1. Sananlasku sanoo: "Neapelin kun on nähnyt, voi rauhassa kuolla";
silloin on näet nähnyt mitä kauniinta on olemassa, jottei enempää muka
enää saata toivoa. Tuo usein kuulemani lause mielessäni istuin junassa,
joka aika vauhtia hetki hetkeltä kiidätti minua Etelä-Italian kauneinta
rannikkoa kohti. Tie kulki joka paikassa halki viljavain vainioiden ja
reheväin rotkojen, joissa näki viiniköynnösten kiehkuran tavoin
kietoutuvan silkkipuiden runkojen ympäri sekä ojentavan hennot oksansa
puusta puuhun, joten koko tarha oli aivan kuin vihreäin seppelten
koristamana. Rypäleitä ei näin keväällä nähnyt, mutta sen sijaan sattui
silmään aika ajoin tummanvihreä sitruuna- tahi appelsinipuu, jonka
lehtien välistä näki hedelmien runsain määrin riippuvan oksilla, ja
omituisinta kaikesta oli se, että sama puu latvastaan oli täynnä
valkeita, tuoksuvia kukkia.
Saloja, tuollaisia laajoja asumattomia seutuja, joita kotimaassa
rautateiden varsilla tuon tuostakin huomaa, en vielä missään täällä
etelässä ole nähnyt, vaan joka paikassa kohoavat ihmisasuntojen valkeat
kiviseinät, vihreine, enimmäkseen suljettuine puuluukkuineen, joka
painaa koko rakennukseen omituisen kuolleen leiman. Katot ovat aivan
litteät, joten talo mielestäni muistuttaa suurta korkeaseinäistä
laatikkoa. Kaipaa kodikkuutta. Ja sitten on vielä jotain, jota
suomalaisen silmä sanomattomasti kaipaa näissä Luojan siunaamissa
viljavissa maissa: vettä, järviä, jokia, puroja. Tuon tuostakin näki
virran uoman, näki siltoja siellä täällä johtavan sen yli, mutta vettä
oli siinä tuskin nimeksikään. Jopa muutamassa paikassa näki virran
puhtaalla hiekkapohjalla vaatteita levitettyinä kuivamaan, aivan kuten
meillä kotona niitä nurmikolle hajoitetaan! Ja missä vettä oli, oli se
omituisen harmaan kellertävää ja liejuista sekä enimmäkseen aivan
matalaa.
Saavuttiin Välimeren rannalle. Nyt ei enää tarvinnut vettä kaivata!
Laajana, äärettömänä, ihanan sinisenä levisi edessäni tuo mahtava meri,
joka erottaa kaksi maanosaa toisistaan. Satuin saamaan asunnon läheltä
rantaa, joten aina aamuin ja illoin pieneltä, ikkunan edessä olevalta
parvekkeelta saatoin katsella kauas etelää kohti, josta kevään raikkaat
tuulet puhalsivat. Caprin saaren jyrkät kalliot oikealta puolen
sulkivat näköpiirin ja Sorrenton suloiset seudut vasemmalta kehyksen
tavoin ympäröivät lahtea. Vielä enemmän mantereen puolella, vasemmalla,
kohosi Vesuvion jättiläiskukkula, jonka huipusta lakkaamatta savua
tuprusi, joten koko sen puoleinen osa maisemaa oli ikäänkuin
harmahtavan harson verhomana.
Elämä kaduilla eroaa yleensä Italiassa paljon siitä, mitä meillä
Suomessa on tottunut näkemään, mutta enemmän, kuin missään muualla,
huomaa sitä Neapelissa. Useimmat kadut, varsinkin vanhemmissa osissa
kaupunkia, ovat hyvin kapeat ja pimeät, korkeat kivitalot kun näet
kohoavat niiden kummallakin puolen, ja suuri osa alakertojen asukkaista
oleskelee kaiken päivää ulkona. Siinäpä elämää on! Mikä on missäkin
touhussa ja toimessa: nikkari häärää höyläpenkkinsä ääressä; pesijätär
hieroo vaatteita, aina toisinaan tyhjentäen likaveden kadulle ilman
pitemmittä mutkitta; vihanneskauppias kiljuu kimakalla äänellä
tavaroitaan kaupaksi; maidonmyyjä kuljettaa muhkeata lehmäänsä katua
pitkin, aina vähän väliin pysähtyen sitä lypsämään sen mukaan kuin
ostajia sattuu; suuret vuohilaumat liikkuvat siinä samaa tarkoitusta
varten kuin lehmäkin; ja kymmenittäin kohtaa miltei joka askeleella
pieniä mustasilmäisiä lapsukaisia, jotka mikä milläkin tempulla
koettavat huomiota herättää ja siten almuja saada ohikulkijoilta.
Kerjääminen on Neapelissa kehittynyt äärettömään määrään, joten tuskin
voi kadulla liikkua kuulematta aina tuon tuostakin milloin vanhan,
milloin lapsen, milloin kurjan raajarikon, milloin aivan terveen miehen
surkealla äänellä huutavan: "Pieni roponen, hyvä herra!" Ei näy olevan
halua työhön, vaan tuolla tavoin on elämä mukavampaa. -- Omituinen
seikka, joka täällä heti herättää huomiota, on se, miten äärettömiä
kuormia pieni aasi saattaa liikkeelle saada, puhumattakaan
siitä, että näkee hevosen välistä vetävän rattaita, joissa istuu
viisitoista, jopa kaksikymmentäkin henkeä. Kylläpä siinä kohden olisi
eläinsuojelusyhdistyksellä paljon tehtävää Välimeren rannalla.
2. Nousu Vesuviolle viehättää tietysti kaikkia Neapelissa kävijöitä,
joten ne, jotka suinkin voimiensa puolesta siihen kykenevät, harvoin
jättävät siellä käymättä? Sinne on tapana kulkea varsinkin kahta tietä:
toinen mukavampi, johtaa sinne suoraan Neapelista, ja sitä myöten voi
ajaa huipun juurelle, josta mäkijunalla pääsee miltei kraaterille asti;
toinen tie Pompejin kaupungista päin on paljoa vaivaloisempi, mutta
omituisuutensa takia hauskempi. Ensin ajetaan vaunuissa jonkun matkaa,
sitten alkaa nousu hevosen selässä. Tätä kestää siksi, kunnes tullaan
tuhkakummun juurelle, josta joko jalan voi astua ylöspäin, tai myöskin
saattaa käyttää yllämainittua mäkijunaa. Tämä ei kuitenkaan vie aivan
perille asti, vaan vielä on viimeistä jyrkännettä kiivettävä yhä
enemmän kuumenevassa tuhassa, kunnes lopulta seisotaan savua suitsuavan
jättiläiskraaterin reunalla. Omituinen tunnelma valtaa mielen tuolla
ylhäällä. Lakkaamatta tupruaa ruskeaa savua paksuina patsaina noista
suuren suurista aukoista maassa. Välistä näkee liekkien luovan niihin
punertavan hohteen. Kellertävää tulikiveä on kraaterin seiniä
koristamassa ja omituinen haju täyttää ilman. Tuhka, jossa seisoo, on
aivan lämmintä ja monesta kohden ympärillään näkee hienoja savupilviä
nousevan maankuoren alta, todistuksena siitä, mikä lakkaamaton tuli
tuolla jalkojen alla hävitystyötään harjoittaa.
Näkö-ala kraaterilta saattaa kirkkaalla säällä olla suurenmoinen, mutta
enimmiten estää milloin sumu, milloin tuulen merelle päin ajama savu
näkemästä selvään niitä ihania maisemia, jotka edessä ovat. Kauan ei
saa olla ylhäällä, sillä opas, joka sinne kuljettaa, tavallisesti ennen
määrääjänkin kuluttua alkaa kiirehtiä. Mutta tällainen lyhytkin käynti
Vesuviolla on kuitenkin jättänyt mieleen unohtumattoman muiston. On
nähnyt luonnon jättiläisvoimin tekevän työtään, jota ei mikään
ihmisnero ole voinut muuttaa tai toiseen suuntaan ohjata; on kuullut
liekkien räiskynnän maan sisästä, jota ääntä vuosituhansia lakkaamatta
on jatkunut; on tuntenut olevansa "tuhkaa ja tomua" Jumalan äärettömän
ylevyyden rinnalla.
Kraaterista levinnyt tuhka peittää laajalta maan yltympärillä, joten
siinä ei mikään kasvi enää voi elää, vaan koko maisema on kauttaaltaan
yksi ainoa musta kukkula, jossa ei muita elonmerkkejä näe kuin junaa
varten rakennettuja asemahuoneita toisella rinteellä, ja toisella
muurattua kiertelevää tietä jalkamiehiä varten. Mutta alempana alkaa
siellä täällä jokunen viheriä pensas, jopa pienoinen puukin ilmestyä
tien varrelle. Ja kun vielä enemmän laskeutuu, on kohta kaunisten
viinitarhojen keskellä. Aivan tulivuoren alla on useampia pikku
kaupungeita, muiden muassa Uusi Pompeji, joka muinaisen samannimisen
kaupungin vieressä nykyään kohoaa. Sieltä muutaman askeleen päässä on
nähtävänä nuo laavan alta esille kaivetut, jotakuinkin hyvässä kunnossa
olevat jätteet, jotka todistavat, että tuossa paikassa aikoinaan oli
kukoistava kaupunki säännöllisine katuineen ja taloineen, julkisine
kokoushuoneineen ja amfiteaattereineen. Kun astuu noita katuja myöten,
joilla paikoittain huomaa rattaiden kuluttamia jälkiä kivityksessä, ja
kun pistäytyy sisälle asuinhuoneisiin, joiden seinissä kuviakin vielä
näkee maalattuna siellä täällä, saa hyvän käsityksen siitä, että tässä
kaupungissa Kristuksen aikaan liike oli varsin vilkasta, ennenkuin
laavavirta sen hautasi allensa v. 79. Kun vielä lisäksi näkee niitä
erityiseen museoon koottuja tavaroita, jotka Pompejista on löydetty:
pronssi-, puu- ja kiviastioita jos jonkinlaisia, aseita, kuvapatsaita
ja maalauksia, niin edellämainittu käsitys yhä enemmän vahvistuu. Miten
arvokkaita lähteitä historian ja muinaistieteen tutkimukselle onkaan
täältä löydetty! Samassa museossa näkee myös muutamia tuhkan peittämiä,
kivettyneitä ihmisruumiita. Kummallista on katsella niitä! Saattaa
jäsenten jännityksestä ja kasvojen tuskallisista piirteistä aavistaa,
mikä kauhu täytti mielen, kun äkkiä nuo onnettomat näkivät olevansa
elävältä suljettuina hautaan, josta ei ollut mitään mahdollisuutta
paeta.
Suurenmoisen hirveältä mahtoi tosiaan aikoinaan näyttää tuo Vesuvion
purkaus, joka hautasi allensa Pompejin sekä sen läheisyydessä olevan
toisenkin kaupungin, Herkulanumin. Voi mielessään kuvata, miten
tuliliekit silloin leimahtelivat kraaterin suusta, miten kuumat
mahtavat laavavirrat vyörivat laaksoon rinteitä myöten, miten kaikki
elävät olennot päistikkaa paeten koettivat henkeään pelastaa, miten
tuskanhuudot sekä ihmisten että eläinten mahtoivat kaikua yli tienoon.
Ja lopulta, hävitystyön tauottua, olivat noitten sitä ennen
kukoistavien kaupunkien sijalla höyryävät laava- ja tuhkaläjät
todistamassa ihmisvoiman mitättömyyttä luonnon jättiläis voiman
rinnalla.