IRJA FIORINI. (Pakottaen itsensä tyyneksi.) Siitä tulee kohta
seitsemäntoista vuotta.
KALTIMO. (Ajatuksissaan.) Niin, niin.
IRJA FIORINI. (Hetken kestäneen vaitiolon jälkeen.) Muistatko sinä sen
illan? Se oli minun suuren voittoni jälkeinen. Kuinka onnellinen minä
olinkaan -- siihen asti, kun sinä jäykkenit ja sanoit kylmän
soinnuttomasti, että "leikki" alkoi käydä liian vaaralliseksi. Silloin
minä ymmärsin, vaikka olinkin vain lapsi. (Hymyilee surunvoittoisesti.)
Ja kun sinä oveni suljit, vannoin itselleni, ettet minusta mitään
kuulisi, ennenkuin olin kuvasi kokonaan saanut sydämessäni särjetyksi.
Se oli aluksi vaikeata, mutta siellä ulkona maailmalla se lopulta
onnistui. -- Tiedätkö, minä luulen, että on paljon vaikeampaa tappaa
joku tunne sielustaan kuin surmata ihminen. Mutta valani minä pidin.
Ensimmäistä kertaa sen jälkeen vaihdamme nyt sanoja toistemme kanssa.
KALTIMO. (Välittömästi.) Sinä olet kärsinyt...
IRJA FIORINI. Kahdeksantoistavuotisena minun sydän-raukkani tuli
vanhaksi. Eikähän se ole aivan helppoa, kun elämä särkyy jo ennenkuin
se kunnolleen on ehtinyt alkaakaan. Mutta kun ei ole liiaksi
vaativainen, oppii vähitellen paikattuunkin elämään tyytymään. Ja minä
olen yrittänyt parhaani mukaan liimailla kokoon sirpaleita. Eihän se
aina ollut niin helppoa, mutta se oli välttämätöntä sekä taiteilijalle
että ihmiselle. Se opetti selvänäköiseksi, karisti herkkäuskoisuuden ja
poisti ennakkoluulot... Mutta mitäpä siitä, se aika on ollut ja mennyt
ja uusi on edessä!
KALTIMO. Niin... olenhan minäkin koettanut seurata kulkuasi, minkä olen
voinut. Ja iloinnut voitoistasi.
Ja kun viime konserttimatkallasi täällä kotimaassa satuit siihen
kaupunkiin, jossa silloin asuin, kuulin sinun laulavan ja lähetin
pienen nimettömän kielokimpun, samanlaisen kuin silloin ensimmäiseen
konserttiisi.
IRJA FIORINI. Minä muistan... Mutta, tiedätkö, ne kukat minä vuorostani
tallasin jalkojeni alle.
KALTIMO. (Nyökäyttää päätään.) Minä ymmärrän... Mutta sano, etkö
vieläkään voi antaa anteeksi minulle...
IRJA FIORINI. Antaa anteeksi! (Naurahtaa.) Onkohan teillä miehillä
aavistustakaan siitä, mitä te teette leikkiessänne aikanne kuluksi
meidän kanssamme?
Kun olin pikkuinen tyttö, oli minusta niin hauskaa ottaa kiinni
linnunpoikasia ja pidellä niitä kädessäni vain tunteakseni, kuinka
niiden pienet sydämet tykyttivät... Nyt en enää sitä tekisi, sillä
minua peloittaisi, että sydän voisi tuskasta pakahtua. Sinä opetit
minulle, mitä tuska on. Etkä vain sitä, vaan myöskin, mitä on kumea
tyhjyys, joka sitten tulee, kun tuska on turtunut...
Mutta ei herätetä menneisyyttä -- sitähän sinä pelkäät. Enkä minä tahdo
kostaa. Pyysit anteeksi. Hyvä. Minä annan sinulle anteeksi. Miksipä en
sitä tekisi...
KALTIMO. Sano, etkö koskaan ole tuntenut itseäsi onnelliseksi?
IRJA FIORINI. (Merkitsevästi hymähtäen.) Olen toki, monetkin kerrat!
Varmaankin olen ollut elämässäni paljon onnellisempi kuin sinä --
joskin myös paljon onnettomampi.
KALTIMO. Sinä olet rakastanut --?
IRJA FIORINI. Olen, olen... Kunpa vain tietäisit, kuinka täydellisesti
olenkin rakastanut! Mutta sitä et sinä voi koskaan ymmärtää...
KALTIMO. (Katsoo häneen ymmärtämättä, mitä hän oikein tarkoittaa.)
Kuka --?
IRJA FIORINI. (Ikäänkuin äkillisen uuden ajatuksen vallassa;
omituisesti hymyillen.) Sitä sinä et saa tietää. Siihen tietoon menetit
oikeutesi seitsemäntoista vuotta sitten.
KALTIMO. Niin. Eihän minulla tietysti ole oikeutta udella sinun elämäsi
salaisuuksia. (Hetken vaitiolo.) Mutta joka tapauksessa toivon saavani
olla sinun ystäväsi; yhdistäähän meidät kuitenkin entisyys.
IRJA FIORINI. Entisyydessä on yhteistä, mutta tuskinpa siitä mitään
yhdyssidettä meidän välillemme koskaan tulee... Entisyys on huono
yhdistäjä -- tavallisesti se pikemminkin eroittaa. (Hetken vaitiolo.)
Mutta sanohan nyt sinä, minkälaista elämäsi on ollut?
KALTIMO. En oikeastaan tiedä itsekään... Tyyntä, tasaista arkista
työpäivää...
IRJA FIORINI. Etkö sinä enää kirjoita mitään?
KALTIMO. (Keveästi.) Nyt vastahan minä kirjoitankin: laskuja, kirjeitä,
sähkösanomia, vekseleitä, s.o. kaikkea, mikä muodostaa ihmiselämän.
IRJA FIORINI. Mutta pahat kielet kertovat, että kynäsi jo on väsynyt
siihenkin eikä tästä puoleen enää aio ikuistaa muuta kuin herransa
nimikirjoitusta. Onko panettelussa perää?
KALTIMO. Ainahan niissä panetteluissa jokunen totuuden hiven taitaa
olla.
IRJA FIORINI. Ja minä, joka kerran uskoin, että sinusta oli tuleva
suuri runoilija!
KALTIMO. Etkö sitten usko, että voi runoilla muutenkin kuin
kirjoittamalla säkeitä paperille?
IRJA FIORINI. Uskon. Mutta sillä uralla, jolle sinä nyt lähdet,
kykenevät vain kaikkein suurimmat runoilemaan; muut saavat olla
iloisia, jos pystyvät oikolukuun. -- Totta puhuen, minä säälin sinua.
KALTIMO. (Ojentaa kätensä.) Silloinhan sinä olet ystäväni; ainakin
asessori Edelman väittää, että hallituksen jäsentä säälivät hänen
ystävänsä, jos hänellä sellaisia on.
IRJA FIORINI. (Tarttuu hänen käteensä.) Ehkä minä kerran voin tulla
ystäväksesi --.