Ma oksalla ylimmällä
oon Harjulan seljänteen.
Niin kauas kuin silmään siintää
näen järviä lahtineen.
Kas, Längelmänvesi tuolla
vöin hopeisin hohtelee,
ja Roineen armaiset aallot
sen rantaa hyväilee.
Kuin lemmikin sulosilmä,
niin kirkas, niin sininen,
on välkkyvä Vesijärvi,
mi hiljalleen keinuen
tuoll' hiipivi heidän luokseen
ja satoja saariaan
niin hellästi tuuditteleepi
kuin emonen lapsiaan.
Vaan ympäri lehtorantain
on hongikko mietteissään
ja vanhuksen lailla katsoo
kuin lapset lyö leikkiään,
ja peltojen laihot heitä
ne tervehtii aaltoillen
ja niittyjen kukkivat nurmet
luo tuoksuja tuulehen.
Mik' aarre, oi köyhä Suomi,
ois sulosi vertainen!
Tuon järvies sinivälkkeen,
tuon hopeisen, kultaisen!
Jos murhe tai riemu nostaa
tääll' lauluhun säveleet,
niiss' ainian kuvastuupi
nää kirkkahan-sinervät veet.
Mä vaan olen lintu pieni
ja siipeni heikot on;
vaan oisinko uljas kotka,
niin nousisin lentohon,
ja nousisin taivoon asti
luo Jumalan istuimen,
ja nöyrin, hartahin mielin
näin laulaisin rukoellen:
Oi taivahan pyhä Herra,
sä isämme armias!
Ah, kuink' on sun maasi kaunis,
kuink' ihana taivahas!
Sä järveimme säihkyellä
suo lempemme tulta vaan!
O Herra, intoa anna
ain' maatamme rakastamaan!