Pikku Yrjö sai kerran isältään lahjaksi sievän kirveen. Se tuotti
hänelle hyvin suuren ilon, sillä hänellä oli aina halu veistellä
kaikenmoisia pikku esineitä. Seuraavana aamuna meni isä pieneen
puutarhaansa. Siellä kohtasi häntä kovin surkea näky. Nuori, kukkiva
omenapuu, jota hän oli erityisellä huolella hoitanut ja josta hän nyt
ensi kertaa odotti hedelmää, oli poikki kaadettuna käytävällä. Hän
tunsi sydämessään mitä suurinta katkeruutta tämän ilkityön johdosta.
Samassa tuli Yrjö iloisena puutarhaan, äsken saatu pikku kirves
kainalossa. "Ken on tämän tehnyt?" kysyi isä vakavasti ja osoitti
kaadettua puuta. Yrjö, joka lapsellisessa ajattelemattomuudessa oli
tuon puun kaatanut, huomasi nyt isänsä vakavasta muodosta, miten
pahasti hän oli tehnyt. Hän ymmärsi, että ansaittu rangaistus tulisi
häntä siitä kohtaamaan, ja häntä hirvitti. Mutta kauan hän ei
epäröinyt. Kalpeana, mutta lujalla äänellä sanoi hän: "Isä, minä olen
sen tehnyt. Tahdoin koettaa, olisiko kirves terävä."
Isä katsoi hetken Yrjön rehellisiin silmiin. Suuttumus tuosta suuresta
vahingosta oli hänessä kyllä suuri, mutta toiselta puolen ilahutti
häntä pojan suoruus. "Isä, anna minulle anteeksi, en tee toiste enää
semmoista", sanoi Yrjö. "Annan sinulle anteeksi", sanoi isä, "mutta
minä toivon, että sinä myös koko elämäsi ajan aina puhut totta."