Joki ja lähde väittelivät kerran keskenänsä, kumpi toistansa etevämpi
olisi. "Ettäpä kehtaatkin rinnalleni pyrkiä", ärjäsi viimein joki,
"etkö huomaa, kuinka olen sinua paljo etevämpi! Minä kuljen ihanien
kukkanurmien halki; rannoillani on kauniita ja rikkaita kaupunkeja;
alituisesti kulkevat tavaroilla lastatut kauppalaivat minua pitkin;
kaikki ylistävät minua; ja minähän merenkin voimassa pidän, sillä ilman
minua se kyllä pian kuivuisi. Sinä sitävastoin juokset maan alla
piilossa ja tuskin kehtaat minulle silmiäsi näyttää!"
Tästä herjauksesta kävi lähde niin hävyn-alaiseksi, ett'ei enää
ollenkaan silmiänsä näyttänyt, vaan asui aina maan alla. Mutta
seurauksena tästä oli, että pian koko joki kuivui, se kun sai alkunsa
lähteen silmästä. Niinpä joki nyt liian myöhään havaitsi, että oli
aivan omaksi turmioksensa lähdettä soimannut.
"Ylpeys käy lankeemuksen edellä."