KALTIMO. (Panee kiireellä lasinsa pöydän alle. Levottomasti.) Tuleeko
tänne todellakin...
EDELMAN. Kadunlakaisijoitako? (Nauraa.) Eikö niitä aina liiku
ministerien liepeillä?
KALTIMO. Mitä sinä tarkoitat?
EDELMAN. En nyt tietysti kirjaimellisesti puhtaanapitolaitoksen
palvelusväkeä...
(Eteisen ovi aukeaa. Sisään astuu Irja Fiorini kädessään
kimppu ruusuja. Sitten hänen säestäjänsä, joka kantaa
kukkavihkoja. Viimeksi Kaarle Welle onnesta säteillen.
Ovi jää auki heidän jälkeensä.)
IRJA FIORINI. (Menee Edelmanin luo.) Kiitos, rakas vanha ystävä! Nämä
ihanat ruusut ilahduttivat minua sanomattomasti. (Puristaa hänen
kättään. Siirtyy sitten Kaltimon luo.) Ja kiitos laakereista -- ne ovat
kai meidän taiteilijain Valkoiset ruusumme. (Kääntyy poikansa puoleen.)
Mutta, Kaarle, minkälainen isäntä olet ollut? Ministerillähän ei ole
lasia!
KAARLE WELLE. Äiti, kyllä hänellä äsken oli -- se on ehkä... vain
tilapäisesti kadonnut.
KALTIMO. (Koettaen lyödä asian leikiksi.) Niin todellakin... sen täytyi
kadota, kun ei ollut tietoa, kuka tulisi... Mutta nyt se jo voi päästä
piilostaan! (Kumartuu nostamaan lasin pöydälle.)
IRJA FIORINI. (Hymähtäen.) A-haa! Valtioviisas -- lasinpuhaltaja!
(Kääntyy säestäjänsä puoleen, joka on järjestänyt kukat flyygelille.)
Saanko esittää herroille oivallisen säestäjäni? Ministeri Kaltimo --
taiteilija Kaarto, asessori Edelman... (Kaarto käy herroja
kättelemässä.) Kas niin! Nyt ei puutu muita kuin ministerin rouva
kansliapäällikköineen...
EDELMAN. (Kaarle Wellelle, joka seisoo hänen vierellään, puoliääneen.)
Kadunlakaisijat!
IRJA FIORINI. Mutta, Kaarle, tuohan nyt lasi whiskyä herra
Kaarrollekin! Kai se maistaa?
KAARTO. Kiitän.