1. Suomen luonto on milloin hymyilevän kaunis, milloin synkän
surumielinen. Melkein kaikkialla tapaa siinä ylängöitä, laaksoja, vesiä
ja soita. Ylängöt ovat tavallisesti havumetsäisiä kumpuja, mäkiä ja
kangasmaita. Laaksoissa nähdään lehtimetsiä, viljeltyjä maita ja kyliä.
Vedet ovat milloin jokia ja koskia, milloin sinertäviä sisäjärviä. Suot
ja nevat ovat vesiperäisiä maita, joiden pinnalla silmä näkee vaan
sammalta ja muutamia kitukasvuisia puita.
Laaksot ja alankoseudut ovat tavallisesti viljeltyjä. Laakson
syvimmässä osassa juoksee joki tai välkkyelee sievä sisäjärvi, jonka
rannalla usein on kirkko sekä kyliä siellä täällä. Kyläin välillä on
peltoja ja niittyjä, ja etäämpänä rajoittaa tätä viljeltyä maata tumma
metsä joka taholla.
Enin osa maamme pinta-alasta onkin vielä metsien peittämänä. Ne
täyttävät laaksojen välillä olevat ylänköseudut ja erottavat siten
viljellyt tienoot toisistaan. Varsin usein on tuollainen metsien
rajoittama laaksoseutu erityisenä pitäjänä, jossa asukkaatkin kielensä
ja tapainsa puolesta eroavat naapuripitäjäin asukkaista.
2. Vaikka kaikilla Suomen maakunnilla onkin nuo edellä mainitut
päätuntomerkit, on niillä jokaisella kuitenkin luonnossa jotakin
omituista, mikä erottaa ne toisistaan. Suomen pohjoisimmassa kolkassa,
Utsjoen tienoilla, on maa kuivaa ja hedelmätöntä. Vuoret ovat
alastomia, pyöreitä tunturikumpuja; niiden välisissä vesiperäisissä
laaksoissa kasvaa vaan kitukasvuisia koivuja. Ainoastaan Tenojoen
laaksossa, jota jyrkät vuoret suojelevat kylmiltä tuulilta, kasvaa
koivu- ja mäntymetsää, mutta puut ovat matalia ja pieniä. Vähän
etelämpänä, Inari-järven tienoilla, kasvaa jo vuorilla metsää; ja
Ivalo-joen suupuolella saapi nähdä Suomen pohjoisimmat peltomaat.
Suolaselän eteläpuolella, Kemi-joen laaksossa, on tuntureita jo
harvemmassa, kummuilla kasvaa metsää, ja niiden väliset maat ovat
enimmäkseen kankaita ja upottavia nevoja. Näissä äärettömän
laajoissa salomaissa ovat virrat melkein yksinomaisina kulkuteinä.
Koskipaikoissa, joita on lukuisasti, sauvotaan veneet ylös tai
alaspäin, aina matkan päämäärän mukaan. Virtain ja järvien rannoille on
näiden seutujen harvalukuinen väestökin asettunut, raivaten sinne
niittyjä ja pieniä peltotilkkuja. Maanselän itäpuolella olevat seudut
ovat varsinaista vuorimaata. Kuusamoa kutsutaan pohjolan Sveitsiksi.
Sen korkeilla vuorenhuipuilla pysyy lumi melkein koko kesän sulamatta.
3. Etelä-Pohjanmaa on rinnemaata, joka hiljalleen viettää mereen päin.
Siinä on rinnatusten monta samansuuntaista jokilaaksoa. Näitä erottaa
toisistaan matalat vuorenselänteet, jotka ikäänkuin kylkiluut ruumiissa
kulkevat maanselästä mereen päin. Toisinaan ei näitä selänteitä saata
ollenkaan huomatakaan, ne kun useinkin ovat maanpinnan tasalla.
Kukin laakso on vanhoista ajoista asti muodostanut jonkinmoisen
yhteiskunnallisen kokonaisuuden. Maa on nimittäin tullut viljellyksi
pitkin jokivarsia. Jokien suupuolille rakennettiin ensimmäiset kirkot,
ja sieltä kulki sitten viljelys rantoja myöten jokien lähteille asti.
Tästäpä syystä ovatkin Pohjanmaan pitäjät aina näihin asti ulottuneet
ikäänkuin pitkät vyöt meren rannalta Suomenselkään. Melkein kaikki
vanhimmat emäkirkot ovat lähellä meren rantaa parin kolmen penikuorman
päässä toisistaan, mutta niiden entiset kappelit ovat sisämaassa,
joskus kymmenen ja vielä useammankin penikuorman päässä emäkirkosta.
Kappelit tosin ovat nykyään jo itsenäisinä pitäjinä, mutta maakunnan
muoto vielä ilmaisee, miten viljelys niillä tienoilla on kulkenut.
Jokien rannat ovat tavallisesti parin virstan leveydeltä viljeltyjä.
Maantiet, jotka jokivarsia myöten johtavat rannikolta sisämaahan,
kulkevat enimmäkseen hyvin asuttujen kylien ja viljelymaiden läpi.
Matkustaessa esim. Kyrö-joen vartta saapi kulkea penikuormamäärin
aaltoilevien viljavainioiden sivutse. Näiden viljeltyjen jokilaaksojen
väliset paikat ovat metsiä, matalia vuoria ja laajoja, viljelykseen
kelpaavia suomaita. Ylimalkaan on maa siellä tasaista. Suomen suurimmat
tasangot löytyvät etelä-Pohjanmaalla. Siitäpä syystä kaiketi nuo
tienoot ovatkin kaksi kertaa olleet sotatanterina, joilla maamme
kohtalo on ratkaistu.
4. Aivan toisenlainen on Savon ja Karjalan luonne. Tämä osa maatamme on
ehkä maailman järvirikkaimpia tienoita. Samalla on siinä tiheässä
vaaroja ja kumpuja. Korkeita ja jyrkkiä hiekkaharjanteita kulkee siellä
pohjoisesta etelään päin, ja näiden välillä on pitkät sarjat yksityisiä
kukkuloita. Niiden väliset laaksot ovat, varsinkin pohjois-Savossa,
pieniä ja ahtaita. Soita löytyy viljalti. Maa on hyvin kivikkoa, mutta
heinä ja vilja kasvaa siinä hyvästi. Omituista Savon maisemille
on, että, järvien rantoja lukuun ottamatta, tavallisesti vaan
harjannepaikat ovat viljeltyjä. Niillä näkee kyliä ja peltoja, kun
sitävastoin alavilla paikoilla on tiheitä lehtimetsiä, jotka hyvin
menestyvät vanhoilla kaskimailla.
Kun kauniina kesä-aamuna joltakin korkealta mäeltä katselee savolaista
maisemaa, on silmäin edessä mitä viehättävin näköala. Katselijan
jalkain juurella leviävät vihannat lehtimetsät, joiden välissä ja
ympärillä siellä täällä kimaltelee jonkun sisäjärven salmet ja
lahdekkeet. Edempänä kohoaa ylänkö, jonka harjalla on harmaita kyliä,
viljavainioita ja viheriäisiä lehtoja. Tämän harjanteen takaa näkyy
toinen samanlainen ja samansuuntainen harjanne, vähän tummempana ja
epäselvempänä vaan; ja äärimmäisenä, näköpiirin rajalla, voi ehkä vielä
hämärästi nähdä kolmannen harjanteen, jonka metsiä, vainioita ja kyliä
paljaalla silmällä ei enää voi erottaa. Siellä täällä kohoaa
harjanteiden välillä vielä yksityisiä kukkuloita tummine havumetsineen.
Joka paikassa on erilaisia näköaloja. Jos jonkun suuremman sisäjärven
rannalla nouset ylävämmälle paikalle, saat tuolla järvellä nähdä
lukemattomia kauniita saaria. Toisinaan on järvenselkien välillä saari,
jonka muodostaa pitkä hiekkaharjanne, mikä on ikäänkuin luonnollisena
siltana rantojen välillä. Tällaisista saarista on tullut mainioksi
varsinkin Punkaharju, joka kohoaa Puruveden kirkkaasta helmasta. Se on
seitsemän kilometriä pitkä, mutta ainoastaan 3, paikoin 12 metrin
levyinen ja noin 25 metriä korkea. Sen rinteillä kasvaa runsaasti
kaunista havu- ja lehtimetsää. Sekä saaren oman kauneuden että niiden
kauniiden näköalain vuoksi, joita se tarjoaa, käy siellä vuosittain
paljo huvimatkailijoita.
Karjalan pohjois-osassa on luonto melkein samanlaista kuin
Savossa. Harjanteet ovat siellä korkeammat, mutta loivemmat.
Etelä-Karjalassa, Laatokan pohjois- ja luoteisrannalla, näkee
sitävastoin graniitti-vuoria ja niiden välillä hymyileviä laaksoja.
Maisemat ovat siellä samoin kuin myöskin etelämpänä, Vuoksen
ympäristöillä, hyvin kauniita. Suomenlahden rannikolla on matalia
vuoria, joiden välissä on tasangoita. Salpausselän ja Suomenlahden
välisellä maalla tapaa paljo rapakiveä.
5. Samoin kuin Savossa ja Karjalassa, näkee Hämeessäkin kukkulain ja
laaksojen, maiden ja vesien alituisesti vaihtelevan. Kuitenkin on
maisemien luonto siellä vähän toisenlainen. Hämeen metsissä on
etupäässä mäntyjä ja kuusia. Ne eivät ole ahtaissa laaksoissa, vaan
harjanteiden huipuilla. Sieltä ne ikäänkuin suojelevat vartiat
katselevat alas tasangolle, missä laajat vainiot ja kauniit, saarekkaat
sisäjärvet leviävät niiden juurella.
Kehittyneemmän viljelyksensä kautta on Hämeen maisemilla, Savon
maisemiin verraten, hymyileväisempi luonne. Kasvikuntakin on niissä
rikkaampi. Vaahterat ja pähkinäpuut kasvavat etelä-Hämeen metsissä, ja
viljavainiotkin antavat lukuisampia tuotteita. Paitsi tavallisia
viljakasvia saapi siellä nimittäin nähdä runsaasti myöskin pellava-,
nisu- ja herneviljelyksiä.
Hämeen pohjoiset osat ovat enimmäkseen korkeita hiekkaharjanteita ja
kankaita. Ne ovat Suomen metsärikkaimpia seutuja. Valitettavasti ovat
kulovalkeat ja metsänhaaskuu siellä saaneet aikaan sen, että
paikoittain löytyy pitkiä aloja, jotka ovat aivan paljaat metsistä ja
kasvavat ainoastaan kanervaa ja pensaita.
6. Satakunnan sisäosissa on luonto melkein samankaltaista kuin
Hämeessäkin. Kun satakuntakin on rinnemaata ja jyrkempää, kuin muut
Suomen rinnemaat, juoksevat vedet siellä ylimalkaan nopeammin, ja
koskia ja putouksia on runsaasti. Ei missään Suomen maakunnassa ole
vesivoimaa enemmän käytettävissä kuin Satakunnassa. Suomen suurimmat ja
tärkeimmät tehtaat ovat niiden vesien varsilla, jotka Kokemäenjoen
kautta laskevat mereen. Maakunnan keskitse, luoteesta kaakkoon päin,
kulkee pitkä vuorenharju, jonka muutamat kohdat, niinkuin Pyynikin ja
Kangasalan harjut ympäristöineen, ovat ihanimpia Suomessa. Satakunnan
pohjois-osassa levenee Suomenselkä yläväksi hiekkatasangoksi, jonka
laiha maanlaatu vaan niukasti ja usein riittämättömästi palkitsee
viljelijän vaivat. Sitävastoin on Kokemäenjoen laakso Suomen enimmin
viljeltyjä ja asuttuja seutuja.
7. Suomenlahteen viettävä rannikkomaa Salpausselän eteläpuolella kuuluu
suurimmaksi osaksi Uuteen-maahan. Sielläkin on maanpinta ylimalkaan
hyvin epätasainen, vähemmin kuitenkin maakunnan itäisessä osassa,
jossa matalien vuorien välissä tavantakaa on suuria ja hedelmällisiä
laaksoja. Länsiosassa, jossa Lohjanselkä kulkee, vaihettelevat vuoret
ja kangasmaat. Salpausselän ja Lohjanselän välisessä kulmassa oleva
laakso on luontonsa puolesta Hämeen kaltaista. Metsäiset kukkulat,
kauniit sisäjärvet ja hymyilevät, viljellyt laaksot vaihettelevat
sielläkin.
Uudenmaan saariston sisäosat ovat luonnon-ihania. Niiden kauneutta on
monin paikoin vielä keinotekoisesti lisätty. -- Uudellamaalla on paljo
kauniita herraskartanolta, hyvin rakennettuja talonpoikaistaloja,
viljavia vainioita sekä hyvin hoidettuja metsiä. Kaikesta näkyy, että
viljelys siellä jo on vakaantuneempaa laatua.
Varsinais-Suomeen kuuluu Itämeren rannikko ja tämän ääressä oleva
laaja saaristo. Rantamaalla, jota vesi on leikellyt lukemattomiksi
saariksi, niemiksi ja lahdiksi, tapaa korkeita ja jyrkkiä kallioita
sekä pieniä, hyvin viljeltyjä vainioita. Ei missään ole viljelys niin
tunkeutunut jokaiselle pienimmällekin tilkulle, kuin täällä, Suomen
vanhimman sivistyksen pohjalla. Täällä vallitsee Suomen manner-ilma
lempeimmillään, ryytimaita näkee useimpien talojen ja torppainkin
edustalla; mehiläisten hoito on yleinen; metsissä kasvaa tammia,
saarnia, lehmuksia, jalavia y.m. pohjois-Suomelle tuntemattomia
puulajeja. Saaristossa on kauniita paikkoja, esimerkiksi tuo
runoilijain ylistämä, tuuheiden tammi-puiden peittämä Ruissalo y.m. Ja
historiallisia muistoja tapaa täällä kaikkialla. -- Maakunnan
sisäosissa ovat vuoret matalampia, ja toisinaan tapaa suuria
lakeuksiakin. Maanlaatu on kuitenkin pitkällisen viljelemisen kautta
laihtunut.
Ahvenanmaa ympärillä-olevan saariston kanssa muodostaa erityisen
maakunnan. Siinä on syvälle pistäytyviä lahtia ja vuonoja, pieniä
kukkuloita ja viljavainioita. Lempeä meri-ilma sekä hedelmällinen
maanlaatu ovat siellä synnyttäneet kasvikunnan, joka on rikkaampi, kuin
missäkään muualla Suomessa. Niityt tarjoavat karjalle mehukasta
ravintoa, jonka vuoksi karjantuotteet aina ovat olleet Ahvenanmaan
vientitavaroita. Ylipäänsä on tuon pienen saaren luonto viehkeä ja
miellyttävä. Talot ovat hyvin rakennetut ja useimmiten punasiksi
maalatut sekä varustetut puutarhoilla. Tämä kaikki vielä lisää seudun
kauneutta.