovin mieleinen.
Puritanilainen hattu, jollaisen näemme Ralpholla Hudibrasin[20]
puupiirroksissa, tai hänen määritelmänsä mukaan huopakankainen
sateenvarjo oli mitä veikeimmin asetettu päähän kallelleen kuin
olisi se ollut espanjalainen töyhtöhattu. Suora teräväliepukkainen
nuuskankarvainen viitta oli heitetty teikarimaisesti toiselle olalle
ikäänkuin se olisi ollut tulipunaisella satiinilla sisustettua
nukkasilkkiä, ja hän sipsutteli suhdattomissa vasikannahkaisissa
saappaissaan kuten olisi komeillut silkkisillä sääryksillä ja
sahviaanikengillä, nauharuusuja jalanrinnuksessa. Sanalla sanoen,
asun vakavuudelle esiintyi mitä naurettavimpana vastakohtana peräti
muodikkaan huiman keikarin ja kavalierin sävy, tukenaan silmien
itserakas säihky ja käynnin verraton röyhistely, joka täydellisesti
julisti hänen ajattelematonta, turhamaista ja hillitöntä luonnettaan.
Wildraken käyttäytymisessä siis kuvastui luontaista hullunkurisuutta ja
sitä kevytmielisyyttä, jota häneen oli tarttunut kaupunkilaishuvitusten
humussa, jälkeenpäin saadakseen lisää yllykettä soturin säännöttömästä
elämästä. Mutta toiselta puolen ei voitu kieltää, että hänellä
oli piirteitä, jotka herättivät pelkoa ja kunnioitusta. Hän oli
hurjistelevan röyhkeydenkin leimaaman sävynsä uhalla komea mies,
kerrassaan horjumattoman urhoollinen, vaikka hänen kerskumisensa
toisinaan teki sen ominaisuuden epäiltäväksi, ja vilpitön
valtiollisissa periaatteissaan, sen verran kuin hänellä niitä oli,
joskin hän usein niin varomattomasti vakuutteli ja kehui niitä,
että varovat ihmiset johtuivat oudostelemaan hänen rehellisyyttään,
olletikin tietäessään hänet eversti Everardin käskyläiseksi.
Sellaisenaan hän nyt astui Victor Leen vierashuoneeseen, missä hänen
läsnäolonsa ei suinkaan ollut mieluinen muulle seuralle. Joustavin
askelin ja mielestään mitä parhaimman vastaanoton ansaitsevana
hän kiirehti esille. Tätä varmaa esiintymistä auttoivat suuresti
seikat, jotka osoittivat ilmeiseksi, että jos reipas kavalieri oli
kohtuullisuudenvalansa mukaisesti sinä iltana pysyttänyt rajanaan yhden
ryypyn, oli sen täytynyt olla peräti syvä ja pitkä.
"Terve teille, hyvät herrat, terve. -- Terveiksi, hyvä Sir Henry
Lee, vaikka minulla tuskin on kunniaa olla teille tunnettu. -- Ka,
terve, arvoisa tohtori, ja nopeata ylösnousemusta toivotan Englannin
kukistuneelle kirkolle."
"Olette tervetullut, sir", vastasi Sir Henry Lee; vieraanvaraisena
aatelismiehenä ja pitäen veljellistä vastaanottoa luonnollisena
maailman murjomalle kuningaspuoluelaiselle hän suvaitsi tätä tunkeilua
paremmin kuin olisi tapahtunut muissa olosuhteissa. "Jos olette
taistellut tai kärsinyt kuninkaan puolesta, sir, niin se oikeuttaa
teidät yhtymään joukkoomme ja käskemään palveluksiamme kaikessa
meidän valtaamme kuuluvassa -- vaikka tällähaavaa olemmekin koolla
perheseurueena. -- Mutta luulenpa nähneeni teidät saattelemassa master
Markham Everardia, joka nimittää itseänsä eversti Everardiksi. Jos
tuotte sanoman häneltä, niin haluattekin kenties tavata minua kahden
kesken?"
"En lainkaan, Sir Henry, en lainkaan. On kyllä totta, että kovaksi
onnekseni pensasaidan myrskyisellä puolella, ollen -- kuten kaikki
kunnon miehet -- te ymmärrätte minut, Sir Henry -- olen ikäänkuin
hyvilläni, jos voin saada jotakin hyötyä vanhan ystäväni ja kumppanini
kannatuksesta -- en liehittelyllä tai periaatteita epuuttamalla, sir
-- sellaista kehnoutta inhoan -- vaan lyhyeen sanoen tekemällä hänelle
yhtä ja toista pikku palvelusta, milloinhan suvaitsee vedota minuun.
Tulin siis tänne tuomaan häneltä viestin tuolle vanhalle keropäälle
lemm-- pyydän nuorelta neidiltä anteeksi hamasta hänen kiireestänsä
aina alas pikku kengänkärkeen asti. Ja kun ulos pimeään kompuroidessani
satuin kuulemaan teidän maljalauselmanne, sir, joka lämmitti sydäntäni,
sir, ja aina lämmittää, sir, kunnes sen kuolema hyytää --, niin
rohkeninpa antaa teidän tietää, että rehellinen mies oli kuulemassa."
Sellainen oli master Wildraken oma esittely, johon ritari vastasi
pyytämällä häntä istuutumaan ja ottamaan lasillisen sektiä hänen
majesteettinsa loistokkaan paluun menestykseksi. Täten kutsuttuna
Wildrake kursailematta sovittausi nuoren skotlantilaisen viereen
eikä ainoastaan yhtynyt isäntänsä toivotukseen, vaan vielä säesti
sen sisältöä, esittäen vapaaehtoisesti pari säettä rakkaimmasta
kuningasmielisestä laulunpätkästään: "Omansa kun saa kuningas." Hänen
laulustaan kajahteleva innokkuus avasi yhä paremmin vanhan ritarin
sydämen, vaikka Albert ja Alice loivat toisiinsa katseita, jotka
pahaksuivat tätä tunkeilua ja ilmaisivat halua sen lopettamiseen.
Jalosukuisella master Kerneguyllä oli se onnellinen luonteen
välinpitämättömyys, joka ei ole millänsäkään tuollaisista seikoista,
tai sitte hän kykeni täydellisesti omaksumaan sen tarvittaessa,
istuessaan siinä sektiä maistellen ja pähkinöitä rouskutellen,
osoittamatta vähäisintäkään tietoisuutta siitä, että seurue oli
lisääntynyt. Wildrake piti juomasta ja seurasta eikä näyttäytynyt
haluttomaksi palkitsemaan isäntäänsä auliilla keskustelun hoitamisella.
"Te puhutte tappelemisesta ja kärsimisestä, Sir Henry Lee -- kaikilla
meillä on ollut osamme, Herra armahtakoon. Koko maailma tietää,
mitä sir Henry Lee on tehnyt Edgefieldistä alkaen, missä vain on
uskollinen miekka paljastunut tai kuninkaallinen lippu Kehunut. Voi,
taivas auttakoon, olenhan tehnyt jotain minäkin. Nimeni on Roger
Wildrake, Squattlesea-lammelta Lincolnista -- ette kai silti ole
sitä koskaan ennen kuullut, mutta olin kapteeni Lunsfordin keveässä
ratsuväessä ja jälkeenpäin Goringin joukossa. Olin lapsensyöjä, sir --
kakaranpalvaaja."
"Olen kuullut rykmenttinne urotöistä, sir, ja kenties havaitsisitte,
että olen nähnytkin niistä muutamia, jos viettäisimme kymmenen
minuuttia kahden kesken. Ja luullakseni olen myös kuullut nimenne.
Pyydän saada juoda maljanne, kapteeni Wildrake Squattlesea-lammelta
Lincolnshiren kreivikunnasta."
"Sir Henry, minä juon teidän terveydeksenne tästä korttelin pikarista
ja polveni varassa, ja saman tekisin tuolle nuorelle herrasmiehelle" --
Albertiin katsoen -- "ja myöskin vihreänuttuiselle herralle, jos sen
olettaa vihreäksi, sillä nuo värit eivät ole minun silmilleni oikein
selkeitä ja määriteltäviä".
Tämän kohtauksen sivunäyttelystä on huomattavana piirteenä, että
Albert keskusteli erikseen tohtori Rochecliffen kanssa kuiskauksin,
enemmänkin kuin jumaluusoppinut näytti haluavan; mutta mitä hyvänsä
heidän yksityinen haastelunsa koskikaan, se ei tehnyt nuorta everstiä
kykenemättömäksi kuuntelemaan, mitä koko seurueessa puheltiin, ja
tuon tuostakin puuttumasta haasteluun kuten vahtikoira, joka eroittaa
vähäisimmänkin hälyn silloinkin kun sen tärkeänä puuhana on nauttia
ateriaansa.
"Kapteeni Wildrake", huomautti Albert, "me emme ole vastahakoisia --
tarkoitan ystävääni ja itseäni -- avoimesti juttelemaan soveliaissa
tilaisuuksissa; mutta teidän, sir, joka olette niin kauvan kokenut
kovaa, täytyy ehdottomasti tietää, että miehet eivät tällaisissa
satunnaisissa kohtauksissa mainitse nimeänsä, ellei se ole erityisen
tarpeellista. On omalletunnollekin suotuisa seikka, sir, kyetä
vilpittömästi sanomaan, jos esimiehenne kapteeni Everard tai olkoonpa
everstikin Everard tutkisi teitä valan velvoituksella: minä en
tuntenut, keitä ne henkilöt olivat, joiden suusta kuulin sellaisia ja
sellaisia maljalauselmia."
"Totta toisen kerran, minulla on siinä parempi tapa, arvoisa herra",
vastasi Wildrake. "Minä en ikinä kykene henkenikään hinnasta
muistamaan, että mitään sellaisia ja sellaisia maljalauselmia lainkaan
lasketeltiin. Minulla on niin ihmeellinen unohtavaisuuden lahja."
"Olkoon niinkin, sir", muistutti nuorempi Lee, "mutta me, joilla
valitettavasti on sitkeämpi muisti, haluaisimme pysyä yleisemmässä
säännössä".
"Ka, sir", mukasi Wildrake, "kaikesta sydämestäni. En minä tunkeudu
yhdenkään ihmisen luottamukseen, helkkarissa -- ja puhuin vain
kohteliaisuuden vuoksi, kun aikomuksenani oli juoda terveydeksenne
kunnolliseen tapaani Ja hän puhkesi laulamaan:
"Siis saakoon malja kiertää, kiertää, kiertää,
se saakoon kiertää näin, --
kas, vaikk' oot silkkisukkainen,
saa polves maata hiertää, hiertää, hiertää,
jos käyt nyt pystyssä päin."
"Älä kovene pitemmälle", virkkoi Sir Henry poikaansa kääntyen. "Master
Wildrake on vanhan koulun väkeä -- niitä karskia poikia; ja meidän
on siedettävä hiukan, sillä jos he juovat kovasti, tappelivatkin he
sisukkaasti. En ikinä unohda, miten muuan parvi heikäläisiä saapui
pelastamaan meidät Oxfordin kirjurit, kuten he minun rykmenttiäni
nimittivät, kirotun pahasta pinteestä Brentfordin valtauksen aikana.
Sanonpa sinulle, että meidät oli saarrettu poroporvarien peitsillä
sekä edestä että takaa, ja kehnosti olisimme siitä selvinneet,
jollei Lunsfordin keveä ratsuväki, niin sanotut lapsensyöjät, olisi
karauttanut paikalle keihäät tanassa ja avannut meille tietä."
"Minua ilahuttaa, että tulitte ajatelleeksi sitä, Sir Henry", sanoi
Wildrake; "ja muistatteko, mitä Lunsfordin upseeri sanoi?"
"Luulen muistavani", vastasi Sir Henry hymyillen.
"No niin, eikö hän huutanut, kun naiset olivat tulossa alas ulvoen kuin
mitkäkin tenhottaret: 'Eikö kellään teistä ole lihavaa lapsukaista
antaa meille murkinaksi?'"
"Totta kerrassaan!" muisti ritari; "ja esille astuikin iso pyylevä
vaimo, sylissään lapsi, jota hän tarjosi oletetulle ihmissyöjälle".
Kaikki pöydässä istujat, -- lukuunottamatta skotlantilaista
nuorukaista, joka näytti ajattelevan, että minkäänlainen hyvä ruoka ei
kaivannut puolustelevaa selitystä, -- kohottivat kätensä hämmästyneinä.
"Niin", kertoi Wildrake, "se helv -- y -- hm! -- pyydän neidiltä
jälleen anteeksi, hiusnauhan solmusta vannehameen palteeseen asti --
mutta se kirottu ruoja selvisi kasvatusmuijaksi, jolle oli maksettu
lapsesta puoli vuotta ennakolta. Saakeli, minä sieppasin pienokaisen
tuon naarassuden käsistä, ja vaikka Jumala tietää, että olen itse
elellyt nipin napin, olen kuitenkin saanut pidetyksi siitä asti huolta
kelpo Murkinasta, kuten häntä nimitän. Oli se sentään kallis maksu
pilapuheesta."
"Sir, minä kunnioitan teitä inhimillisyytenne tähden", huudahti vanha
ritari. "Sir, kiitän teitä urhoollisuudestanne -- sir, minua ilahuttaa
nähdä teidät täällä", lisäsi kelpo ritari, jonka silmät kyyneltyivät
melkein tulvilleen. "Te siis olitte se huima upseeri, joka raivasi
meille tien saarroksista? Voi, sir, jos vain olisitte pysähtynyt,
kun huusin teille, ja sallinut meidän puhdistaa Brentfordin kadut
muskettisotureillamme, niin olisimme sinä päivänä olleet Lontoon
portilla! Mutta hyvä tahtonne jäi pysyväiseksi."
"Niinpä kyllä", tuumi Wildrake, joka nyt istui voitonriemuisena ja
mahtavana lepotuolissaan; "ja malja kaikkien urhojen kunniaksi,
sir, jotka taistelivat ja kaatuivat tuossa samaisessa Brentfordin
rynnäkössä. Me pyyhkäisimme kaikki edeltämme kuin akanoina, kunnes
väkijuomamyymälät ja muut kiusaukset pysähdyttivät meidät -- hiisi
vieköön, sir, meillä lapsensyöjillä oli liian monia tuttavia
Brentfordissa, ja rivakka Rupert-prinssimme oli aina pystyvämpi
tunkeutumaan eteenpäin kuin vetäytymään pois. Hiisi vieköön, sir, minä
omasta vaivaisesta kohdastani pistäysin vain erään köyhän leskirouvan
taloon; hänellä oli hoidossa pesye tyttäriä, ja minä tunsin hänet
vanhastaan. Tahdoin saada hevoselleni apetta, itselleni hiukan
lämmintä ruokaa ja niin edelleen, kun nuo peitsiporvarit reipastuivat
jälleen ja säntäsivät kaupunkiin kypärälakkeineen vimmatusti kuin
cotswoldilainen jäärälauma. Juoksin alas portaita ja hyppäsin ratsaille
-- mutta, hemmetissä, luulenpa koko osastollani olleen leskiä ja
orponeitosia lohduteltavana kuten minullakin, sillä ainoastaan viisi
tuli meitä koolle. Raivasimme itsellemme tien onnekkaasti -- ja lempo
soikoon, hyvät herrat, minä kuljetin pikku Murkinaani satulanpualla
edessäni, ja kuului niin huikeata luikkausta ja kirkunaa kuin
olisi koko kaupunki luullut minun tappavan, käristävän ja syövän
lapsi-raukan heti kun pääsisin majoittumaan. Mutta ainoakaan penteleen
poroporvari ei rynnännyt kelpo voikkoparkani kimppuun pelastamaan pikku
piirakantäytettä; ne vain kiljuivat kuolemaa ja kadotusta minulle."
"Hohoi, niin!" haastoi ritari; "me tekeysimme näköjään pahemmiksi
kuin olimme, ja me olimme liian pahoja ansaitsemaan Jumalan siunausta
hyvänkään asian ajajina. Mutta tarpeetonta on katsella taaksepäin -- me
emme ansainneet voittoja, kun Jumala niitä antoi, sillä me emme koskaan
käyttäneet niitä kunnon soturien tai kristittyjen ihmisten tavoin,
ja niinpä päästimme voittopuolelle nuo veisailevat lurjukset, sillä
he omaksuivat pelkästä tekopyhyydestä sen sotakurin ja säännöllisen
käyttäytymisen, jota olisi pitänyt harjoittaa oikeasta periaatteesta
meidän, koska paljastimme miekkamme paremman asian hyväksi. Mutta
tässä käteni kapteeni. Olen usein toivotellut näkeväni sen rehdin
miehen, joka ryntäsi niin rivakasti meidän avuksemme, ja minä pidän
teitä arvossa siitä, että otitte vaaliaksenne sitä lapsi-parkaa!
Olen hyvilläni siitä, että tällä rapistuneella talolla on vielä
jotakin vieraanvaraisuutta tarjottavana teille, vaikka me emme kykene
kestitsemään teitä käristetyillä lapsilla tai muhennetuilla imeväisillä
-- vai mitä sanotte, kapteeni?"
"Totta kyllä, Sir Henry, pahennus nousi hyvin karvaaksi meitä vastaan
siinä suhteessa. Muistan Lacyn, joka näyttelijästä rupesi väkeemme
luutnantiksi, tehneen siitä pilaa näytelmässä, jota toisinaan
esitettiin Oxfordissa, kun satuimme olemaan tavallista reippaammalla
tuulella; sen nimi oli muistaakseni 'Vanha Ratsuparvi'."
Niin sanoen ja tuntien olonsa tuttavallisemmaksi, kun hänen ansionsa
olivat tiettyjä, hän nykäisi istuimensa skotlantilaisen nuorukaisen
tuolia vasten, tämän istuessa hänen vieruskumppaninaan. Siirrähtäessään
tuli master Kerneguy vuorostaan kömpelösti häirinneeksi Alice Leetä,
joka istui vastapäätä ja hiukan pahastuneena tai ainakin hämmentyneenä
veti tuolinsa ulommaksi pöydästä.
"Antakaa nyt anteeksi", virkahti jalosukuinen master Kerneguy; "mutta,
sir", Wildrakelle, "olettepa pannut minut satuttamaan nuoren neidin
säärtä".
"Minä pyydän teiltä anteeksi, sir, ja paljoa enemmän sievältä neidiltä,
kuten on kohtuullista -- vaikka perhana minut periköön, sir, jos se
olin ininä, joka panin tuolinne tuolla tavalla viippaamaan. Hemmetissä,
sir, minä en ole tuonut mukanani mitään ruttoa tai paisetautia
taikka muuta tarttuvaa sairautta, teidän väistääksenne minua kuin
pitaalitautista ja säikäyttääksenne neitiä, minkä olisin estänyt
hengellänikin, sir. Sir, jos te olette synnynnäinen pohjoismaalainen,
kuten kielestänne kuulostaa, niin lempo soikoon, minä se vaaransin
itseni, kun lähenin teitä, joten teillä oli varsin vähän syytä
jänistämiseen."
"Master Wildrake", puuttui puheeseen Albert, "tämä nuori herrasmies
on tulokas kuten tekin, Sir Henryn vieraanvaraisuuden suojassa, ja
isälleni ei voi olla mieluista nähdä kiistoja syntyvän talossaan.
Voitte käsittää väärin tämän nuoren herrasmiehen säädyn hänen
nykyisestä esiintymistavastaan -- hän on jalosukuinen master Louis
Kerneguy, sir, loordi Killstewersin poika Kincardineshirestä, ja
taisteli kuninkaan puolesta, niin nuori kuin hän onkin."
"Mitään kiistaa ei synny minun tauttani, sir -- ei minun tauttani",
vakuutti Wildrake; "teidän selityksenne riittää, sir. -- Master Louis
Girnigo, loordi Kilsteerin poika Gringardenshirestä, olen teidän nöyrä
orjanne, sir, ja juon maljanne sen vakuudeksi, että kunnioitan teitä
ja kaikkia suoraluontoisia skotlantilaisia, jotka paljastavat Andrea
Ferraransa oikean asian hyväksi, sir."
"Paljon kiitoksia, -- kiitoksia vain, sir", vastasi nuori mies, mutta
hänen sävyssään oli hiukan korskeutta, joka tuskin soveltui hänen
maalaisuuteensa; "ja säällisesti toivotan teille hyvää terveyttä".
Useimmat järkevät henkilöt olisivat nyt jättäneet silleen sen
puhelun, mutta Wildraken huomattavia omituisuuksia oli, että hän ei
kyennyt koskaan jättämään asioita hyvälle kannalle. Hän kiusasi yhä
huomautuksillaan ujoa, ylpeätä ja kömpelöä nuorukaista. "Te puhutte
kansallismurrettanne varsin leveästi, master Girnigo", hän sanoi, "vaan
ette luullakseni aivan niiden urhojen tapaan, joita olen tuntenut
skotlantilaisten kavalierien keskuudesta -- esimerkiksi jotkut Gordonit
ja muut mainehikkaat aatelismiehet aina pehmensivät moniaita kovia
kerakkeita".
Albert Lee tokaisi väliin muistutuksen, että Skotlannin kuten
Englanninkin maakunnilla oli erilaiset ääntämistapansa.
"Olette aivan oikeassa, sir", myönsi Wildrake. "Minäkin Pidän itseäni
kutakuinkin etevänä heidän kirotun mongerruksensa haastajana --
älkää panko pahaksenne, nuori herra -- ja kuitenkin, kun muutteeksi
lyöttäysin muutamien Montrosen miesten matkaan eteläisessä ylämaassa,
joksi he nimittävät kurjia mäkisalojansa, -- älkää sentään nytkään
panko pahaksenne, -- ja satuin yksin jäätyäni eksymään tolaltani,
niin kuinkas kävikään: kun sanoin eräälle paimenelle, levittäen suuni
korviin ja tehden ääneni niin römeäksi kuin kykenin: mihkäs mun
tässäpitäis talsia? -- niin lempo: soikoon, eipä mies pystynytkään
minulle vastaamaan, ellei hän kenties ollutkin nyreissään, niinkuin
moukat väliin murjottavat miekkamiehille."
Tämä oli tuttavallisesti puhuttua, ja vaikka se oli osittain osoitettu
Albertille, se kohdistui vielä enemmän puhujan likimpään naapuriin,
nuoreen skotlantilaiseen, joka näytti kainoudesta tai jostain
muusta syystä hiukan arastelevan hänen seuraansa. Pariin Wildraken
kyynäspään henkilökohtaiseen nyhkäykseen, joilla tämä viime puheensa
aikana käytännöllisesti vetosi erityisesti häneen, master Kerneguy
vastasi vain: "Selkkaannusta saapi uottaakin, kun miehet haastavat
kansallismurretta."
Wildrake oli nyt melkoista päihtyneempi kuin säädyllisessä seurassa
olisi sopinut. Hän tarttui sanaan ja hoki: "Selkkaannusta, sir --
selkkaannusta, sir! En tiedä, miten minun on tuo käsitettävä, sir;
mutta päättäen arvoisan naamanne naarmujen antamasta ilmoituksesta
arvelisin teidän äskettäin joutuneen selkkaannukseen kissan kanssa,
sir."
"Silloin erhetytte, ystävä, sillä se oli hurtta," vastasi
skotlantilainen kuivakiskoisesti ja Albertiin vilkaisten.
"Meillä oli hiukan pulaa vahtikoiran kanssa, tullessamme niin myöhään
illalla", virkkoi Albert selitykseksi, "ja tämä nuorukainen lankesi
risuläjään, raappien siinä kasvonsa".
"Ja nyt, hyvä Sir Henry", huomautti tohtori Rochecliffe, "sallikaa
minun muistuttaa teitä nivelsärystänne ja meidän pitkästä matkastamme.
Teen sen sitä mieluummin, kun hyvä ystäväni, poikanne, on koko
illallisen ajan hokenut minulle syrjäkysymyksiä, jotka olisi paljoa
parempi jättää huomiseen. Saanemme siis vetäytyä yölevollemme?"
"Nuo yksityiset istunnot iloisessa kokouksessa", nurkui Wildrake,
"ovat hyvän käytöksen kannalta virheitä. Ne johdattavat aina mieleeni
Westminsterin kirotut komiteat. Mutta nousemmeko orrelle ennenkuin
herätämme huuhkajan pikku kiertolaululla?"
"Kas vain, te tiedätte otteita Shakespearesta?" huudahti Sir Henry
mielissään, kun keksi uuden hyvän ominaisuuden tuttavallaan, jonka
sotilaalliset ansiot olivat muutoin vain juuri hädin riittäneet hänen
keskustelunsa tunkeilevan vapauden vastapainoksi. "Hauskan Willin
nimessä", hän jatkoi, "jota minä en koskaan nähnyt, vaikka olen
tavannut useita hänen tovereitaan, kuten Alleynin, Hemmingsin ja muita,
me huikkaammekin vielä laulun ja kulautamme viimeisen siemauksen, sitte
mennäksemme levolle".
Tavallisuuden mukaan väiteltiin ensin laulun valinnassa ja neuvoteltiin
kullekin tulevasta osasta, kunnes he yhtyivät kaikin äänin rallattamaan
kuningasmielistä pöytärunoa, joka oli puolueen keskuudessa suosittu
siihen aikaan. Sen sepittäjäksi ei arveltukaan sen vähäisempää henkilöä
kuin itse t:ri Rochecliffeä.