Apostolit ja ensimmäiset kristityt rakastivat Herraansa ja Mestariansa
ja sentähden he mielellänsä tekivät, mitä hän oli käskenyt. Jeesus oli
heille sanonut: "Menkäät siis ja tehkäät kaikki kansat minun
opetuslapsikseni, kastaen heitä nimeen Isän, Pojan ja P. Hengen ja
opettaen heitä pitämään kaikki, kuin minä olen teidän käskenyt", ja
sentähden he julistivat lähellä ja kaukana sanomaa Jesuksesta
Kristuksesta ja kastoivat hänen nimeensä. Jo Apostolien elin-ajalla
levisi evankeliumi Vähään-Aasiaan sekä Europassa Kreikanmaalle ja
Italiaan, vieläpä Espanjaan asti; etelässä sitä saarnattiin Egyptissä
ja pohjois-Afrikassa sekä itäänpäin Armeniassa, Persiassa ja
Babyloniassa. Kaikkialla syntyi kristillisiä seurakuntia; ja
kaikkialla, jossa evankeliumin valo alkoi koittaa, poistuivat
epäjumalanpalvelus ja pakanalliset tavat.
Mutta kristityt saivat maailman puolelta kokea vihaa ja vainoa. Jesus
oli jo opetuslapsilleen sanonutkin, että he tulevat vihattaviksi hänen
nimensä tähden; hän oli painanut tämän heidän mieleensä, sanoen:
"Muistakaat sitä sanaa, kuin minä teille sanoin: ei ole palvelija
suurempi herraansa. Jos he minua vainosivat, niin he myös teitä
vainoovat." Vaino kohtasi sekä Juutalaisten että pakanain puolelta.
Juutalaiset olivat Jeesuksen ristiinnaulinneet ja he myös vainosivat
hänen opetuslapsiaan. Stefanus oli ensimmäinen, joka Jerusalemissa sai
vuodattaa verensä uskonsa tähden ja sillä tavalla todistaa Herrastansa.
Hän tekikin sen kärsivällisesti ja ilomielin. Kuollessaan huokasi hän:
"Herra Jesus, ota minun henkeni", ja viimeiset sanansa olivat rukous
hänen murhaajainsa edestä: "Herra, älä lue heille tätä syntiä". Vaino
kasvoi yhä ja moni muukin veritodistaja eli marttyri sai kuollessaan
osoittaa, kehen Herraan hän uskoi. Apostoleista oli Jakob vanhempi
ensimmäinen, joka kärsi marttyrikuoleman. Juutalaisten puolelta ei
vaino kuitenkaan saattanut kauan kestää, sillä he olivat Roomalaisten
vallan alla ja Jerusalem hävitettiin jo vuonna 70 Kr. j. Mutta sitä
ankarammaksi tuli vaino pakanain puolelta. Saarna ristiinnaulitusta
Kristuksesta oli todellakin "Juutalaisille pahennus ja Kreikkalaisille
(pakanoille) hulluus", niinkuin apostoli Paavali sanoo.
Ensimmäinen suuri vaino pakanain puolelta tapahtui keisari Neron
aikana. Roomassa raivosi vuonna 64 suuri tulipalo, joka hävitti osan
tästä suuresta kaupungista. Silloin syytti harmistunut pakanallinen
kansa kristityitä tämän suuren onnettomuuden aikaansaamisesta, ja
keisari itsekin väitti heitä siihen syypääksi. Tämän johdosta syntyi
ankara vaino kristityitä vastaan, jossa suurta julmuutta käytettiin.
Kaikki, jotka kristityn nimeä tunnustivat, otettiin kiinni ja
kidutettiin kuoliaaksi. Kuka heitettiin petojen eteen tahi käärittiin
eläinten vuotiin ja heitettiin koirien raadeltavaksi, kuka
ristiinnaulittiin, kuka milläkin tavalla tapettiin; toisia voideltiin
piillä, pystytettiin patsaille keisarin puistoon ja sytytettiin
juhlatiloissa palamaan. Tällaisten soihtujen valossa kansa sitten
katseli keisarin toimeenpanemia huvituksia; valaistuilla teillä keisari
itse ohjasi hevosiaan kilpa-ajoissa. -- Tässä vainossa mestattiin
Paavali, ja apostoli Pietari, niinkuin kirkollinen taru kertoo,
ristiinnaulittiin pää alaspäin. Sangen suuri oli tapettujen luku, niin
kertoo eräs roomalainen kirjailija; mutta vaino ei nähtävästi ulottunut
Rooman kaupungin ulkopuolelle.
Vielä oli kristityillä monta muutakin vainoa kestettävinä pakanain
puolelta, ja jotkut näistä ulottuivat yli koko laajan Rooman
valtakunnan. Tahdottiin hävittää heidät kokonansa, koska eivät
suostuneet palvelemaan valtakunnan epäjumalia eikä kantamaan uhria
kuvapatsaille. Lukuisten marttyrien joukosta mainittakoon Smyrnan
piispa Polykarpus, joka kärsi kuoleman v. 167. Kristittynä otettiin hän
kiinni ja tuotiin maaherran eteen. Maaherra sääli tätä vanhusta, sillä
Polykarpus oli lähes 100 vuoden vanha, ja sanoi hänelle: "Ajattele
vanhuuttasi; sano jotain pahaa Kristuksesta, niin päästän sinut
vapaaksi". Polykarpus vastasi tähän: "Minä olen häntä palvellut 86
vuotta, eikä hän ole koskaan tehnyt minulle mitään pahaa; kuinka
minä nyt voisin pilkata kuningastani ja Vapahtajaani?" "Minulla on
villipetoja", uhkasi maaherra. "Anna niiden tulla", sanoi Polykarpus
tyynesti. "Niin tahdon sinua tulen kautta pakottaa", huusi maaherra;
mutta vastaus kuului: "Tuli polttaa ainoastaan vähän aikaa ja sammuu
sitten, mutta jospa tuntisit ijankaikkisen kadotuksen tulen, joka
jumalattomia varten palaa. Vaan mitä viivyttelet; toimita tänne
mitä haluat." Nyt pystytettiin rovio, kohta liekit tarttuivat
kunnia-arvoiseen vanhukseen. Vielä roviolla kuultiin Polykarpuksen
rukoilevan, kiittävän ja ylistävän Herraa Kristusta.
Antiokian piispa Ignatius sai myös kärsiä marttyrikuoleman v. 115. Kun
hän vangittiin ja tuotiin keisari Trajanuksen eteen, tunnusti hän
rohkeasti Kristuksen kuninkaakseen ja että Kristus asui hänen
sydämessään, vaikka hän kyllä tiesi, mikä semmoista tunnustusta
seurasi. Keisari langetti tuomion, että piispa oli vietävä Roomaan ja
siellä näyttelykentällä heitettävä petojen eteen. Tuomion kuultuaan
kiitti Ignatius Jumalaa, että hän oli katsonut hänet mahdolliseksi
kärsimään samaa kuin Herran apostolitkin.
Vainoojat eivät julmuudessaan katsoneet kristittyjen sukupuolta eikä
ikää. Vaimojen ja lastenkin seassa löytyi monta, jotka saivat kärsiä
paljon uskonsa tähden, mutta kuitenkin pysyivät uskollisina loppuun
asti. Eräs korkeasukuinen nuori rouva Karthagosta, nimeltä Perpetua,
tuli oikeuden edessä syytetyksi siitä, että hän oli kristitty. Vaikka
vanha isä, joka oli pakana, häntä rukoili säästämään itseänsä, ja
vaikka pieni lapsi, jota hän rinnoillaan kantoi, hellitti hänen
kyyneliään, niin ei voinut hän kuitenkaan kieltää, vaan tunnusti
rohkeasti. "En voi muuta sanoa, kuin että olen kristitty". Kolkkoon
vankeuteen pantiin hän nyt, vaan sielläkin oli hän tyytyväinen ja
iloinen siitä, että pieni lapsi hänelle jätettiin. Vihdoin otettiin
lapsikin häneltä pois, ja hän heitettiin petojen eteen monen muun
kristityn kanssa päivänä, jolloin uusi keisari astui hallitukseen.
Samassa tilaisuudessa heitettiin petojen eteen eräs orjapiika. Kun
vartija häneltä kysyi: "Miten sinun nyt käy, kun joudut petojen eteen?"
vastasi piika: "Minä tosin saan kärsiä; mutta on minulla toinen,
joka kärsei minun edestäni, sentähden minäkin mielelläni kärsin".
Ylistysvirsiä veisaten menivät he näyttämölle, jossa petojen hampaat
heidät kohta musersivat.
Vaikka kovin paljo kristityitä hukkui näissä vainoissa ja vaikka löytyi
semmoisiakin, jotka kidutusten ja kuoleman uhatessa kielsivät uskonsa,
niin ei kristittyjen luku kuitenkaan vähentynyt. Marttyrien veri oli
todellakin siemen, josta kasvoi uutta laihoa uskossa ja rakkaudessa
kirkon vainiolla. Rauhallisempina väliaikoina he rakensivat kirkkoja,
levittivät pyhiä kirjoja ja järjestivät seurakuntia. Viimeinen ankara
ja laajimmalle ulottuva vaino alkoi vuonna 303. Keisari antoi käskyn,
että kristittyjen kirkot hävitettäisiin koko Rooman valtakunnassa ja
heidän pyhät kirjansa poltettaisiin. Monta vuotta kesti tätä vainoa
erittäinkin Aasiassa. Suuri joukko ihmisiä pakeni pois metsiin ja
erämaihin vainoa pakoon, mutta toiset taas kärsivät rohkeasti kuoleman,
ennenkuin uskonsa kielsivät. Vihdoin väsyivät vainoojatkin. Se keisari,
joka tässä vainossa oli ankarimmin raivonnut kristityitä vastaan,
joutui itse Jumalan tuomion alle, hän sairastui kauheaan tautiin, jossa
ruumiinsa vähitellen mätäni. Silloin hän kuolin-vuoteeltansa v. 311
antoi julistuksen, jossa kristityille myönnettiin jumalanpalveluksen
vapaus, ja käskettiin heitä ahkerasti rukoilemaan valtakunnan ja
keisarin edestä.
Tämän jälkeen vainot lakkasivat; ja kun Konstantinus Suuri sitten tuli
keisariksi v. 323, julisti hän kristinuskon valtion uskonnoksi Rooman
valtakunnassa. Vanha, sivistynyt pakanamaailma oli nyt voitettu, ja
tästälähin voi kristinusko levitä kaikkiin ilmansuuntiin muihin
pakanakansoihin.