Mun huonehessani seinäll' on
yks kuva halpa ja koruton,
se siinä ollut on monta vuotta,
ja aina ihaelen ma tuota.
En tiedä mi siinä viehättää,
lumenko peittämä harmaa pää,
vai surun uurtamat vaot nuoko,
vai silmän lempeä tuike tuoko.
En tiedä; mutta niin lämmin on
sen läheisyys kuin auringon,
ja ompa kuin hänen katsannastaan
heloittais taivahan rauha vastaan.
Ma tuntikausia ihaillen
kuvoa tuot' yhä katselen.
Ei sulho kultoaan punastuvaa
niin tyystin katso, kuin minä kuvaa.
Ja kun ma katson, niin vähittäin
herääpi muistoja mielessäin,
niin armahaita, niin ihanoita
ja kaivatessani katkeroita.
Ma poies mennehen polvekseen
nään lapsuusmaailman riemuineen,
nään kynttilöitä ja joulupuita
ja ystävyksiä hymysuita.
Ja ompa kuin kuva elon sais
ja mua hellästi katsahtais,
ja ompa kuin hänen katsannastaan
heloittais taivahan rauha vastaan.
Ja senhän vuoksi niin lämmin on
sen läheisyys kuin auringon.
Mut ken se ompi se armahainen?
Mun oma äitini on se vainen.