sitä rahavaltaisemmat ja vanhoillisemmat. Näissä äänestyksissä saa
näet kukin käyttää äänivaltaa koko sen määrän puolesta markoissa
ja penneissä laskettuina, millä hän ottaa osaa seurakunnan
papinpalkkaukseen, siis aivan, pennittäin suuremman tai pienemmän
veronmaksukykynsä, s.o. varakkuutensa mukaan. Se vain on rajoituksena,
että enemmällä kuin yhdellä kuudennellaosalla koko seurakunnan
yhteenlasketusta äänimäärästä älköön kukaan äänestäkö. Kuinka mitätön
tämä rajoitus on meidän harvaanasutuissa seurakunnissa, joissa ei
milloinkaan taikka ei ainakaan muuta kuin poikkeustiloissa voi
kirkonkokouksiin saapua kuin aivan pieni osa seurakuntalaisia, sen
huomaa jokainen; kaikki vaikutusvalta jää kirkonkylän muutamille
äveriäämmille ja niidenhän tiedämmekin niissä isännöivän. Mutta
kumminkin juuri tällaisissa äänestyksissä, kuten papinvaaleissa,
joissa omantunnon vakaumus ja uskonnollinen hartaus tulee kysymykseen,
pitäisi köyhimmälläkin olla sama äänimäärä kuin rikkaimmalla, sillä ei
kukaan toki väittäne, että varakkuus tuottaa suurempaa uskonnollista
harrastusta taikka hartautta: onpa kokemus (esim. pääkaupungissamme)
päinvastoin osottanut, että juuri vähävaraisimpain osanotto näihin
vaaleihin on suurin ja vilkkain.
Tasottamista, rahalle myönnetyn määräämisvallan supistamista, tarvitaan
siis tässäkin kohden, jotta seurakuntalaiset itse saisivat valita
pappia ja omistaa puhevallan, eikä, niinkuin nyt, heidän »markkansa
ja penninsä». Kirkollisen äänimäärän rajoittamista onkin meillä jo
kauvan ja sangen yleisesti vaadittu. Jo viisikolmatta vuotta sitten
ehdotettiin kirkolliskokouksessa edes senvertainen rajoitus käytäntöön
otettavaksi, ettei kukaan saisi kirkonkokouksissa eikä papinvaaleissa
äänestää enemmällä kuin 1/6:lla läsnäolevain yhteenlasketuista
äänimääristä, mutta tätäkään muutosta ei ole kirkkolakiin aikaansaatu.
Nykyään on taas muutoksia tekeillä puheenaolevain kirkollisten
ääniolojen korjaamiseksi ja useampia, jyrkempiä ja maltillisempia,
ehdotuksia on parastaikaa käsiteltävänä. Vaan yhdessäkään niistä ei ole
uskallettu astua sitä täyttä askelta, jonka kumminkin varsinkin näissä
kirkollisissa vaaleissa ja äänestyksissä pitäisi olla luonnollisimman,
nim. että kirkollinen äänivalta tasotettaisiin yhtäläiseksi kaikkien
seurakuntalaisten kesken, aivan markkoihin ja penneihin katsomatta,
että siis, samoin kuin on laita valitsijamiehiä valittaessa
kirkolliskokoukseen, jokaisella olisi _yksi ääni_ eikä kellään sitä
enempää. Tehdyistä ehdotuksista ovat toiset, (joilla näyttää olevan
enin menestyksen toivoa), sangen monimutkaisia, semmoisia, että niiden
mukaan talokunnan isännälle myönnettäisiin yksi ääni »kunkin hänen
huonekuntaansa kuuluvan tai hänen isäntävaltansa alaisen seurakunnan
jäsenen puolesta» ja sitä paitse, jos hän maksaa papistolle palkkaa
muutakin kuin henkilömaksua, »yksi ääni kultakin täydeltä maksamaltaan
markalta aina kymmeneen asti». Tämän ehdotuksen mukaan tulisi
äänioikeus papinvaaleissa vielä olemaan vähän erilainen kuin muissa
kirkonkokouksien äänestyksissä, joissa noita lisä-ääniä isännille
myönnettäisiin »aina viiteentoista asti». Papinvaaleissa olisi korkein
äänimäärä siten rajoitettu 20:neen, muissa äänestyksissä 25:teen.
Tätä muutosehdotusta on, jos todellisia parannuksia tarkoitetaan,
vielä pidettävä liian kapeana ja arkana, markoille vieläkin liikaa
valtaa myöntävänä, ja sitäpaitse se on aivan, sopimaton sen puolesta,
että se myöntäisi joillekuille henkilöille, isännille, oikeuden
käyttää ääniä toistenkin huonekuntaansa kuuluvain henkilöjen puolesta,
sellaistenkin (renkien y.m.), jotka itse suorittavat henkilömaksunsa
papinpalkkaukseen. Tämän järjestelmän mukaan ei voitaisi välttää,
että isäntä usein tulisi äänestämään vastoin näiden holhottavikseen
laskettujen täysikäisten kansalaisten tahtoa ja vakaumusta ja sellainen
järjestelmä on siis ehdottomasti epäoikeudenmukainen ja hyljättävä.
Eikähän ole mitään, mikä tällaista järjestelmää aiheuttaisi,
sillä osanneehan jokainen täysijärkinen ja täysi-ikäinen, joka
papille palkkaa maksaa, myöskin mieleistään pappia anoa ja yleensä
»henkirahansa» puolesta puhua. Jos tästä ehdotuksesta nyt syntyisi
laki, olisi siis yleisen äänioikeuden ystäväin Suomessa pysähtymättä
edelleen työskenneltävä tämänkin äänimääräjärjestelmän muuttamiseksi
oikeudenmukaisemmalle ja vapaammalle kannalle.
Toinen ehdotus, paljo yksinkertaisempi, paljo käytännöllisempi ja
paljo oikeudenmukaisempi, on myös nykyjään olemassa, niin, että
käytäntöön otettaisiin kirkollisissa äänestyksissä sama äänestämistapa,
mikä useiden kaupunkien valtiopäivämiesvaaleissa jo on käytännössä,
että näet, kuten ehdotus kuuluu, »kukaan älköön papinvaaleissa eikä
kirkonkokouksissa äänestäkö kymmentä ääntä korkeammalla äänimäärällä».
Siitä siis saataisiin aluksi mutkaton ja selvä kymmenen äänen asteikko
kirkollisia äänestyksiä varten, asteikko, josta sitten ajan oloon
voitaisiin pyrkiä yhä alemmas, supistamalla tuota korkeinta äänimäärää
vielä pienemmäksi, kunnes kaikkien yhtäläinen äänioikeus näissäkin
äänestyksissä kerran saavutettaisiin. Miten tahansa nyt parhaillaan
käsiteltävinä olevat muutosehdotukset lähimmässä tulevaisuudessa
ratkaistaneekin, mielipiteitä on kaikissa tapauksissa, tulevaisuutta
silmälläpitäen, valmistettava tätä ehyttä, ainoata johdonmukaista
tarkoitusperää varten, jota ääniolojemme lopullisen korjaamisen
yhteisenä päämääränä on pidettävä.
* * * * *
Ne kuvat, joita tässä olemme esittäneet Suomen nykyisistä äänioloista,
ovat synkät, masentavat, ja niiden perinpohjaisten parannusten
aikaansaamiseen, joihin olemme viitanneet, tuntuu taival vielä olevan
epätoivoisen pitkä ja vaikea. Onko Suomen kansalla oleva tarmoa
ja rohkeutta käydäkseen kukistamaan noita nykyisiä vanhettuneita
järjestelmiä, jotka sisältävät niin suuren vääryyden ja sen kautta
ilmeisen kansallisen vaaran, ja onko sillä kestävyyttä ponnistaa
ääniolojen aikaansaamiseksi, jotka perustuisivat oikeuden ja ihmisyyden
pohjalle? Ovatko kansan eturivin miehet, joilla siihen tilaisuus on,
huomaavat, mitä ajan tarve tässäkin kohden vaatii?
Lähimmän tulevaisuuden äänioikeustaistelu on tähän kysymykseen
vastauksen antava. Suomen kansa on kulussa kohden kohtaloita, joista se
ei itse voi kaikista määräillä. Mutta meillä on nyt ehkä enemmän syytä
kuin ennen toivoa, ettei se, mitä se itse sisällisissä oloissaan voi
eheytensä lujittamiseksi vaikuttaa, jää tekemättä.