LAINA KALTIMO. (Heittäytyy huolettomasti selkäkenoon ja nostaa toisen
jalkansa toisen polven päälle.) Oikeastaan tällaiset päivälliset ovat
hirveän rasittavia; ei malta olla syömättä liikoja. Lohi oli mainiota,
mutta parsa vähän puisevaa. Pormestari moitti myöskin lientä liian
kitkeräksi. Mutta eikö se oikeastaan kuulukin häränhännän luonteeseen?
(Naurahtaa.) Vitsi ei ole minun, vaan karjanhoitohallituksen
ylitirehtöörin -- hän on aina sikamainen suustaan, se kuuluu tietysti
ammattiin. Eikö totta? -- Mutta, tuomari Berg, ettekö tarjoisi minulle
tupakkaa? (Berg ottaa kotelon taskustaan ja tarjoo, sytyttää ja pistää
itsekin palamaan.) Kiitos! Ei se hyvältä maistu, mutta jotakin
pahettahan täytyy harjoittaa, ja tämän jäljet haihtuvat ilmaan.
(Puhaltaa savukiehkuran.)
EDELMAN. Toisten paheiden seuraukset ovat kiusallisempia. (Käy
istumaan.)
LAINA KALTIMO. (Hymyillen ja teeskennellen vapaata maailmannaista.)
Niin, jollei osaa olla varovainen. -- Hyvä isä, mitä minä nyt taas
sanoinkaan! (Teeskennellen onnetonta.) On kai tuomari Berg naimisissa?
BERG. (Keveästi.) En vielä, armollinen rouva. (Istuutuu nahkatuolin
laidalle.)
EDELMAN. Mutta rippikoulun käynyt; ei siis enää punastumisen pelkoa!
LAINA KALTIMO. Ajatelkaahan, kun muudan rouva juuri kertoi, että
neiti Fiorinilla, tiedättehän tuolla mustalaisnimen ottaneella
laulajattarella, joka myöskin on täällä tänä iltana alastomain
olkapäittensä hienoa nahkaa näyttämässä, on kuusitoistavuotias poika
jossakin ulkomailla. Kuka sitäkin olisi uskonut!
EDELMAN. Onkohan tuo nyt sen kummallisempaa kuin että Teilläkin, hyvä
rouva, jos sattumalta jo olisitte kolmekymmentä ja viisi vuotta,
saattaisi olla yhtä vanha poika? Yhdeksäntoistavuotisia äitejä on
paljon maailmassa.
BERG. (Hymähtäen.) Naiset eivät myöskään tainneet siihen aikaan
tupakoida niin ahkeraan kuin nyt.
EDELMAN.. (Nauraa.) Siinä saitte, rouva ministeritär.
LAINA KALTIMO. Saanko luvan kysyä, mitä herra asessori sellaisella
arvonimellä tarkoittaa?
EDELMAN. (Katsoo kelloaan.) Vain sitä, että luulen sinisen salin
vasemmassa uuninnurkassa nyt, klo puoli 10, päästyn niin pitkälle, että
pääministeri vähitellen puristaa uuden virkaveljensä kättä täydellisen
yhteisymmärryksen merkiksi.
LAINA KALTIMO. (Ilmeisesti ylen iloissaan.) Hui hai! Ja vaikkapa niin
olisikin, niin vähätpä tuosta! (Ei malta istua, vaan nousee pystyyn.)
BERG. (Nousee myöskin. Kuuntelee. Etäältä kuuluu valssin tahteja.) Nyt
siellä soitetaan rehelIistä vanhaa valssia, jota minäkin osaan.
(Kumartaa.) Saanko luvan?
LAINA KALTIMO. (Tarttuu hänen käsivarteensa.) Olkoon menneeksi. Samapa
tuo, mitä tässä tekee! Ja taitaapa se ruokakin paremmin painua, jos
ruumistaan vähän heiluttaa. (Menevät.)
EDELMAN. (Katsoo heidän jälkeensä.) Hyi hitto! Siitä ei sitten koskaan
lähde ruokalan tuoksu! (Nyrpistää nenäänsä.) Kaltimo parka! Hän, jos
kukaan, on myynyt esikoisuutensa hernerokkaan. (Viheltelee: "Ack, i
Arkadien även jag har varit...") -- Vai on siitä jo niin kauan, kun
Irja Fiorini antoi loistavan ensikonserttinsa ja hupeni päistikkaa
ulkomaille. Kuka olisi uskonuti Herra Jumala, kuinka se aika sentään
kuluu! (Nousee, korjaa liivejään ja lähtee.)
(Näyttämö on tuokion tyhjänä. Etäältä kuuluu soitto ja tanssin töminä.)
ENSIMMÄINEN ROUVA. (Vaalea, lihavahko, tavallinen. Kurkistaa aukosta.)
Siiri ja Alma! Täällä ei ole ketään. (Tulee sisään ja pysähtyy
etualalle.)
TOINEN JA KOLMAS ROUVA. (Edellinen laiha ja kutistunut, jälkimmäinen
rehevä ja kookas nelisenkymmenvuotias. Tulevat touhuten. Jälkimmäinen
vajoo heti istumaan.)
ENSIMMÄINEN ROUVA. No, Siiri, mitä hän oikeastaan sanoi?
KOLMAS ROUVA. Odottakaahan toki! -- Hyvä Alma, eihän minun selkäni vain
ole auennut -- siellä tuntuu niin viileältä? (Kumartuu eteenpäin.)
TOINEN ROUVA. (Tarkastellen.) Ei ole, hyvä Siiri; kaikki on kunnossa.
ENSIMMÄINEN ROUVA. Siiri on nyt hyvä ja kertoo ihan alusta asti. Minä
olen niin utelias. (Istuutuu.)
KOLMAS ROUVA. No, niin. Kun me istuimme siinä keltaisen salin
sohvapöydän ääressä, niin tuli kenraali Talasmaa puhuttelemaan häntä.
En nyt muista aivan tarkalleen, mitä hän sanoi, mutta siihen suuntaan
se oli, että joko nyt nyt vihdoinkin isänmaa on omansa perinyt. Ja
siihen vastasi hän: "Niin, kenraali, ehtoopuolellahan aina pyritään
kotiin." Kenraali sanoi kohteliaasti: "Mutta ettehän toki Te, neiti
Fiorini, joka olette taiteenne ja maineenne ja elämänne korkeimmilla
kukkuloilla, vielä voi pitkään aikaan illan varjoista puhua." Silloin
se tuli. Aivan kuin salama kirkkaalta taivaalta. Hän katsoi kenraalia
suoraan silmiin ja sanoi: "Tiedättekö, kun naisella on poika, joka on
kuusitoista vuotta, on hänen elämänsä paras puoli auttamattomasti
takana päin."
ENSIMMÄINEN ROUVA. Sanoiko hän sen ihan kovalla äänellä?
KOLMAS ROUVA. Korottipa vielä ääntään aivan kuin uhalla.
ENSIMMÄINEN ROUVA. Hävytöntä! Ja niin peräti mautonta. Vähemmästäkin
voi saada vatsanväänteitä. -- Entä mitä te muut silloin sanoitte?
KOLMAS ROUVA. Kenraali vähän hätkähti, mutta malttoi maailmanmiehenä
mielensä ja kääntyi ranskaksi puhuttelemaan vieressä istuvaa
lähettilään rouvaa, joka -- Jumalan kiitos! -- ei tietenkään ollut
mitään ymmärtänyt. Ja me muut -- voittehan sen arvata -- olimme kuin
puusta pudonneet. Mutta diiva kääntyi aivan tyynesti eduskunnan
puhemiehen puoleen ja sanoi: "Olenkin ajatellut kohtapuoleen tuoda
poikani tänne -- onhan hänen jo aika oppia tuntemaan isänsä maa."
ENSIMMÄINEN ROUVA. Mitä, kehtaako hän todellakin vielä haalia häpeänsä
tännekin? Se ihminen luulee nähtävästi voivansa tehdä mitä tahansa. Ja
aivan julkisesti. -- Mutta kuulkaa, kuka sen pojan isä mahtaa olla?
KOLMAS ROUVA. Hän hymyili niin merkillisesti sanoessaan: "isänsä
maa"... Mutta sen minä sanon, että meikäläisistä seurapiireistä tuo
naikkonen ainakin on saatava karkoitetuksi.
TOINEN ROUVA. (On kuunnellut keskustelua pieni pilkallinen hymy
huulillaan.) Entäpä jos isä sattuisikin olemaan juuri "meikäläisistä
seurapiireistä"?
ENSIMMÄINEN ROUVA. Oletko sinä aivan suunniltasi! Ja mitä se sitäpaitsi
asiaa muuttaisi?
TOINEN ROUVA. (Päättäväisesti.) Minusta se muuttaisi sitä koko lailla.
Silloinhan pitäisi kaiken oikeuden nimessä isäkin karkoittaa.
KOLMAS ROUVA. (Heitellen niskojaan.) Almalla on aina niin omituiset
mielipiteet. (Viittilöiden.) Katsohan, ethän sinä toki voi mitenkään
tarkoittaa, että... Voi sentään! nyt ainakin aukesi selkäni...
(Ensimmäiselle rouvalle.) Viitsitkö ystäväiseni?
ENSIMMÄINEN ROUVA. (Tarkastellen.) Ei se, Siiri hyvä, nytkään auennut.
KOLMAS ROUVA. No, sepä kummaa. Kiitos! -- Niin, sitä minä vain
ajattelin sanoa, että pitäisihän Alman nyt, kun hänen miehestään on
tullut korkeimman oikeuden jäsen, vähän tinkiä...
TOINEN ROUVA. (Terävästi.) Siitäkö, mikä on oikeaa?
ENSIMMÄINEN ROUVA. No, mutta Alma! Myönnähän nyt toki...
LAINA KALTIMO. (Tulee leyhytellen viuhkallaan ja menee istumaan
toiselle puolen näyttämöä kuin missä rouvat istuvat.) Huh-huh, kun tuli
taas tanssituksikin!
ENSIMMÄINEN ROUVA. Joko sinä, Laina-kulta, kuulit uutisen?
LAINA KALTIMO. Nykyään hölytään niin paljon. Ei sitä pidä kaikkea
täydestä ottaa. Kerrottiinhan tässä tuonnottainkin, että Talasmaan
täytyisi erota jonkun jonninjoutavan intendenttuurijutun takia, vaikka
mies istuu lujemmin satulassa kuin koskaan ennen.
KOLMAS ROUVA. Mutta minäpä kuulin tämän vastikään hänen omasta
suustaan.
LAINA KALTIMO. (Kavahtaen pystyyn.) Pääministerinkö vai vieläkö
korkeammalta?
ENSIMMÄINEN ROUVA. Ha-ha-haa! Eihän niillä suurilla herroilla toki ole
aikaa sellaiseen. Sitäpaitsi he äsken menivät pitämään valtioneuvoston
istuntoa; heillä ovat omat kiireensä. -- Ei, neiti Fioriinilta
itseltään se on kuultu.
LAINA KALTIMO. (Paljon välinpitämättömämmin ja uudelleen istuutuen.)
No, mikä uutinen se sitten on?
KOLMAS ROUVA. (Tärkeänä.) Että neiti Fiorinilla todellakin on elävä
poika. -- Mitäs sinä siitä sanot?
LAINA KALTIMO. (Ärtyisästi.) Vanha uutinen; kuulin sen jo aikoja
sitten. Ja sitäpaitsi: muitten penikat eivät todellakaan minua liikuta!
Jopa tässä olisikin urakka, jos kaikkien ihmisten kakaroista täytyisi
henkikirjaa pitää! Onhan aikuisilla ihmisillä toki tärkeämpääkin
ajattelemista.
TOINEN ROUVA. Eräillä on, eräillä ei...
ENSIMMÄINEN ROUVA. (Happamasti.) Eiköhän lähdetä tanssia katsomaan?
(Kuiskaten kolmannelle ja nousten paikaltaan.) Menestys nousee aina
heikkoihin päihin.
(Kaikki kolme menevät.)
LAINA KALTIMO. (Katselee muutamia kertoja taakseen, nähdäkseen, eikö
ketään tule. Kun käytävä pysyy tyhjänä, nousee hänkin paikaltaan
lähteäkseen. Ennenkuin hän ehtii oviaukolle, tulee Irja Fiorini
huoneeseen.)
IRJA FIORINI. (Elegantti, kaunis maailmannainen; avokaulaisen
leninkinsä rinnassa muutamia mitalleja ja kunniamerkkejä. Keveästi
kumartaen.) En suinkaan vain tullut karkoittamaan --?
LAINA KALTIMO. (Kumartaa armollisesti, mutta tarkastaa samalla toista
kiireestä kantapäihin. Sanoo lyhyesti, melkein töykeästi.) Olin juuri
lähdössä. (Menee.)
IRJA FIORINI. (Katselee hymyillen hänen jälkeensä ja puistaa päätään.
Menee sitten peilin luo, alkaa järjestellä tukkaansa ja puuteroi
kasvojaan. Hyräilee itsekseen. Kulkee ympäri huoneen katsellen tauluja
ja gobeliineja ja jää vihdoin uunin luo tuleen tuijottamaan.)
KALTIMO. (Tulee ajatuksiinsa vaipuneena; huomaa Irja Fiorinin vasta,
kun jo on ehtinyt keskilattialle. Pysähtyy.)
IRJA FIORINI. (Kuulee jonkun tulevan, kääntyy katsomaan. Hymyilee.) Et
tainnut osata odottaa, että tapaisit minut täällä... näin kahdenkesken.
KALTIMO. (Ilmeisesti hämillään.) En... Minä etsin vaimoani... Luulin...
niin, hänen piti olla täällä.
IRJA FIORINI. Hän lähti täältä, kun minä tulin...
KALTIMO. (Tekee liikkeen kuin lähteäkseen.) Ehkäpä sitten löydänkin
hänet muualta...
IRJA FIORINI. Löydät varmaan. Mutta ennen sitä tahtoisin minä vaihtaa
muutaman sanan kanssasi.
KALTIMO. (Hermostuneena.) Emmekö voisi puhua joskus toiste ja jossakin
muualla, huomenna... milloin tahansa... mutta ei nyt... ei täällä...
IRJA FIORINI. (Päättäväisesti.) Juuri nyt ja tässä paikassa!
(Kiivaasti.) Enhän minä sinua yleensä ole liiaksi häirinnyt. Enkä aio
vastakaan sitä tehdä. Mutta kun ensimmäisen kerran moneen pitkään
vuoteen tavataan, täytyy minun saada sanoa, mitä minulla on
sydämelläni. Eihän se toki liene kohtuuton vaatimus.
KALTIMO. Mutta ajattele toki, että tänne millä hetkellä hyvänsä voidaan
tulla. Meidät voidaan yllättää...
IRJA FIORINI. (Kovasti.) Yllättää? (Nauraa.) Luuletko, että minä aion
toimeenpanna jotakin hellää kohtausta? (Pehmeämmin.) Ei kai sellainen
kuulunut minun tapoihini ennenkään? Se sinun toki täytynee myöntää.
KALTIMO. Enhän minä sitä... Mutta minun asemani on tällä hetkellä vähän
arka... Ymmärrätkö, saattaisi todellakin olla kiusallista, jos joku...
IRJA FIORINI. Hyvä ystävä, älä pelkää. En minä asemaasi horjuta.
(Osoittaa kunniamerkkejään.) Kannanhan minä sitäpaitsi näkyvissä
kylttinikin, jotka todistavat, että minun kanssani voi mainettaan
menettämättä seurustella. (Naurahtaa pilkallIsesti.) Asemasi, sanoit
sinä. (Ankarasti.) Oletkohan sinä koskaan minun asemaani ajatellut?
KALTIMO. Ei herätetä entisyyttä! Siitähän ei kuitenkaan ole hyötyä.
IRJA FIORINI. (Hymyillen merkitsevästi.) Pelkäätkö sinä peikkoja -- se
on pahan omantunnon merkki.
KALTIMO. (Vakavasti.) Ehkäpä minun omatuntoni ei niin aivan hyvä
olekaan...
IRJA FIORINI. Niinkö? Sinulla on siis ainakin parempi sydän kuin
omatunto. Sitä minä muuten luulinkin. (Ystävällisesti.) Kas niin, nyt
käymme istumaan ja keskustelemme aivan tyynesti ja rauhallisesti, kuten
vanhat ystävät ainakin. (Käy istumaan ja osoittaa Kaltimolle viereistä
tuolia.)
KALTIMO. (Seisoo hetkisen paikallaan, ilmeisesti järkytettynä.) No,
niin, kuten tahdot. (Istuutuu.) Minä kuuntelen.
IRJA FIORINI. Tiedätkö, miksi minä tulin tänne tänä iltana? (Sulkee
tuokioksi silmänsä.) Tulin yrittääkseni herättää hetkeksi henkiin
lyhyen nuoruuteni muistot. Mutta kun näin sinut ja toiset tutut kasvot,
ymmärsin, ettei se onnistuisi. Kaikki olivat käyneet niin koviksi ja
sammuneiksi. Ja yhtäkkiä minusta tuntui kuin olisin istunut varjojen ja
vainajien kanssa aterialla. Vilun väreet kävivät läpi ruumiini ja minun
täytyi purra huultani, etten olisi huutanut.
(Eloisammin.) Tiedätkö, minusta näyttää, että koko elämä täällä kotona
on niin armottomasti kutistunut. Ehkä nuoriso on rikkaampaa kuin olette
te ihanteettomat ja unelmattomat aikuiset. Mutta nuorisoahan minä en
tunne.
KALTIMO. En minäkään... minullahan ei ole lasta...
IRJA FIORINI. (Merkitsevästi.) Sinä olet todellakin säälittävän köyhä.
KALTIMO. (Katsoo häntä hetkisen ymmärtämättä hänen tarkoitustaan ja
sanoo sitten hiljaa:) Sano, kuinka kauan siitä on, kun meidän tiemme
erosivat?
IRJA FIORINI. Tarkoitat: siitä tammikuisesta illasta, jona sinä minut
jätit, tahi oikeammin: viskasit pois... -- Niin, niin, minä tunsin
itseni todellakin tienoheen tallatuksi rikkaruohoksi.