Kolmekymmentä vuotta sitten oli Virolahden pitäjässä Haminan lähellä
pieni poika, jota sanottiin Sillanpään Johannekseksi. Hänen isänsä oli
herrastalon torppari. Koti oli köyhä ja Johannes sai pienestä pitäen
tottua tekemään mitä voi. Kymmenvuotiaasta oli hän kesäisin pantu
käymään toisen torpan lehmiä paimenessa. Mutta Johannes ei ollut mikään
vetelehtijä, joka olisi työtä surkeillut, vaan niitä iloisia ja
virkkuja poikia, jotka aina ovat toimessa. Paimenessa ollessaan
hän teki vispilöitä ja luutia tai vuoleskeli haarukoita, joilla
kiinnitetään vaatteita köysiin kuivamaan. Toisinaan hän taas naperteli
kaikenlaisia somia leikkikaluja, sillä hän oli oikein näppärä puukkoa
käyttämään. Omissa pienissä toimissaan hän viihtyikin paremmin kuin
ikäistensä seurassa. Kun Johannes oli kolmentoista vuoden vanha, rupesi
herrastalon neiti pitämään koulua torpparien lapsille, ja siihen pääsi
Johanneskin. Koulussa saivat lapset harjoitella käsitöitäkin; tytöt
kutoivat sukkaa, neuloivat j.n.e, pojat taas saivat vuoleskella
kaikenlaisia esineitä puusta mallien jälkeen. Enimmin heitä viehättivät
eläimenkuvat, joita he kilvan jäljittelivät. Mutta Johannes se
kuitenkin oli paras mestari, niin että toiset pian luopuivat
kilpailusta hänen kanssaan. Kerran vuoli hän mallin mukaan istuvan
luppakoiran kuvan, jonka opettajatar lähetti veljelleen, kauppiaalle
Viipurissa. "Onpas se aika mestari, joka tämän on tehnyt!" huudahti
kauppias sitä katsellessaan. Se oli sievästi ja puhtaasti tehty, mutta
varsinkin koiran katse ja asento oli osattu hämmästyttävän elävästi.
Johannes tahtoi yhä uusia malleja. "Antakaa vaikka mikä kuva, kyllä
minä sen toimeen saan", pyysi hän opettajattareltaan. Neiti antoi
hänelle pienen sveitsiläisen huoneenmallin, tuskin nuppineulankaan
pituisen ja korkuisen. Hän piti mahdottomana että Johannes paksuilla
sormillaan voisi tehdä semmoista. Mutta jonkun ajan perästä tarjosi
poika hänelle nöyrästi ja vaatimattomasti pienen soman rasian, johon
oli kätketty uusi sveitsiläinen huone, melkeinpä mallia pienempi ja
sievempi. Siitä pitäen hankki neiti Johannekselle erityisiä, vaikeita
malleja. Hän leikkasi puusta samanlaiset ja niin hyvin että se herätti
kaikkien kummastusta; nähtiin että hänessä oli paremman kuin tavallisen
torpanpojan alku. Tuo viipurilainen kauppias kutsui poikaa luoksensa
tulemaan, ja Johannes lähtikin. Eräs venäläinen kenraali, joka sattui
käymään Viipurissa, sai nähdä pojan teoksia ja päätti toimittaa hänet
Pietariin oppimaan kuvanveistäjäksi. Vielä koetellakseen poikaa käski
hän Johanneksen leikata puusta Viipurin linnan kuvan. Sen tämä tekikin,
ja Viipurin linna syntyi ihka uutena leppäpölkystä.
Mutta Pietariin ei Johannes kuitenkaan tullut lähtemään. Muutamat
viipurilaiset keräsivät hänelle rahoja, joilla hän pääsi Helsinkiin
erään etevän kuvanveistäjän luo oppiin. Ja niin oli taiteilijan alku
valmis lähtemään ulos maailmaan.
Johannes Takasesta -- se oli pojan nimi -- tuli kuuluisa kuvanveistäjä,
jonka teoksia ihaillaan milt'ei hienoimpina ja taiteellisimpina, mitä
kukaan taideniekka on luonut. Hän muutti sittemmin Roomaan, jossa ovat
maailman suurimmat taideteoskokoelmat, ja jossa kuvanveistäjillä siis
on paras tilaisuus edistyä taiteessaan. Siellä hän sitten oli monta
vuotta, taistellen hädän ja puutteen kanssa, mutta kuitenkin
hylkäämättä jaloa taidettansa. Hän on kaavaillut Juhana Vilhelm
Snellmanin rintakuvan, joka on pystytetty Kuopiossa puistoon
tuomiokirkon edustalle, ja hän sai myöskin toimekseen jalon Keisarimme
Aleksanteri II:n kuvapatsaan valmistamisen sitä muistopatsasta varten,
joka oli pystytettävä Helsinkiin hänen kunniakseen. Hän ei kuitenkaan
ehtinyt työhön ryhtyä; kuolema katkaisi hänen elämänsä langan sitä
ennen, kun hän vasta oli 35 vuoden ikäinen. Syvää surua herätti
Suomessa hänen varhainen kuolemansa, sillä taiteilijan lahja, kyky
nähdä kauneutta luonnossa ja ihmisissä ja sitä esittää, on harvinainen
Jumalan lahja.