KALTIMO. (Tuijottaa taas korttiin.) "Kaarle Welle" ja lyijykynällä
lisätty "Fiorini." Kuka Herran nimessä se voi olla? Ja mitä ihmettä hän
minusta tahtoo? (Nousee, kävelee pari kertaa edestakaisin. Kun ovelle
koputetaan, sanoo hän:) Sisään!
KAARLE WELLE. (Astuu sisään ovesta, jonka vahtimestari sulkee hänen
jälkeensä. Kumartaa. Hän on 16-vuotias, hintelä ja lyhytvartinen
nuorukainen; polvihousut ja pehmeä kaulus. Mutta koko hänen
esiintymisensä on silmiinpistävän varhaisvanhaa.) Herra ministeri
lienee saanut korttini -- minä olen Kaarle Welle.
KALTIMO. (Kaltimo menee häntä vastaan ja ojentaa kätensä.) Oletteko
helsinkiläinen?
KAARLE WELLE. Tavallaan. Mutta vasta tästä aamusta alkaen. Tulen
Saksasta, jossa olen syntynyt ja elänyt tähän saakka.
KALTIMO. Mutta Tehän puhutte aivan puhdasta suomea. --
Welle-Fiorini... Oletteko ehkä sukua laulajatar Irja Fiorinille?
KAARLE WELLE. Sangen läheistä. Hän on minun äitini.
KALTIMO. (Tyrmistyy, ottaa askeleen taaksepäin.) Mi-i-tä? Ymmärsinköhän
oikein --?
KAARLE WELLE. Kyllä, herra ministeri. Minä olen hänen poikansa.
KALTIMO. (Verkalleen toipuen hämmästyksestään, änkyttäen.) Suokaa
anteeksi! Minä en osannut aavistaa... niin, en todellakaan tietänyt...
tarkoitan: en tiennyt, että neiti Fiorinilla oli... niin, oli poika...
KAARLE WELLE. Minun syntymääni ei aikoinaan sanomalehdissä kuulutettu
-- minunlaiseni tapauksethan tavallisesti "karttavat julkisuutta",
painetaan villaisella -- eikä painomusteella.
KALTIMO. (Ei voi olla vähän hymähtämättä.) No niin... Mutta käykäähän
istumaan! Arvelen Teillä olevan minulle jotakin asiaa. (Menee
kirjoitustuolinsa luo ja osoittaa nuorukaiselle vierastuolia.) Olkaa
hyvä!
KAARLE WELLE. Kiitän. (Istuutuu vasta, kun ministeri on istahtanut.)
Niin, minulla on todellakin asiaa, vieläpä hiukan -- uskallan sanoa --
erikoista ja tavallisuudesta poikkeavaa. -- Asiani on aivan
yksityisluontoinen. Mutta pidin kuitenkin parempana tulla tänne
virastoon kuin kotiinne. Miksi -- se selvinnee keskustelumme kuluessa.
Heti aluksi on minun pyydettävä Teiltä, herra ministeri, ettei äitini
missään tapauksessa saa vähintäkään vihiä minun käynnistäni täällä.
KALTIMO. (Uteliaana.) Äitinne ei siis tiedä, että olette tullut minua
tapaamaan?
KAARLE WELLE. Ei. Hänellä ei ole siitä aavistustakaan. Olen aivan yksin
ottanut tämän jutun selvittääkseni. Se on parempi niin. Vaikka minulle,
joka ensimmäistä kertaa olen tässä kaupungissa, siitä onkin ollut
paljon haittaa ja vaikeuksia. Olen kuitenkin toiminut aivan
suunnitelmallisesti. Sitä seikkaa -- mutta ehkä vielä enemmän paria
onnellista sattumaa -- on minun kiittäminen siitä, että jo kuusi tuntia
tuloni jälkeen olen onnistunut tapaamaan Teidät, (Kumartaa
juhlallisesti) herra ministeri.
KALTIMO. Mutta minä en todellakaan ymmärrä, miksi oli niin
välttämätöntä...
KAARLE WELLE. Juuri siinä on asian ydin. Mutta ennenkuin niin pitkälle
pääsemme, pyydän saada tehdä muutamia kysymyksiä. Suostutteko siihen,
herra ministeri?
KALTIMO. Olkaa hyvä!
KAARLE WELLE. (Ottaa esille muistikirjansa ja panee kakkulat nenälleen.
Hänen äänensävynsä on aivan juhlallinen.) Saanko siis aluksi tietää,
kuinka vanha olette?
KALTIMO. (Hermostuneesti.) 45 vuotta. Mutta sallikaa minun vuorostani
kysyä, mikä Te oikeastaan olette ammatiltanne?
KAARLE WELLE. (Katsoo Kaltimoa.) Aa-aa. Minä ymmärrän. Olkaa huoletta,
herra ministeri, en ole sanomalehtimies enkä salapoliisi. Olen vain
koulupoika, lukiolainen, vasta kahden vuoden perästä ylioppilas.
Ja kuten minulla jo oli kunnia ilmoittaa, olen luonanne mitä
yksityisluontoisimmassa asiassa. Kysymykseni voivat tuntua Teistä
tunkeilevilta, ehkäpä suorastaan sopimattomiltakin, mutta, jos maltatte
hiukkasen mieltänne, täytyy Teidän kohta myöntää, että minulla
menettelyyni, jonka omituisuuden kernaasti itsekin tunnustan, on ollut
hyvin perustellut syyt. (Lyhyt vaitiolo.) Ehkä sallitte minun nyt
jatkaa?
KALTIMO. (Tuskastuneena.) Jatkakaa vain! Kuta pikemmin pääsemme asian
ytimeen sitä mieluisampaa minulle.
KAARLE WELLE. (Lukien kun pöytäkirjaa.) Seitsemäntoista vuotta sitten
opitte Te tuntemaan äitini, Irja Maria Nybergin, joka silloin oli
kahdeksantoistavuotias, hyvämaineinen, rippikoulun käynyt ja rokotettu
-- eikö niin? (Kaltimo nyökäyttää päätään. Toinen tekee merkinnän
kirjaansa.) Seurustelitte hänen kanssaan ahkeraan aina seuraavan vuoden
tammikuun loppupuolelle, jonka jälkeen ette nähnyt äitiäni, ennenkuin
kahdeksan vuotta sitten, jolloin olitte hänen konsertissaan eräässä
maaseutukaupungissa, jonka sanomalehteä siihen aikaan toimititte. --
Olenko oikeassa?
KALTIMO. (On käynyt hyvin vakavaksi.) En voi kieltää sitä?
KAARLE WELLE. No niin. Sitten minulla ei enää olekaan kuin kaksi
kysymystä, mutta koska ne minun asialleni ovat aivan erinomaisen
tärkeät, pyydän Teitä, herra ministeri, tarkoin harkitsemaan ennenkuin
niihin vastaatte. (Ei malta enää istua, vaan nousee paikaltaan ja menee
seisomaan vastapäätä Kaltimoa, toiselle puolen kirjoituspöytää.)
Lähetittekö Te, herra ministeri, äitini ensimmäiseen konserttiin kimpun
kieloja?
KALTIMO. (Järkytettynä.) Lähetin... Mutta en todellakaan ymmärrä...
KAARLE WELLE. Olkaa huoletta -- tulette ymmärtämään.
Ja seuraavan päivän aamulehdessä julkaisitte sitä seuranneen runon,
alkukirjaimenne nimimerkkinä?
KALTIMO. Taisin todellakin niin tehdä.
KAARLE WELLE. (Ottaa kakkulat nenältään, panee muistikirjan taskuunsa,
tekee kumarruksen ja sanoo.) Niinpä ovat sen pidemmät sukututkimukset
turhat. Olen saanut tietää minkä tahdoin. Ja pyydän saada kiittää
Teitä, herra ministeri; vilpittömästi kiittää. (Ojentaa pöydän yli
kätensä, johon Kaltimo nousten seisomaan tarttuu.)
KALTIMO. Mutta nyt lienee minulla oikeus saada tietää, mihin asiaan Te
luulette saaneenne selvityksen tästä merkillisestä kuulustelusta, joka
minusta tuntuu suorastaan tympäisevältä, etten sanoisi typerältä, jopa
mielettömältäkin.
KAARLE WELLE. (Ankarasti.) Älkää käyttäkö niin väkeviä sanoja, herra
ministeri! Liikasanat lienevät yleensä sopimattomia hallitusmiehen
suussa -- niihinhän on vain asianajajilla ja kansanpuhujilla oikeus.
Sitäpaitsi: minä olen menetellyt aivan metoodisesti. Voin sen todistaa.
En ole suotta saanut saksalaista koulukasvatusta.
KALTIMO. (Äkäisesti.) Älkää nyt viisastelko -- minun
kärsivällisyydellänikin on rajansa! (Kun huomaa Kaarle Wellen ilmeen
käyvän uhittelevaksi ja hänen asettuvan Napoleon-asenteeseen:
käsivarret ristiin yli rinnan, muuttaa hän äänensä ystävällisemmäksi.)
Pyydän Teitä sanomaan minulle, minkä elämänne salaisuuden nyt hiulette
selvittäneenne.
KAARLE WELLE. (Hyvin juhlallisesti. Osoittaen kädellään Kaltimoa.) Tepä
sen sanoitte: elämäni salaisuuden. (Ottaa askeleen eteenpäin tullen
siten aivan pöydän luo.) Lyhyesti: olen saanut selville, _kuka on
äitini pojan isä_.
KALTIMO. (Äärimmilleen jännittyneenä.) Tarkoitatteko Teidän isänne?
KAARLE WELLE. Voihan sen sanoa niinkin, vaikka minä mieluummin käytän
toista lausetapaa.
KALTIMO. (Kiihtyneenä.) Ja kuka hän sitten on?
KAARLE WELLE. Ettekö Te todellakaan sitä tiedä?
KALTIMO. (Melkein läähättäen.) En. Minä... minä vakuutan, etten sitä
aavistakaan.
KAARLE WELLE. (Mahtiponnella.) Se olette Te, herra ministeri!
KALTIMO. (Lennähtää istumaan.) Olisiko se todellakin mahdollista?
KAARLE WELLE. Siitä ei enää ole pienintäkään epäilystä. Enkä ymmärrä,
kuinka ette Te jo aikaisemmin ole tullut sitä ajatelleeksi.
KALTIMO. Mutta, hyvä Jumala, enhän minä vielä monta minuuttia ole
tiennyt Teidän olemassaolostannekaan! -- Tämä tuli niin äkkiä, aivan
kuin salama kirkkaalta taivaalta.
KAARLE WELLE. Niin, meidänlaisemme yllätykset tulevat kai tavallisesti
odottamatta....
KALTIMO. (Ikäänkuin äkkiä havahtuen.) Mutta ehkäpä tämä onkin vain
erehdys. Olisi kai toki äitinne jollakin tavoin antanut minun tietää...
KAARLE WELLE. Ei ikinä. Hän on liiaksi ylpeä. Eihän hän edes minulle
ole suostunut sanomaan, kuka on syypää olemassaolooni. Siellä ulkona
minä virallisesti olin hänen ottopoikansa. Itsekin luulin olevani
löytölapsi siihen päivään asti, jona täytin kuusitoista vuotta. Silloin
sanoi äitini minulle totuuden. Ja siitä asti olen minä koettanut
selvitellä elämäni arvoitusta. -- Äitini sanomalehtileikkeleiden
kirjasta löysin runonne ja arvostelunne. Kun kerran toin äidilleni
kieloja ja hän pyysi, etten koskaan hänelle niitä kukkia toisi, ne kun
vain herättivät katkeria muistoja, aloin jo päästä jäljille. Tänään
ovat jäljet johtaneet perille.
KALTIMO. (Itsekseen tuskallisesti huokaisten). Enkä minä ole mitään
aavistanut! (Vasemmalla sivuseinällä olevalle ovelle koputetaan.
Kaltimo epäröi hetkisen, sanoo sitten päättäväisesti:) Sisään!
BERG. (Tulee asiapaperi kädessään. Heittää tutkivan katseen ensin
Kaarle Welleen sitten Kaltimoon. Huomatessaan viimeksimainitun olevan
ylen hämillään pysähtyy hän epätietoisena keskilattialle.) Anteeksi...
ehkä tulinkin häiritsemään...
KALTIMO. Oliko jotakin hyvin kiireellistä?
BERG. Ei muuta kuin allekirjoitus sukututkimusseuran määrärahan
puoltoon.
KALTIMO. (Hyvin päättäväisesti, melkein äkäisesti.) Ei tule
kysymykseenkään! Siinä asiassa olen saanut lisäselvitystä, jonka
johdosta olen kokonaan muuttanut kantani. Seuran suunnittelema julkaisu
on aivan tarpeeton. Mokomaan eivät valtionvarat todellakaan riitä.
Kirjoitamme jyrkästi epäävän lausunnon.
BERG. Tarkemmin asiaa ajatellen olen tietysti minäkin aivan samaa
mieltä. Kirjelmä on erinomaisen helposti muutettavissa. (Kumartaa,
menee, tarkastelee vielä mennessään tutkivasti Welleä, joka keskustelun
kuluessa on siirtynyt peremmäksi taka-alalle.)
KALTIMO. (Bergin mentyä.) Niin, koska nyt todennäköisesti Te...
tuota... koska nyt kerran sinä olet...
KAARLE WELLE. (Äkkiä keskeyttäen ja nostaen kättään torjuvasti.) Herra
ministeri, minä pyydän: ei mitään tuttavallisuuksia! Te olette kyllä
niin sanoakseni minun ruumiillinen isäni, se on tosiasia, josta ei
valitettavasti mihinkään päästä. Mutta Te ette ole ollut ettekä
myöskään tule olemaan mitään muuta. Pyydän Teitä pitämään se
muistissanne. Minä olen yksinomaan äitini poika!
KALTIMO. Luulin toki, että se into, millä äskeinen sukututkimus
suoritettiin, johtui muustakin kuin pelkästä uteliaisuudesta.
KAARLE WELLE. (Varmasti.) Täydellinen erehdys ja valitettava
harhaluulo! Tahdoin aivan yksinkertaisesti saada selville
historiallisen tosiseikan. Ei mitään muuta. Ja nyt kun se asia on
selvitetty, pyydän anteeksi, että olen vaivannut Teitä ja riistänyt
valtiolta Teidän kallista aikaanne. (Kumartaa.) Rohkenen pyytää saada
sulkeutua suosioonne. (Kumartaa taas ja lyö yhteen korkonsa.) Hyvästi.
KALTIMO. (Aivan hämillään.) En todellakaan tiedä... Suoraan sanoen tämä
tuntuu minusta hiukan nololta...
KAARLE WELLE. Pyydän, ettei herra ministeri ottaisi tätä sangen
luonnollista asiaa silta kannalta. Olkaa... niin... olkaa olevinanne
aivan... (Etsii sanoja.)... aivan niinkuin sataisi!
KALTIMO. (Ojentaa kätensä.) No niin... kaipa me vielä tapaamme.