KALTIMO. (Vaipuu tuoliinsa; pää käsien varaan; huokaisee syvään.) Tämä
vielä! Ja juuri nyt... juuri nyt! (Hetken vaitiolo, jonka jälkeen
taustan ovelle koputetaan. Kaltimo suoristaa itsensä äkkiä,
säikähtäen.) Sisään!
EDELMAN. (Kurkistaa ovesta.) Onko reitti vapaa? Tulen ilmoittamatta,
sillä vahtimestareillasi näkyi olevan jokin ylen tärkeä neuvottelu
käytävän päässä.
KALTIMO. Käy peremmälle! Ei täällä ole ketään.
EDELMAN. (Astuu huoneeseen ja vetää oven kiinni.) Sepä mainiota! Mutta
samalla ihmeellistä. (Kättelee Kaltimoa.) Tavallisesti on uusien
ministerien odotushuoneissa väkeä kuin Vilkkilässä kissoja. Sillä
ihmiset arvelevat, että uudet tottumattomuudessaan ottavat vastaan
kenen hyvänsä -- vanhemmat ovat viisastuneet, heidän luokseen on
vaikeampi päästä. (Istuutuu tuoliin, jota Kaltimo kädellään osoittaa.)
Näkyi täältä sentään yksi tulevan: nuori pojan nallikka...
KALTIMO. (Pelästyen.) Tunsitko... tarkoitan: tiedätkö, kuka se oli?
EDELMAN. En osaa aavistaakaan.
KALTIMO. (Ajatuksissaan.) No, sepä hyvä!
EDELMAN. Mitä hittoa! Jopa tämä kuulostaa salaperäiseltä. Joko veli on
kiinni valtiosalaisuuksissa?
KALTIMO. (Huomaa tyhmyytensä.) En toki. Se oli aivan yksityistä...
EDELMAN. No vielä parempaa! Jos se todellakin oli yksityistä, niin sano
nyt ainakin, ettei se sitä ollut. Sillä muussa tapauksessa tietää
huomenna koko maailma, kuka se oli ja mitä hän sanoi ja aikoi sanoa ja
olisi voinut sanoa ja mitä hänen olisi pitänyt sanoa... ja vielä paljon
muutakin.
KALTIMO. Niinkö sinä todellakin uskot?
EDELMAN. Minä en usko mitään, mutta minä tiedän. Uskaltaisinpa lyödä
vetoa, että huhut jo kiertelevät käytäviä...
KALTIMO. (Aivan peljästyksissään.) Mitä sinä tarkoitat?
EDELMAN. En todellakaan mitään erityistä. (Katselee ministeriä
tarkkaavaisesti.) Mitä syytä minulla siihen olisi? -- Tulin tästä
ohikulkiessani vain hakemaan nimikorttiasi siihen Irja Fiorinin
laakeriseppeleeseen.
KALTIMO. (Hyvin hermostuneesti.) Kuulehan... en oikein tiedä...
ehkäpä en sittenkään ole siinä mukana... On näet ilmennyt eräitä
asianhaaroja... Voi, hyvä isä sentään! (Laskee onnettomana pään
käsiensä varaan.)
EDELMAN. Kuule, mitä hittoa tämä nyt on! Joko sinä odotat
epäluottamuslausetta eduskunnalta?
KALTIMO. (Ajatuksissaan.) No, se nyt ei todellakaan olisi mitään!
EDELMAN. (Katsoo häntä tutkivasti kotvasen.) Veliseni, kevennähän nyt
sydämesi ja sano suoraan, minkälainen piru on merrassa! Melkeinhän
näyttää siltä kuin pelkäisit jotakin skandaalia.
KALTIMO. (Tarttuu tuskaisesti Edelmania käteen.) Sinäpä sen sanoit.
Juuri skandaalia. Loistava juttu katulehtien lorunlaskijoille ja
kahvipöytien juorukelloille. Tietysti se jo huomenna kuljetetaan ylös
linnan rappusia ja sähkötetään ulkomaille. (Nousee.) Eikö se ole aivan
kirottua, että ihmisen kerran on täytynyt olla nuori. (Kävelee
levottomasti edestakaisin.)
EDELMAN. No, tyynnyhän toki! Lyönpä vetoa, että sinä nyt teet
kärpäsestä härkäsen. Se on aina suurten herrain tapa. Kunnian
kukkuloilla kadottaa liian helposti arki-ihmisen normaaliset
mittasuhteet: kaikki asiat kasvavat niin sanomattoman suuriksi, etenkin
ne, joissa rakas oma minä näyttelee jotakin osaa, joko sankarin tahi
konnan.
KALTIMO. Kunpa tietäisit, niin et puhuisi noin keveästi! (Jatkaa
kävelyään.)
EDELMAN. (Nousee.) Usko minua: Niin kauan kuin eivät ihmisen nuoruuden
hairahdukset juoksentele pitkin katuja, on vaara melkein olematon.
Vasta kun entisyys alkaa tulla rippikouluikään, käy asema
arveluttavaksi, sillä silloin äkkäävät sen likinäköisetkin.
KALTIMO. (Pysähtyy.) Sepä se!
EDELMAN. (Hämmästyen.) Mitä? Tarkoitatko todellakin, että sinullakin
olisi jokin _sellainen_ historia selkäsi takana.
KALTIMO. Sen pahempi minulla on. Ja tänään se jo astui rinnalleni...
EDELMAN. Hyvä kun ei astunut varpaillesi! (Menee Kaltimon luo.) Mutta
salli minun joka tapauksessa puristaa kättäsi. (Ojentaa kätensä.)
KALTIMO. Kiitos osanotostasi!
EDELMAN. Ei se sitä ollut. Pikemminkin onnittelu. Ainakin
anteeksipyyntö.
KALTIMO. Mitä tarkoitat?
EDELMAN. Katsohan, vielä muutama minuutti takaperin uskoin, ettei
sinunlaisellasi miehellä entisyyttä ollutkaan...
KALTIMO. (Keskeyttäen.) Kunpa niin onnellisesti olisikin!
EDELMAN. Älä sano niin! Mieheltä, jolla ei ole ollut kykyä tehdä edes
ainoatakaan tyhmyyttä elämässään, isänmaa hyvin harvoin voi odottaa
mitään hyvääkään. -- Mutta mikä on nyt oikeastaan tämä sinun
skandaalisi?
KALTIMO. Minulla on lapsi.
EDELMAN. Isälläni oli kaksi. Ja kotipitäjäni kunnianarvoisella
kirkkoherralla kaksitoista. Onpa tämäkin nyt sitten rikos!