1. Oli kerran kuningas ja kuningatar, joilla oli pieni tyttö; ja koska
hän oli kuninkaan tytär, niin häntä sanottiin prinsessaksi. Hän oli
Adalmina nimeltänsä ja vanhempiensa ainoa lapsi. Sentähden he
rakastivat häntä niin suuresti, että heidän rakkautensa oli melkein
liian suuri, sillä Jumala ei suvaitse että ketään rakastetaan
epäjumalan tavoin. Silloin unohdetaan, että _Jumalala_ tulee rakastaa
kaikesta sydämestään ja kaikesta sielustaan.
Adalmina prinsessan ristiäisiin kutsuttiin kaksi hyvää haltiatarta,
punainen ja sininen haltiatar; semmoinen on tapa satujen kuninkailla.
Ja nuo molemmat haltiattaret eivät unohtaneet antaa kumminlahjaansa
pikkuprinsessalle. Punainen haltiatar antoi hänelle suuren kalliin
helmen, niin verrattoman kauniin, ettei sen vertaista koskaan ole
nähty, ja sitä seurasi vielä kolme oivaa lahjaa. "Tiedä", sanoi
haltiatar, "niinkauan kuin Adalminalla on tämä helmi, tulee hän päivä
päivältä yhä _kauniimmaksi, rikkaammaksi ja älykkäämmäksi_. Mutta jos
hän kadottaa helmensä, silloin hän auttamattomasti myös kadottaa nuo
kolme lahjaansa: kauneutensa, rikkautensa ja älynsä. Niitä hän ei saa
takaisin, ennenkuin hän saa jälleen helmensä."
Sininen haltiatar sanoi: "Adalmina on saanut kolme niin suurta lahjaa,
ettei moni enempää maailmassa haluakaan. Mutta onpa vielä lahja, joka
on kaikkein paras, ja sen minä annan Adalminalle, mutta vaan yhdellä
ehdolla. Niinkauan kuin prinsessalla on helmensä ja nuo kolme
lahjaansa, niin kauan on minun lahjani voimaton. Mutta jos hän kadottaa
helmensä, kauneutensa, rikkautensa ja älynsä, niin hän saa korvaukseksi
minulta neljännen lahjan. Se lahja on _nöyrä sydän_."
Molemmat haltiattaret nyökkäsivät päätään jäähyväisiksi ja katosivat
kuin kaksi valkeata pilveä siniseltä kesätaivaalta.
Kuningas ja kuningatar olivat hyvin tyytyväisiä. He ajattelivat:
"kunhan pikku prinsessa vaan tulee kauniiksi, rikkaaksi ja älykkääksi,
niin vähät siitä, millainen hänen sydämensä on. Me varjelemme kyllä
hänen helmeänsä, ja niin voi hän tulla toimeen ilman sinisen
haltiattaren halpaa lahjaa. Punainen haltiatar se tosiaan tiesi, mitä
prinsessa tarvitsee! Hänen lahjansa olivat kuninkaallisia lahjoja,
mutta tuo sininen haltiatar oli oikein saita, kerrassaan saita; hän
antoi lapsukaiselle armolahjan, aivan niinkuin kerjäläistytölle
maantien varrella heitetään kupariraha."
2. Nyt kuningas laitatutti kultakruunun, joka tarkallensa sopi pikku
Adalminan päähän ja oli niin tehty, että se prinsessan kasvaessa myöskin
samassa kasvoi ja sopi yhtä hyvin kuin ennenkin. Mutta kaikille muille
oli tuo ihmeellinen kruunu joko liian suuri tai liian pieni. Kruunun
yläpäässä oli huippu, ja huippuun oli helmi liitetty niin lujasti, että
sen oli mahdoton siitä pudota.
Kruunu pantiin nyt Adalminan päähän, ja hän piti sitä sitten
alituisesti sekä maatessaan kullatussa kehdossaan että valveilla
ollessaan. Mutta koska hänen vanhempansa, kuningas ja kuningatar, niin
suuresti pelkäsivät helmen katoavan, niin oli jyrkästi kielletty
päästämästä prinsessaa kauemmaksi kuin sille portille, joka oli
kuninkaan kartanon ja puiston välillä. Ja kuitenkin hänellä oli
seurassansa aina ulos mennessään neljä kamaripalvelijaa ja neljä
kamarineitsyttä, ja palvelijoita oli ankarasti käsketty pitämään
tarkasti silmällä prinsessaa ja hänen helmeänsä. Ei käynyt heidän
päinsä olla huolimattomia, sillä hirveä, punaviittainen teloittaja,
jolla oli julma parta ja hirmuinen teloitus-kirves, ei ymmärtänyt
leikkiä.
Näin kasvoi prinsessa suureksi, ja kaikki kävi punaisen haltiattaren
ennustuksen mukaan. Adalmina kasvoi kaikkein kauneimmaksi prinsessaksi,
mitä koskaan on nähty, niin kauniiksi ja ihanaksi, että hänen silmänsä
heloittivat kuin kaksi kirkasta hopeatähteä kevät-iltana. Minne hän
tuli, loi hän päiväpaistetta ympärillensä, kaikki kukkaset puutarhassa
kumartelivat hänelle ja lausuivat: "sinä olet meitä kauniimpi!"
Ja hän tuli niin rikkaaksi, niin rikkaaksi, että hänen ympärillensä
ikäänkuin kasvoi pelkkiä aarteita. Hänen huoneensa lattia oli kullasta
ja simpsukan kuorista; seinät olivat peililasia ja katto kultaa,
hohtokivillä koristettua; oi, kuinka se säihkyi lamppujen valossa!
Adalmina söi kulta-astioista, hänen vuoteensa ja vaatteensa olivat
kultaa; jos olisi ollut mahdollista syödä kultaa, niin olisi hän tehnyt
sitäkin, mutta se oli kuitenkin liian kovaa purra.
Ja niin älykäs hän oli, niin älykäs, että hän osasi arvata kaikkein
vaikeimmatkin arvoitukset ja muistaa kaikkein pisimmät läksyt, jos hän
vaan kerran niitä silmäili. Ja kaikki viisaat miehet kuninkaan
valtakunnassa kokoontuivat tekemään prinsessalle kysymyksiä. Ja kaikki
olivat yksimieliset siitä, ettei niin älykästä prinsessaa, kuin
Adalmina, koskaan ennen ole ollut maailmassa, eikä vastakaan tule
olemaan, niin kauan kuin maailma seisoo.
3. No niin, kaikki oli hyvin; kauneus, rikkaus ja äly eivät ole syntiä,
jos vain ymmärtää käyttää näitä lahjoja Jumalan tahdon mukaisesti,
mutta siinäpä juuri vaikeus onkin. Kuningas ja kuningatar olivat niin
ihastuneet Adalmina prinsessaan, että luulivat häntä parhaimmaksi ja
täydellisimmäksi olennoksi koko maan päällä. Ja onnettomuudeksi rupesi
Adalmina itsekin sitä luulemaan. Kun hän alinomaa sai kaikilta kuulla,
että hän oli tuhat vertaa kauniimpi ja rikkaampi ja älykkäämpi muita
ihmisiä, niin uskoi hän sen itsekin mielellänsä. Ja niin hän
kävi ylpeäksi mieleltänsä ja piti kaikkia muita, vieläpä omia
vanhempiansakin, itseänsä huonompina. Adalmina parka, tuo oli suuri
ruma tahra hänen kauneutensa loistossa; se oli suuri köyhyys hänen
rikkaudessansa, se oli suuri älyttömyys kaikessa hänen viisaudessaan,
ja hän oli vähällä sen kautta joutua kokonaan hukkaan.
Mitä vanhemmaksi hän tuli, sitä ylpeämmäksi hän kävi. Ja ylpeyttä
seuraavat kaikkein ilkeimmät viat, niin että Adalmina samalla tuli
häijyksi ja kovasydämiseksi, ahneeksi ja kateelliseksi. Jos hän näki
kauniin kukkasen puutarhassa, niin hän kiirehti sitä jaloillansa
tallaamaan, sillä kaunis ei saanut olla kukaan muu kuin hän yksin. Jos
Adalmina kohtasi toisen prinsessan, joka ajeli kullatuissa vaunuissa,
niin se suututti häntä sanomattomasti, sillä ei kukaan muu kuin hän
saanut olla rikas ja ylhäinen. Ja jos ketä toista tyttöä sanottiin
hyväksi ja ymmärtäväiseksi, niin Adalmina itki harmista katkeria
kyyneliä, sillä miksikä oli joku toinenkin älykäs?
Kun prinsessa oli viisitoista-vuotias, meni hän eräänä päivänä
kävelemään kuninkaan kartanon pihalle. Hän tuli portille ja yritti
puistoon, mutta portti oli lukossa, eikä kukaan uskaltanut sitä avata
vastoin kuninkaan ankaraa kieltoa. Neljä kamarineitsyttä ja neljä
kamaripalvelijaa oli Adalminan seurassa; ensi kerran he kieltäytyivät
noudattamasta prinsessan käskyä. Silloin Adalmina vihastui, hän
vihastui niin silmittömästi, että hänen kauneutensa päivänpaiste
kokonaan himmeni. Hän löi uskollisia palvelijoitansa vasten silmiä,
juoksi pois heidän luotansa ja kiipesi veräjän yli. Kun palvelijat
seurasivat jälessä, juoksi hän yhä kauemmaksi puistoon, kunnes ei
ainoatakaan palvelijaa enää näkynyt viheriöiden puiden välissä.
Silloin Adalmina ensi kerran eläissänsä tunsi janoa ja väsymystä, ja
hän istahti lähteen reunalle lepäämään. Alentuipa hän ammentamaan
lähteestä vettäkin hienolla, valkealla prinsessa-kädellään ja juomaan
sitä ihan niinkuin muutkin ihmiset, kun ei kukaan kumarrellen tarjoa
lautasella vesilasia. Yht'äkkiä huomasi hän kuvansa lähteessä. "Voi,
kuinka kaunis minä olen!" sanoi hän itseksensä ja kallisti päätään yhä
lähemmäksi vedenpintaa, paremmin nähdäksensä omaa kuvaansa, kunnes --
loiskis, siinä nyt koko kultakruunu helminensä putosi Adalminan päästä
ja katosi kuin nuoli lähteen värähtelevään kuvastimeen.
4. Adalmina sitä tuskin huomasikaan, niin hurmaantunut hän oli omaan
kauneuteensa. Mutta mitenkäs kävi? Tuskin oli lähteen vesi jälleen
tyyntynyt ja kirkastunut, niin Adalmina näki siinä aivan toisellaisen
kuvan itsestänsä. Hän ei nähnyt enää tuota ihmeen ihanaa prinsessaa,
jolla oli kultakudoksinen puku, kalliita kiviä hiuksissa ja välkkyvät
timanttirenkaat korvissa: hän näki vaan ruman ja köyhän kerjäläistytön,
paljaspäisen, avojalkaisen, vaatteet ryysyisinä ja hiukset
sukimattomina. Silmänräpäyksessä katosi myös hänen suuri älynsä; hän
tuli niin tietämättömäksi ja yksinkertaiseksi kuin kaikkein
oppimattomin ihminen, ja ihmeellistä oli, että hän samassa tuokiossa
kadotti muistinsakin, niin ettei hän enää tiennyt ken hän oli, mistä
hän tuli ja minne hän aikoi mennä. Hän tunsi vain hämärästi, että suuri
muutos oli tapahtunut, ja se pelotti häntä niin, että hän juoksi pois
lähteeltä ja juoksi yhä kauemmaksi metsään, tietämättä, minne hänen
tiensä kulki.
Niin tuli ilta ja pimeä, ja sudet alkoivat ulvoa metsässä. Adalminaa
pelotti yhä enemmän ja hän juoksi yhä kauemmaksi, kunnes hän etäältä
näki kynttilän valoa. Lähemmäksi tultuansa näki hän pienen mökin, jossa
asui vanha, köyhä eukko. "Lapsi parka", sanoi eukko, "mistä sinä tulet
näin myöhään illalla?" Mutta siihen ei Adalmina osannut vastata. Hän ei
edes tiennyt, kuka hän oli ja missä hänen vanhempansa asuivat. Sitä
eukko suuresti ihmetteli ja armahti häntä ja sanoi hänelle: "koska olet
niin köyhä ja yksinäsi suuressa maailmassa, niin saat asua minun
luonani. Tarvitsen juuri jonkun vuohiani kaitsemaan metsässä. Sen saat
työksesi, lapseni, jos olet hyvä ja tottelevainen, ja tyydyt veteen ja
leipään sekä vuohen maitoon, jota saat joskus, kun meillä on pidot."
Niin, siihen oli Adalmina varsin tyytyväinen ja suuteli kiitollisena
eukon kättä. Sillä hänen tietämättään oli sininen haltiatar pitänyt
sanansa: Adalmina oli nyt saanut sen lahjan, joka oli kauneutta, älyä
ja rikkautta parempi, nimittäin hyvän ja nöyrän sydämen. Paljoa
onnellisempi oli hän nyt kaitessansa vuohia, syödessään niukkaa
leipäänsä ja maatessaan kovalla olki- ja sammal-vuoteellansa. Paljoa
parempi hän oli nyt kuin ennen, sillä nöyrää sydäntä seuraa monta
oivallista lahjaa, niinkuin hyvä omatunto ja hiljainen tyytyväisyys,
lepo ja rauha, hyvyys ja rakkaus, minne tahansa maailmassa joutuneekin.
Ja missä vaan Adalmina kulki, siellä levisi päivänpaistetta hänen
ympärilleen. Mutta se paiste ei lähtenyt enää hänen ulkonaisesta,
katoavasta kauneudestansa, vaan siitä kirkastuksesta, joka paistaa maan
päällä kaikkien hyvien ja hurskasten ympärillä.
5. Mutta kuninkaan kartanossa nousi hirveä melu kun prinsessa oli
kadonnut. Ei siitä apua lähtenyt, että poloiset kamarineitsyet ja
hämmästyksestä puolihöperöt kamaripalvelijat, jotka olivat seuranneet
häntä veräjälle, viskattiin pimeään linnantorniin, johon ei päivä eikä
kuu paistanut ja jonka ovella punaviittainen, rumapartainen teloittaja
seisoi, kirves olalla. Kuninkaan ja kuningattaren suru oli sanomaton.
He käskivät koko valtakunnan pukeutumaan surupukuun ja kuuluttivat
kaikissa kirkoissa, että se, joka voi saada selvän Adalmina
prinsessasta, saisi prinsessan vaimoksensa, jos hän ei vähempään
tyytyisi, ja sitä paitsi puolen valtakuntaa kaupanpäällisiksi. Se oli
tapana siihen aikaan, kuten jokainen tietää.
Ne olivat aika hyvät löytäjäiset, ja monella kuninkaan pojalla ja
ritarilla oli halu ansaita niitä. Kolme pitkää vuotta peräkkäin, suvet
ja talvet, ratsastivat he halki avaran maailman ja etsivät etsimistään,
mutta eivät vain löytäneet. Vihdoin sattui niin, että nuori ja reipas
Frankinmaan prinssi Sigismund etsimäretkillään joutui tuon vanhan eukon
mökkiin. Siellä eukko istui surupuvussa; se tosin ei ollut kovin hieno,
mutta musta se oli, olivatpa vuohetkin kivikkomäellä mustat ja
valkoiset. "Ketä surette, eukkoseni?" kysyi prinssi. "Kuningas on
käskenyt kaikkien suremaan kadonnutta prinsessaamme", vastasi eukko;
"mutta eipä hänestä suurta vahinkoa ollut. Kyllä hän oli kaunis ja
rikas ja älykäs, mutta ihmiset väittävät, että hänellä oli ylpeä sydän,
ja se oli paha asia, sillä sen tähden ei kukaan ihminen häntä oikein
rakastanut."
Samassa tuli Adalmina vuohinensa metsästä kotiin. Prinssi katseli häntä
eikä voinut käsittää, mitenkä tyttö, joka oli niin köyhä ja ruma,
kuitenkin vaikutti hänen sydämeensä niin ihmeellisesti, että hän
melkein heti piti hänestä. Prinssi kysyi tytöltä, oliko hän nähnyt
prinsessaa. "En", vastasi Adalmina. "Se on ihmeellistä", sanoi prinssi,
"kolmeen pitkään vuoteen en ole ketään muuta ajatellut kuin pientä
prinsessaani. Mutta nyt en häntä enää etsi. Rakennan itselleni linnan
tänne metsään ja asun täällä kaiken elinaikani."
Tuumasta toimeen. Prinssi rakensi linnan lähelle sitä lähdettä, jonka
partaalla Adalmina kerran oli muuttunut. Tapahtuipa sitten kerran hyvin
lämpimänä päivänä, että prinssiä rupesi janottamaan, ja hän kumartui
alas juomaan lähteestä. "Mikäpä tuo lie, joka niin ihmeen kauniisti
kimaltelee veden pohjassa?" sanoi hän itsekseen. "Annahan katson, mikä
se on."
Prinssi kumartui alas ja pisti käsivartensa lähteeseen ja nosti sieltä
kultaisen kruunun, jonka huipussa oli ihmeen ihana helmi. Silloin hänen
mieleensä välähti ajatus: entä jos se olisi Adalminan helmi! Hän läksi
kruunuineen kuninkaan linnaan, ja tuskin kuningas ja kuningatar ehtivät
nähdä kalliin koristuksen, niin he jo huudahtivat molemmat: "Adalminan
helmi! Adalminan helmi! Oi, missä hän itse on, missä on kaunis, pieni
prinsessamme?"
6. Nyt kuningas laski, että prinsessa, jos hän eläisi, olisi
kahdeksantoista vuoden vanha. Hän muisti punaisen haltiattaren
ennustuksen ja aavisti käyneen niinkuin todella oli käynytkin. Sen
vuoksi hän uudestaan kuulututti kirkoissa, että kaikki tytöt, jotka
olivat kahdeksantoista ikäiset, kokoontuisivat hänen kartanonsa pihalle
kruunua koettelemaan. Ja se, jonka päähän se täysin sopi, oli
tunnustettava oikeaksi ja kadonneeksi prinsessaksi, ja Frankinmaan
prinssi Sigismund saisi hänet vaimokseen.
Tietysti kaikki tytöt heti riensivät kuninkaan kartanoon; ja ne, jotka
olivat vaille tai yli kahdeksantoista vuotta, eivät olleet sitä
muistavinansa. Oli kaunis kesäpäivä ja vähintäin tuhat tyttöä seisoi
pitkissä jonoissa onneaan koettelemassa. Aamusta varhain myöhään iltaan
kulki kruunu päästä päähän, kaikki sitä koettelivat, mutta kelienkään
se ei sopinut. Viimein tytöt rupesivat nurisemaan ja sanoivat:
"kuningas tekee meistä pilkkaa; heittäkäämme arpaa ja kuka voittaa, hän
saakoon kruunun ja prinssin." Sitä keinoa piti prinssi Sigismund hyvin
pahana ja käski heidän odottamaan päivän laskuun asti. "Olkoon
menneeksi", sanoivat tytöt.
Vähää ennen auringon laskua asetettiin vartija tähystelemään, oliko
vielä ketään tulossa maantiellä. Prinssi huusi: "Ilta kuluu; vartija,
näetkö ketään tiellä?"
Vartija vastasi: "Näen kukkasten kallistavan päänsä uneen, sillä yö on
tulossa. Mutta ketään en näe tiellä tulevan."