1. Älä koskaan häpeä rehellistä työtä. Arvosi ei riipu siitä, mitä
työtä toimitat, mutta kyllä siitä, _miten_ sitä toimitat. Jokainen
rehellinen työ, jota huolellisesti tehdään, on kunniallinen. On nuoria,
joiden mielestä moni ruumiillinen työ on alhainen ja alentava; mutta he
erehtyvät suuresti.
Ihmiselle on joka päiväksi määrätty ruumiillista ja henkistä tehtävää,
ja siitä, miten ihminen sitä tekee, siitä riippuu hänen arvonsa. Työ,
jota tehdään ihmisten hyväksi ja oikeassa mielessä -- oli se mitä
laatua tahansa --, on aina ylentävää; mutta työ, jota teemme
vastenmielisesti ja orjallisessa hengessä, -- se alentaa. "Jos olisin
kengänparsija", sanoi kerran eräs jalo kristitty, "niin pyrkisin
maailman parhaimmaksi kengänparsijaksi." Nuorukainen, joka aina tahtoo
tehdä parastansa, oli hänen tehtävänsä kuinka halpa tahansa, kohoo
hyvin pian.
2. Eräänä päivänä huomasi muuan kauppamies puotiansa sulkiessaan että
viimeinen ostaja, köyhä, vanha ja raajarikko leski, oli unhottanut
lattialle tiskin viereen pienen jauhosäkin. Kaikki palvelijat olivat jo
lähteneet pois, ainoastaan yksi, joka joitakuita päiviä sitä ennen oli
kauppiaan palvelukseen tullut, oli enää puodissa. "Ole hyvä ja vie tuo
säkki vanhan vaimon kotiin", sanoi hänelle kauppias. Kun poika siihen
ylpeästi vastasi: "En minä ole tänne juoksupojaksi tullut", heitti
kauppias häneen säälivän silmäyksen, otti sitten itse säkin
kainaloonsa, sulki puodin ja vei säkin vanhan vaimon kotiin, jättäen
siihen ylpeän ja hämmästyneen pojan miettimään tekoansa.
Olen nähnyt kaupunginpoikia, jotka pitävät arvoansa alentavana kantaa
kotiin torilta äidin ostoksia. Vaikka näkevät että äiti väsyy raskasta
koria kantaessaan ja vaikka tietävät että siinä on ruoka-aineita
heille, niin häpeävät he tarjota apuansa; "sen saattaisi joku toveri
nähdä!" Mutta eipä näistä, jotka tällaista häpeevät, tulekaan kunnon
ihmisiä, joll'eivät muutu toisellaisiksi.
3. Seuraava kertomus eräästä Amerikan suurimmista miehistä ansaitsee
tulla kaikkien aikojen nuorison mieleen painetuksi.
Ylituomari Marschall oli hyvä ja ylevä mies. Hyvät ihmiset eivät ole
ylpeitä. Ylituomari Marschall'illa oli tapana itse käydä torilla
ostoksillaan ja itse kantaa kotiin, mitä hän oli ostanut. Usein näki
hänen aamuisin torilta palaavan, lihamytty toisessa kädessä, kasviksia
toisessa. Kerran näki hän torilla nuoren herran, joka kiroili ja oli
tuskissaan, kun ei saanut ketään, joka olisi kantanut hänen kotiinsa
hänen pienet ostoksensa. Tuomari meni hänen luokseen, nuhteli häntä
ystävällisesti, kysyi missä hän asui ja sanoi, kun oli sen kuullut:
"Tehän asutte likellä minun asuntoani; minä tahdon kantaa ostoksenne."
Kun sitten olivat ehtineet huoneen luo, jossa nuori mies asui, kysyi
tämä: "mitä olen velkaa?"
"Ette mitään", vastasi Marschall; "meillähän oli sama tie, eikä mytty
minua ollenkaan rasittanut?" Sitten erosivat he.
"Tunnetteko tuota kohteliasta miestä, joka kantoi myttyni?" kysyi
sitten tuo nuori keikari eräältä, joka oli nähnyt tapauksen.
"Tunnen kyllä. Hän on tuomari Marschall, Yhdysvaltain ylituomari."
"Miksi otti hän kantaakseen minun myttyni?"
"Kaiketi saadaksensa teitä ymmärtämään, ettette ole liian hyvä
auttamaan itseänne."
Jotenkin samallainen kertomus on meillä suuresta Elias Lönnrotistamme.
Hän kulki tavallisesti semmoisessa puvussa, ettei kukaan osannut
aavistaakaan, kuka hän oli. Kerran kantoi hän rantaan erään nuoren
ylioppilaan pyynnöstä hänen matkalaukkunsa ja souti sitten hänet järven
yli. Mutta kylläpä ylioppilas häpesi, kun sai tietää, kuka kantaja ja
soutaja oli.
4. Eräs nuori mies oli saanut kirjanpitäjän toimen kaupungissa, joka
oli hänen kotiseudultaan etäällä. Hän matkusti ottamaan saamansa toimen
vastaan. Mutta kun hän saapui perille ja pyrki sen henkilön luokse,
jolta hän oli paikan saanut, olikin tämä tehnyt vararikon ja koko liike
oli suljettu. Siinä seisoi tuo nuori mies nyt neuvotonna. Ei ollut
hänellä rahaa eikä ystäviä. Oli talvinen aika, ja hänen siitä syystä
vieläkin vaikeampi saada työtä. Mutta hän ei antautunut epätoivoon,
vaan ajatteli: teen työtä mitä tarjotaan. Kävellessään kadulla huomasi
hän erään talon kohdalla työmiehiä, jotka loivat lunta. Hän kysyi, eikö
hän saisi auttaa. Siihen myönnyttiin. Hän sai lapion ja loi sillä lunta
niin innokkaasti ja tarkasti, kuin olisi hän sitä tehnyt koko ikänsä.
Parin päivän perästä käveli talon omistaja lumenluojain ohitse. Hän oli
rikas mies ja samalla hyvin huomaavainen. Ihmeekseen näki hän, että
yksi lumenluojista oli erilainen kuin muut, näytti älykkäältä ja teki
työtään reippaasti ja huolellisesti. Hän pysähtyi ja puhutteli tuota
outoa lumenluojaa, joka vastasi kohteliaasti, mutta hyvin asiallisesti.
Pari minuuttia juteltuaan pyysi herra lumenluojan tulemaan
konttoriinsa. Ja siihen loppui lumenluonti. Tuo nuori mies sai
talonomistajalta sen sijaan konttori-työtä, ja sitä hän toimitti yhtä
tunnollisesti kuin lumenluontia. Hän sai isäntänsä luottamuksen ja
kohosi hänen liikkeessään pian hyvään asemaan. Hänen menestyksensä
johtui siitä, että hän ei kammonut halpaakaan työtä ja että hän tuota
halpaa työtä teki huolellisesti ja reippaasti.
"Työ miehen kunnia."
"Laiska töitähän lukeepi, virkku ei mitään virka".
"Ei yhtä hyvää hyvästyminen, eikä kahta pahaa pahastuminen."
"Ei miestä nutusta arvaaman pidä."
"Kärsi pahaa, toivo parempaa."