Kissan sukuisiin petoeläimiin kuuluu maassamme, tavallista kotikissaa
lukuunottamatta, ainoastaan yksi eläin, nimittäin ilves.
Ilves on ison koiran suuruinen. Sillä on suuret, voimakkaat käpälät ja
niissä hyvin terävät ja vahvat kynnet, jotka se, samoin kuin muutkin
kissansukuiset pedot, voi vetää nahan sisään ja siten estää kulumasta.
Häntä sillä on lyhyt; korvat ovat siitä omituiset, että ne päättyvät
pitkällä, penselin-tapaisella mustalla töyhdöllä. Ilveksen nahka on
tiheä-karvainen ja pehmeä. Naaman ympärillä on sillä parta, joka antaa
tälle pedolle omituisen muodon, joten sen helposti erottaa muista
eläimistä. Sen nahalla on vaihteleva pohjaväri: milloin punertava,
milloin kelta-harmaa; mutta kaikilla ilveksillä on mustia tai
tummanruskeita pilkkuja tuolla pohjavärillä.
Nykyään löytyy ilveksiä ainoastaan Euroopan pohjoisissa salomaissa.
Suomenkin metsissä on se vielä yleiseen tavattavissa. Se oleskelee
vuorisilla metsämailla, joilta se talvisin kuljeskelee ympäristöllä.
Ilves etsii saalistaan tavallisesti hämärän aikana sekä joskus
yölläkin. Keksittyään saaliin hiipii se aivan kuin kissa lähemmäksi
ja ottaa sitte rohkean hypyn uhrinsa kimppuun. Jos se tapaa
laitumella esim. lammaslauman, tappaa se paljo useampia kuin se jaksaa
syödä. Etupäässä syö se kuitenkin lintuja, oravia ja jäniksiä;
viimeksi-mainittujen lihaa pitää se sellaisena herkkuna, että se
tavallisesti tappaa ne aivan sukupuuttoon niiltä tienoilta, missä se
oleskelee.
Jäniksiä pyytäessään asettuu ilves väijyksiin lähelle jäniksenpolkua.
Kun jänö sitä pitkin tulla puikkii, joutuu se ilveksen saaliiksi. Mutta
jos jänis joskus pääsee pakenemaan, ei ilves lähde sitä takaa ajamaan,
vaan hiipii nolona tiehensä tai asettuu uudelleen väijymään. Talvisin
se joskus hautaa jäniksiä lumeenkin, saadakseen niistä toisella kertaa
aterian itselleen.
Suurempia elukoita tappaa ilves siten, että hyppää saaliinsa niskaan,
repii kynsillään auki kaulasuonet ja istuu sitten elukan päälle
pureskellen sitä siksi, kunnes se verenvuodosta kuolee. Ensin syö se
saaliinsa sisukset: sydämen, keuhkot ja maksan; lihan syöpi se vasta
jälestäpäin, jos ei ole sattunut saamaan uutta saalista.
Vaikka ilves onkin arka, kulkee se kuitenkin nälän ahdistaessa
asutuille paikoille ja tunkeutuu karjattoihin, tappaen niissä viljalti
pienempiä elukoita.
Päivillä pysyy ilves tavallisesti paikoillaan, maaten jollain suurella
kivellä tai kallion reunalla, josta on mukava silmäillä ympäri
tienoota. Mutta jos saalis sattuu näkyviin, ei se malta olla
hyökkäämättä sen niskaan.
Ilves kiipee hyvästi puihin, ei kuitenkaan saalista etsiäkseen, vaan
vaaran ahdistaessa. Varsinkin pakenevat nuoret ilvekset niihin.
Ilveksen ääni muistuttaa vähän kissan naukumista, mutta on paljo
voimakkaampaa ja karkeampaa. -- Luonteeltaan on ilves villi ja
kiukkuinen. Henkeänsä puolustaa se viimeiseen asti. Kun koirat
ahdistavat sitä, rähisee ja murisee se sekä repii niitä terävillä
kynsillään; moni metsäkoira onkin tuollaisesta taistelusta saanut
pahoja arpia. Jo pienet, tuskin päivän vanhat poikaset purevat ja
kynsivät vimmatusti, kun niitä koettaa ottaa kiinni. Kuitenkin sanotaan
niiden tulevan sangen kesyiksi. Vanhemmat ilvekset sitä vastoin eivät
koskaan kesyynny.