1. Niin, kauniina kesä-aamuna se oli ja aikaisin olikin; luulen, ett'ei
kello ollut enempää kuin viisi, sillä aurinko oli vielä alhaalla ja
koivun varjot näyttivät pitkiltä viheriällä nurmella. Isä ja äiti eivät
sallineet, että nukuimme kauan aamusella, ja kotona oli vanha
kalastaja, jonka oli tapana kello neljän aikana huutaa ikkunamme takaa:
"nouse nuottasille! nouse nuottasille!" ja nuolen nopeudella nousimme
vuoteelta; kyllä tuo alussa tuntui raskaalta, mutta lopuksi ymmärsimme,
että on totta, mitä vanhat ihmiset sanovat "aamuhetki kullan kallis".
Niin, niin, siksi tulee kauniisti käydä levolle jo yhdeksän aikaan
illalla.
Mutta pitihän minun sanoa, miten oli aamulla metsässä. Niin, siellä oli
viheriää ja raitista ja hyvin suloista. Siellä oli monenlaisia puita,
alkaen pilviin ulottuvasta hongasta, joka kerran vielä aikoo korkeaksi
mastopuuksi, tuohon nystyräiseen katajapensaaseen asti, joka lohdutti
itseänsä sillä, että muka hänkin voisi kohota puuksi, jos karsittaisiin
oksat ja latva ja sidottaisiin paaluun; vaan näetsen, siitä minä en
huoli, sanoi hän; enemmän rakastan vapauttani. Ajatteleppas, jos olisin
puu, niin lapset eivät tulottuisi minuun, kun tulevat poimimaan katajia
ripotellaksensa tuvan lattialle pyhäaamuna.
"Se onkin ainoa, mihin kelpaat", sanoi kuusi, joka isostellen seisoi
hänen ääressään. "Sinä olet omiasi poljettavaksi, raukka", arveli
kuusi.
"Mitäpä siitä?" sanoi katajapensas. "Onhan siinä kyllä, että voin
ihmisiä ilahuttaa hyvällä metsätuoksullani. Sitä paitsi kelpaan
savustusaineeksi sääskien karkoittamiseksi ja kelpaanpa vielä kaareksi
poikien jousipyssyyn, ja minun marjoistani keitetään nestettä ja siitä
tehdään siirappia ja sitten..."
"Äläpäs nyt. Ole vaiti", sanoi pihlaja, "kuuluu kovin itserakkaalta,
kun noin luettelee ansioitansa. Tahtoisinpa tietää, kuka on kaunein
täällä metsässä. Mitä sinä siitä sanot?" Ja silloin pihlaja somasti
ravisteli tuuheita, valkoisia oksiansa, sillä hän oli juuri nyt
parhaimmassa kukoistuksessaan juhannuksen aikaan.
"Sitäpä sopii kysyä", korotti äänensä tuomi, sillä hän oli niin
valkoinen, kuin olisi hän juuri ollut lumisilla; hän kukkii näet,
hänkin juuri par'aikaa. "Miettikäämmepä tarkoin, kuka meistä mahtanee
olla kaunein", hän sanoi. Ja samassa levisi tuomen lumivalkoisista
kukista suloisin tuoksu.
Koivun mielestä oli tuo hyvin viisaasti puhuttu, sillä hän oli
kauniisti järjestänyt pitkät, viheriät hiuksensa ja heilutti kepeästi
kiharoitansa hiljaisessa aamutuulessa. "Minä olen ihan varmaan
kaunein", ajatteli hän salaa itsekseen.
"Meidän pitäisi kysyä kukkasilta", sanoi vaahtera, joka levitti
vilpoisen, tuuhean lehtikattonsa mättäiden yli, jotka olivat täynnä
vuokkoja ja valokin kukkia.
"Se ei ensinkään ole tarpeellista", tiuskasi siihen mänty. "Kaunis on
vasta se, joka on suuri ja voimallinen. Katsokaapas minua? Enkö ole
mahtavan näköinen?" Ja sitte tekeytyi hän niin ankaran näköiseksi, että
oikein pelottaisi muita.
Tammi seisoi tyvenenä ja kuunteli. "Narrimaista on noin arvostella
omassa asiassaan", arveli hän. "Olenpa varma siitä, että jokainen
teistä luulee olevansa kaikista kaunein. Kysykäämme siksi peipposelta,
joka keinuu tuolla ylhäällä koivun latvassa. Hän ei ole puolueellinen."
Tuumasta toimeen; he kysyivät peipposelta. Mutta hän mietti asiaa kauan
eikä tahtonut laulaa totuutta kaikkein kuultavaksi.
2. Sitte tuli kaksi pientä lasta, poika ja tyttö, jotka asuivat
pienoisessa mökissä metsän rinteellä. Kun he lähtivät ulos varhaisena,
ihanana kesä-aamuna, panivat he kätensä ristiin ja sanoivat: "Hyvä
Jumala, mitenkä metsäsi on kaunis! Hyvä Jumala, miten sinun maailmasi
on ihana! Hyvä Jumala, auta meitä pieniä, köyhiä lapsukaisia, että
kasvamme sinun viisaudessasi ja todistamme sinun voimastasi ja
ylistämme sinun armoasi kaikkena elinaikanamme!"
Kun puut metsässä kuulivat lasten rukouksen, vaikenivat he ihmetyksestä
ja mielen liikutuksesta; heidän huminansa hiljeni melkein äänettömään
kuiskaukseen, ja selvästi saattoi kuulla peipposen liverryksen, kun hän
tuossa viserti koivun latvassa:
"Kaunis, kaunis on viheriä metsäni ja koko Jumalan luomakunta on
kauttaaltaan kaunis. Mutta minä sanon teille, te puut, jotka kysytte,
mikä on kauneinta metsässä, että kaikesta, mitä ihanaa ja kaunista
Jumala on antanut kasvaa tässä seudussa, ei ole mitään niin
rakastettavan hyvää ja viattoman suloista, kuin nämä kaksi lasta, jotka
kiittävät Jumalan hyvyyttä kirkkaana aamuhetkenä. Sillä kauneus ja
voima ja taito ja suuruus on kaikki mitätöntä, ellei ole nöyrää
sydäntä, joka unohtaa itsensä, antaen kaiken kunnian yksin Jumalalle.
Lasten rukous Jumalalle on parempi kuin lintujen laulu ja puitten
viheriäisyys ja kukkasten tuoksu. Jumala teitä siunatkoon, rakkaat
pienet lapset! Jumala teitä siunatkoon, pienet kukkaset elämän suuressa
metsässä, ja antakoon teidän kasvaa viisaudessa ja armossa
ijankaikkisesti!"